sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Suttupaperi

Käyn nykyään useammin mammografiassa kuin kampaajalla,  joten taas tuli kutsu kotiin puolivuotistarkastukseen.
Eilen sitten pyyhälsin tissinlitsauksen, joka on siis Suomen toisella virallisella kielellä eli ruotsiksi tisslits, ja japaniksi kuulemma  lit saa tis  sisi.
Ihan vain infona.

Otin Sörtsön mukaan henkiseksi tueksi,  vaikka hänellä ei ole kokemuksia tissinlittauksen  kauhuista, sattuneesta syystä.

Sörtsö parkkeerasi  autoa sairaalan parkkipaikalla, ja minä seisoin  tienvieressä odottamassa, kun auto pysähtyi  viereeni.
Auton  ikkuna avattiin ja ikkunasta kurkisteli  kolmekymppinen nainen,  tyylikkäästi pukeutuneena  ja hiukset  viimeistä hiusta myöten föönättyinä.
Hän  kysyi minulta kirurgisen osaston  sijaintia.
Olin kuuntelevinani  mitä hän puhui,  mutta tosiasiassa tuijotin vain naisen kasvoja.
Hänellä oli valkoisia tahroja kasvoissaan.
Yksi nenänpäällä, yksi poskessa ja yksi leuassa.
Joko hän  oli juuri syönyt kermamunkin tai  hän oli pessyt hampaansa kiireessä ja räiskinyt  hammastahnaa sinne sun tänne pitkin kasvoja.
Mietin pitäisikö asiasta huomauttaa, kermavaahto kasvoilla kun oli jotenkin ristiriidassa hänen jakkupukuunsa.
Nääh, mitäs tosta.
Tunsin salaista helpotusta, etten ole ainoa spoletolainen suttupyttynainen.
Minähän kuljen joka päivä kaupungilla kahviviiva nenänpäällä, josta kaikki minulle huomauttelevat.
Ongelmani on selvästi anatoominen.
Pohjoismaalainen perunanenäni  ei ylety  pienen  espressokupin ulkopuolelle niinkuin italialaiset nenät, vaan jää kahvikupin sisään.
Juon päivittäin espresson baarissa.
Kävelen päivittäin ihmismassassa nenänpää kahvissa.
Loogista, eikö.

Pahinta tissinlitsauksessa on odottaa  vuoroaan odotushuoneessa.
Tekisi mieleni  karata, mutta en voi kun Sörtsökin mukana.
Hän ottaisi minut kiinni ja toisi  narussa takaisin.

Niinpä otin laukusta suttupaperin ja piirtelin siihen hermostuksissani  kaikenlaista:
Kukkia, irvisteleviä ja kieltään näyttäviä naamoja, nimeäni, blääh  ja yäk-kirjoituksia;  kaikkea sellaista millä suttasin matikankirjanikin  12-vuotiaana.
Kun kyllästyin,  otin kännykän esiin ja napsin kuvia  sairaalan käytävästä.
Sergio näytti minulle merkkejä,  että "istu alas" ja yritti epätoivoisesti  kuiskata minulle voimakkaalla äänellä täydessä odotussalissa:
"Kuvaatko sä täälläkin! Kaikki katsoo sua, voisitko lopettaa."
Vastasin rauhallisesti mutta päättäväisesti: "En voi lopettaa, voin tarvita näitä kuvia blogipostauksiini."

Olin juuri ottamassa kuvaa hienosta "hengenvaaramerkistä" röntgenhuoneen ovessa, kun ovi aukesi.
Sekuntti ja salama välähti radiologin kasvoilla.
Ops!
Tuli kuva väärästä kohteesta ja heilahtanutkin vielä.
Sergio katseli ulos ikkunasta, niinkuin ei olisi aavistustakaan, kuka minä olen, joku tuntematon tyyppi.

Hetken päästä ovi aukesi uudestaan ja ovelta huuteli radiologi  minun vuoronumeroni.
Se sama radiologi, jonka jo tunsin.
Olihan minulla jo valokuvakin hänestä.

Astuin sisälle kuvaushuoneeseen.
Radiologi:  "Annatko mulle sun lähetteen."
Minä: "Minkä lähetteen?"
Radiologi: "Sen kutsun mammografiaan, mikä tuli sulle kotiin."
Kulmat kurtussa mietin hetken, mikä  kutsu minulle oli tullut postissa, kunnes minulla välähti.
Olihan minulla se kirje laukussa.
Se oli se minun suttupaperi.

Ojensin " irvistelevillä naamoilla ja kääk-huudoilla" täydennetyn paperin ja selittelin nolona: "Anteeksi, mä vähän piirtelin siihen. En tiennyt, että se pitää antaa takaisin."
Nuori , hento radiologineito heilautti ponnariaan  ja hymyili itsekseen katsoessaan lähetetettäni.
Totesi lopuksi nauraen: "Ei se haittaa, saitpa tylsästä paperista villin näköisen."

Minä huokaisin helpotuksesta, että Sörtsö oli odotushuoneessa, eikä ollut näkemässä minun villin näköistä taideteostani  mammografialähetteessä.

Ps. Ainoa kuva, mikä onnistui  sairaalan käytävältä. Olisin ottanut kuvan missä heilutan teille, mutta kun ei Sörtsö suostunut kuvaamaan minua.