Täällä taas..

Tiedän.
Olen ollut laiskoista laiskoin, enkä ole kirjoittanut tänne mitään piiitkään aikaan.
Julkaissut vain vanhoja postauksia ET-lehteen.
Kiitos, että olette viitsineet lukea kuitenkin niitäkin.
Nyt tulee hölynpölyä.

Tarkoitus oli kirjoittaa ystäväni Riitan kanssa vietetystä pikalomasta merenranta-asunnollani Tortoretossa, mutta Riitta oli sitä mieltä, että eihän sitä hullukaan usko todeksi, jos kirjoitan blogipostauksen siitä kaikesta mitä siellä tapahtui.
Eli tässä ihan lyhyesti vaan tiedote: 
Olimme juuri saapuneet Tortoretoon ja menossa kauppaan ostamaan hyvää syötävää ja viinipullon ennen asunnolle menoa.
Ilo oli ylimmillään alkavasta lomasta.
Tienristeys ja BUM!
Ajoin kolarin.
Ei ihan vielä ehditty asunnolle asti.

Jäimme kaksi kertaa oven ulkopuolelle, avain oli sisällä. Hain apua naapurista kiiveten pari metriä korkean sementtimuurin päälle kurkkimaan, huutaen "aiuto aiuto" "apua apua".
Laitoin asuntoon yöksi ilmastoinnin lämmityksen sijaan, heräsimme  aamulla tukka tuulessa ja sormet kohmeessa.
Pudotin puhelimeni lattialle,  lasi hajosi.

Nämä olivat ne tärkeimmät.
Jotain pikkujuttuja taisi tapahtua vielä, mutta olen jo unohtanut ne.
Onneksi.
No, en ole tylsää seuraa, en.
Riittaa kyllä hiukan mietitytti, että viettääkö seuraavankin loman kanssani, vai ylhäisessä yksinäisyydessä.

Tänään on Spoletossa karnevaalikulkue, sillä pari viikkoa on nyt  karnevaaliaikaa.

Avonainen tuksutteleva "juna" kymmenine karnevaalikärryineen kiertää Spoleton vanhankaupungin katuja.
Jokainen kärry pullollaan naamioituneita, riemusta kiljuvia lapsia ja aikuisia, jotka heittelevät paperisilppua, serpentiinejä ja karkkeja tienlaidassa seisovien spoletolaisten niskaan.
Musiikki soi ja kuuluu Roomaan asti.
Me menemme tienlaitaan pitämään hauskaa.
Sörtsö laittaa päähänsä Amerikasta ostetun aidon cow-boy hatun ja hapsuliivin, minä en naamioidu.
Riehun vaan kadulla hyppien, kiljuen, laulaen ja paperisilppua heitellen vierustovereiden kasvoille.
Sergio ottaa rauhallisemmin naamioasusta huolimatta.
Tervehtii kädestä tuttuja.

Huomenna menenkin sitten junalla Roomaan.
Siskontyttöni tulee Rooman yliopistoon vaihtoon muutamaksi kuukaudeksi. joten menen halaamaan ja toivottamaan hänet tervetulleeksi  tähän Pinokkion kotimaahan.
Nautimme yhdessä keväisestä  Rooma-päivästä ; auringosta, ruoasta ja toistemme seurasta.
Lämpöä on luvattu jopa +23, kyllä kelpaa.
Onnellinen päivä tiedossa.
Jotain kommelluksiakin voi tietysti  sattua,  jos vanhat merkit pitävät paikkaansa.
Vai mitä luulette?

Ps.Pari kuvaa reissusta, talvisesta Tortoretosta.
Ps.2. Kirjani  "Terkkuja Leilalta Italiasta"  oli vaihteeksi  3-viikkoa loppu  Adlibriksestä, mutta nyt sitä saa taas, jos haluatte ostaa.

Tyttöjen ja poikien lelut

Luin artikkelin Anttilan kuvaston  "tyttöjen ja poikien leluista" aiheuttaman ongelman.
En yleensä kirjoita tämän tyyppisiä postauksia, mutta tämä asia äitinä, Montessoriohjaajana, ja lasten kanssa työskennelleenä, kosketti  minua ja jäin miettimään asiaa, joten ajattelin kirjoittaa oman mielipiteeni ja näkemykseni asiasta.

Minusta tämä on aikuisten ongelma, ei lasten.
Aikuiset ovat menneet sivuteille, harhateille asian ytimestä.
Kehitettiin aikuisten sääntö: Leluja ei saa jakaa tyttöjen ja poikien leluihin.

Kysymys ei ole, mitkä ovat tyttöjen, mitkä poikien leluja, vaan saavatko lapset vapaasti valita lelunsa ja leikkiä leluilla, jotka heitä vetävät puoleensa.
Ei lapsi mieti mitä sukupuolta lelu on sitä valitessaan, hän valitsee lelunsa spontaanisti.
On olemassa naisten ja miesten koruja ja kenkiä, tyttöjen ja poikien luistimia ja koulureppuja, niin miksi lasten lelujen pitää nyt olla sukupuolettomia, jossain välimaastossa, niinkuin se olisi ongelma lapsen tasapainoiselle kehittymiselle.

Lapsi on tyttö tai poika, hiljainen tai vilkas, syvällinen tai sosiaalinen.
Lapsen persoonallisuus kasvaa sitä vahvemmaksi, mitä paremmin hän tuntee itsensä, ja siihen kasvuun kuuluu myös tietoisuus olla tyttö tai poika.
Tietoisuus oman itsensä ainutlaatuisuudesta, vahvuuksien ja heikkouksien hyväksyminen turvallisessa ilmapiirissä, erilaisuuden ymmärtäminen, kasvattaa lapsesta tasa-painoisen ja itseään rakastavan aikuisen, joka osaa rakastaa terveesti myös muita.

Miksi tytölle ei voi sanoa, että joku lelu on poikien lelu, mutta samalla antaa mahdollisuus valita se itselleen, jos siitä tykkää, luonnollisesti,  tekemättä valinnasta jotenkin outoa. Kyllä tytötkin voivat kaivata poikien leluja, kuten pojat tyttöjen.
Se on minusta oikeata valinnan vapautta, lapsen persoonallisuuden valinta.

Toisaalta lasten leluista tehdään sukupuolettomia, mutta samalla tytöt puetaan vaaleanpunaisiin päästä varpaisiin.
Eikö se ole ristiriitaista?
Annetaan tyttöjenkin valita ruskeat housut , tai pojan vaaleanpunainen villapaita.
Näin lapsella on  mahdollisuus olla vapaa, onnellinen oma itsensä, tyttönä ja poikana.

Lasten elämä olisi niin helppoa, jos ei olisi  aikuisia tekemässä siitä niin vaikeaa teorioittensa myötä.

Musta silmä

Jos joku olisi huomannut toivottaa minulle rauhallista joulun odotusta, niin ehkä viimeinen viikkoni  ei olisi ollut niin hullunmyllyä kun se on ollut.
Tiedä sitten.

Ymmärsin, että sohvakin voi olla hengenvaarallinen paikka,  kun viikko sitten nousin nopealla liikkeellä sohvalta ja jalkani jäi jumiin lattialla makaavan peiton sisään.
Parin metrin lento kaaressa, ja hätälaskeutuminen  keskelle olkkarin lattiaa hakaten otsaani  kivenkovaan  italialaiseen marmorilattiaan.
Tässä vaiheessa haikailin  suomalaisten parkettien perään.

BUM! AI! VOI! Olenko vielä hengissä?
Otsaani jomotti, käsi kipeä ja rintalasta kuin turpiinsa saaneella.
Makasin maassa vatsallani  kädet ja jalat levällään ja kiittelin taivasta kohdin, että hengitin vaikka en pystynyt liikkumaan.
Kun pahin oli ohi, otin pakastimesta vihannespussin otsalleni ja horjuin takaisin sohvalle makaamaan , sillä tunsin menettäväni tajuntani.
Vapisevalla kädellä hapuilin kännykkäni  sohvapöydältä ja soitin Sergiolle:
"Vauhdilla kotiin, voin huonosti!"
Sörtsö oli muutamassa minuutissa kotona sohvan vieressä minua tuijottamassa sanoen:
"Eihän sua voi jättää hetkeksikään yksin, kun heti tapahtuu!"

No nyt jäi sitten joulun tuoksut meidän kodin ulkopuolelle, ja kotinikin kävi siivoamassa ammattisiivooja.
Sörtsöni koristeli joulukuusen, omien sanojensa mukaan yksinkertaisesti.
Palloa ja hörhelöä on joka mallia ja joka väriä.
Sekoitti kaikki vanhat huolella valitsemani eri vuosien yksiväriset joulupallot ja teki niistä sekahedelmäsopan.
Italialaisella ja suomalaisella kun on vähän eri käsitykset sanasta  "yksinkertainen".
Hyvä tuli, totesin minä.
Kuusi mikä kuusi.

Makailen sillä vaarallisella sohvalla silmä mustana ja parantelen kipeitä luitani.
Ajankulukseni tuijottelen kateellisena muiden facebook postauksia mahtavista itsetehdyistä piparkakkutaloista:
Piparkakkutalot ovat näköjään laajentuneet niin, että tänä vuonna niissä on myös puutarhat ja pihalla leikkivät lapset, uima-altaat vaan puuttuvat.
No, ehkä ensi vuonna.
Porealtaalla.
Onneksi on käsi kipeä, niin on syykin miksi meidän pöydällä ei komeile piparkakkulinna.
Terveellä kädellä olisin osannut taiteilla autotallin.
Neljä seinää, tasakatto. Ilman ikkunoita.

Tänään Sörtsö tarkasteli vointiani kuin omalääkärini  konsanaan ja oli iloinen,  että kävelenkin jo jonkin verran.
Tutki sitten kulmat kurtussa mustaa silmääni ja totesi lopuksi hymyillen:
"Hyvältä näyttää!
Jouluksi se on pudonnut."
Johon minä ihmeissäni: "Siis mikä on pudonnut jouluksi?"
Sergio: "Sun silmä."

Kuvissa: Putoava silmä ja luksus piparkakkutaloja.

Terkkuja Leilalta Italiasta

Onkos kaikki joululahjat jo ostettu?
Tässä lahjavinkki kirjastani, jonka olen kirjoittanut rehellisellä sydämellä italialaisesta elämästä.
Kirjoittaessani olen itkenyt, mutta ennenkaikkea nauranut ja iloinnut.
Jos haluat itsellesi tai ystävällesi hymyn huulille ja jotkut hörönaurutkin, niin voit tilata kirjan esim. Adlibriksestä, saat sen kotiisi muutamassa päivässä.
Tämä kirja on sinulle, joka rakastat lötkötellä sohvalla joulunpyhät , mussutella suklaata, ja nautiskella humoristisista pakinoista.

Iloisia lukuhetkiä!
Leila

Leidien eleganssia linnan juhlissa

Oli mielenkiintoista seurata itsenäisyyspäivän linnan juhlia Yle-Areenalta Italiasta käsin.
Erikoisesti minua kosketti sotaveteraanit, jotka saivat minut liikuttumaan, sekä komea presidenttipariskunta, josta me suomalaiset saamme olla ylpeitä.

Nainen kuin olen , niin kutsuvieraiden puvut tuli tarkasteltua silmät sirillään.
Tässä ajatuksiani joidenkin leidien puvuista:

Nasima Razmyar:

Persoonallinen ja kaunis mekko, joka antoi hienostuneen vaikutelman, tumman ja hennon  Nasiman kantamana.
Tavallisen pälliäisen päällä, mekko olisi näyttänyt kangaskasalta, mutta Nasiman luonnollinen eleganssi teki mekosta yhden illan kauneimpia.
Sininen väri kävi hyvin mekon tyyliin, mustassa erikoiset leikkaukset eivät olisi tulleet esille.
Arvosana: 9

Tiina Lymi:

Mekko oli kuin taideteos,  mutta henkilökohtaisesti se ei minua kummemmin sytyttänyt.
Ehkä siksi, että en erikoisemmin pidä kullanvärisestä, joka on haasteellinen värivalinta, koska se sopii harvan suomalaisen naisen ihonväriin.
Laukusta täysi kymppi,  vaikka ei ollutkaan perinteinen iltalaukku, mutta oli nappiin mekon kanssa.
Arvosana: 8

Kike Elomaa:

Toinen haasteellinen värivalinta, ihonvärinen. Sopi kyllä värinä Kikelle, koska hänellä oli vielä jäljellä kesäistä rusketusta.
Kalpeanaama ja mekon väri yhdessä, tekisi naisesta näkymättömän haamun, mikä ei ole kaiketi tarkoitus linnanjuhlissa.
Hapsut ovat olleet viime aikoina kovin muodissa, mutta ei herranjestas iltapukuun!
Piste kuitenkin Kikelle siitä, että hän uskalsi olla oma itsensä pukuvalinnassaankin.
Arvosana: 7

Kiira Korpi:

Kun nainen on näin kaunis, niin säkkikin näyttää kauniilta, mutta tästä mekosta en kertakaikkiaan tykännyt.
Minulla on ollut samantyyppiset kuviot viisi vuotta vanhassa sunnuntaimekossani, kuin tässä kaulus.
Yläosa on liian arkinen leikkauksineen, ja auttamattomasti myös vanhanaikainen.
Vain kanapuku voitti karmeudessaan tämän.

Hiukset olivat kauniit, tyylikkäät mutta luonnolliset.
Minusta monilla oli todella kauniita hiusasetelmia, jopa tyylikkäämpiä kuin itse puvut.
Vastakohtana oli myös hampputukkia, joilta oli ilmeisesti loppunut hiustenhoito-aine, ja yhdellä rouvalla oli hiuksissaan myös Hawaiji-tyylinen tekokukka, joka vei puvustakin elegantin, nyt kun ei ollut kyseessä discoilta, jonne kukka olisi ollut nappiin farkkuja naisellistamaan.
Yksinkertainen ponnarikin  voi olla tyylikäs nuorella,  jos erikoisen pitkä, piikkisuora ja kiiltävä,mutta ponnarit mitä näin, eivät kuuluneet tähän joukkoon.
Arvosana nousee pisteellä laukusta, joka eroittautui puvusta ja kengistä.
Niinkuin muotiguru Giorgio Armani sanoo: Naisten pahin tyylivirhe  on samanväriset laukku ja kengät, laukun kuuluu näyttäytyä puvusta, olla katseenvangitsijana erilaisuudessaan.
Arvosana:  7

Susanna Koski:

Kaunis punainen alaosa, mutta yläosassa liikaa  kultaa, liian läpinäkyvä,  liian rämeilevä, ja kaulakoru olisi pitänyt jättää pois.
Kaikkea liikaa.
Näin joukossa kyllä myös jonkun toisen vieraan kantamana, erittäin kauniin yksinkertaisen punaisen puvun.
Punaiseen pukuun ei tarvita muita härveleitä, sillä puvussa on valttia nimenomaan väri.
Punainen; katseenvangitsija, voimakas, naisellinen ja intohimoinen.
Arvosana: 6

Maria Guzenina:

Nyt ollaan minun kotikonnuillani,  sillä puvun oli suunnitellut  Dolce & Gabbana, joka on lisäksi minun lempi muotisuunnittelijani barokkilaisella, naisellisella ja keveällä tyylillään.
Mekko on kaunis,  vakaata tyylisilmää, mutta väärässä paikassa. Tiesiköhän muotisuunnittelija, että kyseessä oli linnanjuhlat eikä häät?
Kesäinen kukkakuvio ei minua oudostuttanut, sillä Italiassa käytetään nykyään kesäisiä kuvioita myös talvella, ja uskon, että tyyli on tullut jäädäkseen.
Vapaana liehuva hampputukka pahensi yleiskuvaa.
Arvosana: 8

Pia Nykänen:

Vaaleansininen sopi todella hyvin Pialle, ja puku oli hentomainen, liihoitteleva.
Tämä oli yksi harvoista pitsimekoista, joista pidin, vaikka alaosassa oli jopa tylliä.
Pitsimekkoja oli paljon, mitkä ovat olleet muodissa jo muutaman vuoden, mutta ne eivät minusta sovi linnanjuhliin. Kauniita häissä, syntymäpäivillä tai juhlaillallisella, mutta niistä puuttuu se yksinkertainen eleganssi,mitä linnanjuhlissa haluaisi nähdä.
Arvosana: 8

Päivi Räsänen:

Yleisesti en tykkää kermakakkumaisista tai paksusta silkkimäisestä kiiltävästä mekosta, minusta ne ovat yliampuvia amerikkalaistyylisiä mekkoja, jotka kuuluvat lukiolaisten bileisiin, mutta Päivin päällä tämä mekko oli upea. Hän oli säteilevän kaunis.
Arvosana: 8

Jenni Haukio:

Tässä tyylinäyte. Jenni näytti kuninkaalliselta, naiselliselta, klassiselta , arvokkaalta,elegantilta ja erittäin kauniilta.
Puvun väri oli top, ei olisi paremmin voinut valita.
Yksinkertaisuus täydellistä eleganssia, ja vähäinen pitsi antoi asuun keveyttä.
Valinta jättää kaula paljaaksi, ilman kaulakorua, antoi hentoutta ja tyylikkyyttä yleiskuvaan, sekä nosti esille yksinkertaisen kauniit korvakorut.
Hiukset ja meikki huolitellut, mutta luonnolliset.
Olin ylpeä presidentin vaimosta.
Arvosana: 9

Verenpainetta

Miten minulle tapahtuu niin outoja juttuja, vaikka olen ihan normaali ihminen.
Ainakin suurinpiirtein.
Minulla ei ole mitään tekemistä asioiden kanssa, mutta silti  joudun  kummallisten tapahtumien pyörteeseen.

Muutama päivä sitten olin yksin kotona, kun tunsin oloni jotenkin oudoksi.
Otin verenpainemittarin esille, sillä ajattelin, että ehkä verenpaineeni  heittelee.
124/ 220!
Soitin hädissäni siskolleni, joka kehotti mennä salaman nopeasti sairaalaan, liikkumaan hitaasti ja olemaan rauhallinen.
"Voit saada sydänkohtauksen millä hetkellä tahansa! Ole rentona,  ettei nouse vielä!" Huusi armas sisareni puhelimeen.
Vai että rento ja rauhallinen, sen jälkeen kun sisareni on juuri antanut minulle kuolemantuomion.
Kävelin hermostuneena, siis paniikissa,  ympäri  olohuonetta näppäillen puhelinta, saadakseni  yhteyden  Sörtsòön.
Sergio tuli salamana hakemaan minut kotoa ja vei ensiapuun.

Ensiavussa mittasivat verenpaineeni välittömästi.
Onneksi se oli laskenut, 95/160
Lupasivat, että lääkäri tutkisi minut heti hätätapausten jälkeen.
Spoletossa oli ollut iso auto-onnettomuus, ja ihmisiä vietiin ja tuotiin paareilla, kuin Grey's  Anatomyssa.
Oloni oli nyt hiukan parempi, sillä koin olevani turvassa, kontrollin alla.

Kunnes minulle tuli epäilys.
Katsoin Sergioa ja sanoin säikähtyneellä äänellä: "Eihän me jätetty vahingossa koiraa pihalle?!"
Sörtsö lähti välittömästi kotiin, tarkastamaan tilannetta.
Sillä aikaa minä itkin suureen ääneen puhelimessa siskolleni koirani järkyttävää kohtaloa:  "Maxim on karannut, eikä osaa tulla kotiin! On jossain tienvarressa itkemässä, nälkäisenä ja janoisena! Varmaan jo kuollut!"
Ja taas verenpaine nousussa.

Vihdoin Sörtsö tuli takaisin selittäen, miten koira nukkui rauhallisesti sohvalla.
Sillä sohvalla, johon sitä on ehdottomasti kielletty menemästä.
Huokaisin helpoituksesta. 

Tunnit kuluivat, ja paarit vaihtuivat.
Odotimme seiniä ja ympärilläolijoita tuijotellen.
Sergio tunsi jokaisen nilkkansa nyrjähtäneen ja sormensa leikanneen vuoroaan odottavan potilaan.
Kävi juttelemassa joka toisen lippalakkimiehen ja kaljamahan kanssa, ja osoitti sitten sormella minua, mumisten korkeasta verenpaineesta.
Minä hymyilin kohteliaasti takaisin.

Kaikilla oli lappu  kädessä, erivärisillä palloilla.
Vihreät pallot niillä, jotka voivat odottaa, koska tilanne ei vakava.
Keltaiset pääsivät lääkärille puolen tunnin sisällä ja punapalloiset heti, koska olivat  hätätapauksia.
Minulla oli vihreä pallo.
Ja aikaa oli mennyt kolme tuntia.
Sergio oli hakenut  pizzeriasta pizzan, minä olin syönyt suklaapatukat sairaalan automaatista, juonut  ison pullollisen vettä,
ja käynyt 7 kertaa vessassa.
Lopulta olin niin rentoutunut, että unohdin koko korkean verenpaineen, ja hain automaatista kahvia.

Kun 4-tunnin jälkeen minut kutsuttiin sisälle nimellä Kiskiinen, kuten italialaiset nimeni lausuvat, olin niin levollinen, että makasin koivet ylhäällä tuolilla.

Naislääkäri tutki minut huolella, kuunteli sydämen ja keuhkot, ja lopuksi mittasi verenpaineen.
65/110
Lääkäri katsoi minua silmiin ja totesi rauhallisesti: "Ei ole mahdollista, että sinulla on ollut niin korkea verenpaine ja nyt näin alhainen.  Ei noin korkea verenpaine laske itsestään ilman lääkkeitä ja muutamassa tunnissa."
Katsoin lääkäriä suu auki.

Lääkäri kirjoitti tutkimuksen lopputuloksen sairauskertomukseen, antoi sen minulle käteen ja käski viedä omalääkärille.
Arvatkaa vienkö. 

Paperissa luki tutkimustulosten kohdalla:
SUOSITELLAAN TARKASTAMAAN VERENPAINEMITTARIN TAARA,  JA SÄÄTÄÄ  SE KOHDALLEEN.

Se siitä verenpaineesta.

Tervetuloa!

Kun muissa perheissä äiti jää Suomeen ja lapset lähtevät  maailmalle, niin meidän perheessä äiti on maailmalla ja lapset  lähtevät  Suomeen.

Nuorempikin "italialaispoikani"  Thomas,  muutti vuosi sitten  Tampereelle, veljensä  Petrikin perässä.
En tiedä, olenko ollut hyvä äiti,  mutta ilmeisesti rakkauden  synnyinmaahani  Suomeen,  olen  sytyttänyt kummankin poikani  sydämeen.

Vaikka ikävä on välillä sydäntä raastavaa, niin olen kuitenkin onnellinen siitä, että veljekset saavat elää yhdessä  siellä Suomessani.

Maanantaina Thomas tuli kotiin, lomalle Italiaan viikoksi.
Tällä kertaa hän ei tullut yksin, vaan Thomaksella oli mukanaan oma  rakas, Anne nimeltään.

Sergion kanssa, haimme heidät Rooman lentokentältä, tämä kun oli  "miniän"  ja  "anopin"  ensitapaaminen, niin aloitettiin kohteliaisuudella, ettei nuorten  tarvinnut körötellä junalla Roomasta Spoletoon.

Aamulla lähtiessä silitin koiraani  Maximia ja kerroin  hänelle iloisen uutisen:  "Mami  lähtee hakemaan Thomasta lentokentältä, veljesi tulee kotiin! Odota täällä, ota pienet torkut sohvalla, niin sitten mami tulee takaisin veikkasi kanssa."
Maxim heilutteli päätään puolelta toiselle, kuunnellen keskittyneesti.
Minusta hän hymyili.
Sergio seisoi  oviaukossa ja sanoi hiljaisella äänellä:  "Kerro nyt sitten kuitenkin Maximille, että ei Thomas jää tänne,  vaan palaa Suomeen viikon päästä.
Ettei tule mitään pettymyksiä, kun Thomas lähtee."
Pistettiinköhän minua jotenkin halvalla?

Lähdimme ajelemaan kohti Roomaa.
Kello oli vasta 7.30, joten aurinko paistoi vaisusti tienvarren puihin ja kukkiin, pelloilla oli usvaa ja hentoja valkoisia pilviä liiteli hiljaa paikasta toiseen, alhaalla vuorten rinteiden edessä.
Minä olin onnellinen.
Kohta halaisin rakasta poikaani, jota toiset jo mieheksi kutsuvat.

Samassa jännitys pyöri vatsassani:  Miten tervehdin Annea? Jos annan käden, se voi tuntua kylmältä tervehdykseltä. Jos halaan, hän voi säikähtää ensitapaamisella syliin hyppelevää anoppia.
Otin puhelimen esille, ja näpytin "muutamalle" läheisille ulkosuomalaisystävilleni viestin facebookiin (n.1500 hengen ryhmään):  Miten minun pitää käyttäytyä?!
Sain viitisenkymmentä vastausta: Kuka kehotti tietysti halaamaan, kuka antamaan poskisuukkoja, kuka oli sitä mieltä, että ensitapaamisella annetaan kättä ja esitellään.
Siskoni Tiina oli minua jo neuvonut edellisenä päivänä: "Koita nyt olla vähemmän oma itsesi, esitä pidättyväistä, ettei Anne heti pelästy sua."
Vai niin.

Kun saavuimme lentokentälle, aurinko paistoi jo korkealla taivaalla, ja ilma oli kesäisen lämmin.
Juoksimme tuloaulaan, minä edellä ja Sörtsö harppoen kymmenisen metriä perässä.
Pysähdyin saapuvien lentokoneiden taulun eteen, katsomaan joko kone Helsingistä oli laskeutunut.
Taulussa luki saapuneet lentokoneet: Barcellona, Tokio, New York,  Bangkok.
Helsinkiä ei ollut listassa.
Paniikki!

Eikö kone ole lähtenytkään  Suomesta?
Onko kone kaapattu ja matkustajat viety  Siperiaan?
Oliko Helsinki-Rooma reitillä vaihto  Bangkokissa?
Tällaisia realistisia ajatuksia tulee, kun ihminen on jännittynyt.
Tai ainakin minulle tuli.

Repäisin ohi kävelevää lentokentän työntekijää hihasta ja huolissani huudahdin:" Eikö  Helsingin kone ole laskeutunut? Miksi  Helsinkiä ei näy taulussa? "
Virkailija katsoi minua silmiin ja vastasi rauhallisesti: "Helsingin koneet laskeutuvat tulohalliin numero 1, olette tulohallissa numero 3."
Että sellaista.
Olimme väärässä hallissa.
Samassa soi puhelin.
Thomas. Yhdeksän vastaamatonta puhelinsoittoa.
Vastaan ja kuulen Thomaksen ääneen:"Äiti, missä ihmeessä sä oot?!"

Kun vihdoin käytävällä löysimme toisemme, olin niin iloinen, että unohdin viralliset ja epäviralliset käyttäytymissäännöt: Juoksin vauhdilla, laukku olkapäällä keikkuen kohti Thomasta ja Annea, ja halasin helpottuneena kummankin.
Anne hymyili iloisen avoimesti.
Olin välittömästi varma, että kiva likka!

Olin kyllä kuullut jo etukäteen, että Anne on iloinen ja välitön.
Pari Thomaksen serkkutyttöä olivat jo tavanneet hänet Tampereella kahvilassa.
Siskoni Helsingistä oli kuullut kehuja heiltä, ja kertonut asiasta Tampereen siskontytölle, joka oli kertonut veljelleen, joka oli kertonut siskolleen Amerikkaan, joka oli kertonut äidilleen Suomeen, joka laittoi minulle  viestin Italiaan: "Mukava tyttö se Anne."

Mutta tästä ei kerrota Annelle.
Tervetuloa Italiaan ja ihanaan hauskaan sukuumme!

Ps. Kuvassa Anne ja Thomas: Bella ja crazyboy