torstai 5. marraskuuta 2015

Amalfin rannikko

Marjan ja minun  Napolin matka  jatkui lopuksi Amalfin rannikolle: Viimeisenä, mutta myös sokerina pohjalla:  Sorrento, Amalfi  ja Positano.
Olen nähnyt 30-vuoden aikana monia kauniita, ja toinen toistaan erilaisempia maisemia Italian vuoristosta, merestä, laaksoista, metsistä, koskista, kaikkea sitä mitä Välimeren luonto tarjoaa, mutta Amalfin rannikko on ehdottomasti yksi kauneimmista paikoista, mitä Italiassa olen nähnyt.

Matkustimme  Sorrentoon paikallisella junalla, Napolin lättähatulla;  kymmenen kilometrin  tuntivauhtia, pysähtyen  30-kilometrin matkalla  112- kertaa, tai jotain sinnepäin.
Ei sen puoleen, eihän meillä kiire ollut.

Toisella puolen käytävää istui kerjäläisperhe:  Äiti, isä, n. 7-vuotias poika ja rattaissa nukkumassa tutti suussa, vain muutaman kuukauden ikäinen vauva.
Perheestä näki,  että he olivat onnellisia.
Äiti silitteli vauvan hiuksia ja korjaili peittoa hymyssä suin, isä ja poika juttelivat keskenään ja nauroivat.
En ymmärtänyt, mitä he puhuivat, sillä he eivät puhuneet italiaa, mutta aistin läheisen, leppoisan tunnelman.
Mietin heidän elämäänsä.
Voisinko olla onnellisempi vapaana kuin taivaanlintu kuljeskellen paikasta toiseen, mutta ilman sosiaalista verkostoitumista; ei  työpaikkaa,  ei  koulunkäyntejä. Elämää yhteiskunnan ulkopuolella, hyvässä ja pahassa.
Yhtäkkiä isä sanoi napakasti jotain pojalleen, vain yhden sanan.
Poika nousi välittömästi pystyyn ja käveli ripeästi viereiseen vaunuun.
Näin lasin takaa, miten hän kerjäsi  rahaa matkustajilta.
Kiitteli saamistaan kolikoista.

Näimme  Sorrentoa vain läpikulkumatkalla, sillä vaihdoimme siellä junan bussiin, jatkaen matkaa serpentiinitietä vuorten reunoilla, mistä kymmenien  metrien  putous suoraan meren aaltoihin.
"Mahtavat maisemat!" huusi joku.
"Apua, apua, nyt mä kuolen!!" huusin minä, ja jarrutin jaloilla bussin vauhtia, jokaisessa mutkassa.

Amalfi seisoo vuoren rinteessä, talot päällekkäin, ylhäisessä yksinäisyydessä, tuijottaen kallionkielekkeitä ja loputonta merta.
Muu maailma on siellä jossain,  Jumalan selän takana.
Kiertelimme värikästä keskustaa, kapeilla kivisillä kujilla. Paikalliset sitruunat täyttivät katujen kaupat, tuoreista tuoksuvista sitruunoista, loputtomiin Limoncello pulloriveihin.

Istahdimme tavernaan lounaalle, mereneläviä ja  kesäkurpitsaa.
Hups, olikin luksustaverna: Viinilistalla pullo viiniä jopa 3700 e, seinällä Michelintähti taulu.
Onneksi ei tilattu tarjoilijalta "suosittelemaansa hyvää viiniä", ettei mennyt Sörtsön kihlasormuskin viinipullon maksuun, ja oltaisiin vielä jääty Marjan kanssa muutamaksi viikoksi  keittiöön pesemään astioita.
Tilattiin viiden euron talon viiniä.
Mutta arvokkaasti.

,

Iltapäivällä jatkoimme matkaamme Positanoon. Siitä tuli välittömästi minun lempipaikkani. Aurinko paistoi ja lämmitti päälakea ja sydäntä. Maisema yhäältä alas merelle,jyrkässä rinteessä kukkivine puutarhoineen, oli niin kaunis, ettei se tuntunut todelliselta. Alhaalla merenrannalla ihmiset ottivat aurinkoa, pelasivat palloa paljain jaloin.
Taiteilija maalasi rantakadulla kuvaa omanlaisestaan Positaanosta.