lauantai 16. huhtikuuta 2016

Pieni punainen kortti

Pyyhin pölyjä laiskasti kirjahyllystä, kun yhden kirjan välistä putoaa pieni punainen kortti.
Rakkauden väri.
Syntymäpäiväonnittelut  Sörtsöltäni.
Luen kortin:  "Olet epätoivoinen tapaus, mutta en voisi elää ilman sinua. Ti amo. Rakastan sinua."
Kyyneleet valuvat silmistäni, nyyhkytän, itken, lopulta ulvon.

Minä ja Sörtsö olemme eroamassa.

En voi enkä haluakaan palata takaisin; kääntyä ympäri, aloittaa alusta, etsiä ja löytää uusia onnellisimpia polkuja.
Surutyö on silti tehtävä, käytävä  sydän verellä läpi 7-vuotta elämää.
Yhteiset aamunaurut,  käsi kädessä rohkeasti läpikäydyt vaikeudet ja surut, iloiset loma-matkat, riidat jotka loppuivat itkuun ja rakkauteen.
Muistoja yli äyräiden,  kipuja jotka purkautuvat loputtomilla kyynelillä.
Itken minä, itkee Sergio.
Vain yksi ajatus:  "Miksi meille kävi näin?"

Miksi rakkaus ei riittänyt onnelliseen elämään?
Eikö rakkaus ole kaikkivoipa, ääretön, kaiken kestävä ja kärsivä?

Minä olisin halunnut muutoksia, Sergio muuttumattomuutta.

Se mikä oli Sörtsön ilo, oli minun suruni.
Hän halusi pysyä tässä kaikessa tutussa ja turvallisessa;  Spoletossa, missä lapsuuden kujeet, nuoruuden rakkaudet,  sukutalo viljapeltoineen,  lapset ja lapsenlapset.

Minä olisin halunnut aloittaa alusta uudessa paikassa, uudessa meidän elämässä.
Viimeisen vuoden aikana koin itseni päivä päivältä surullisemmaksi, toivo sisäisestä rauhasta hiipui,  tämä ei ollut minun paikkani, minun kotini.
Minä en kuulunut Sergion perheeseen, minä olin yksinäinen äiti, jonka lapset olivat Suomessa.
Minä olin minä ja Sergio oli Sergio, emme olleet enää me.
Ymmärsimme,  että ollaksemme onnellisia, meidän on erottava.

Kävelen ulos elämästäsi haparoivin  askelin,  mutta tiedän, että olemme tehneet ainoan oikean päätöksen.
Tulevaisuus lahjoittaa vielä meille kummallekin iloa ja hymyä, uusia alkuja.

Kunhan vain jaksan kävellä ulko-ovelle asti, ulkona paistaa aurinko.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti