torstai 30. lokakuuta 2014

Perla

Eilen illalla, katsoessani TV: stä tylsää asiaohjelmaa, kuulinkin hilpeän tarinan.
Tämä Italian uutinen, on levinnyt kuin kulovalkea ympäri maailmaa,
uskomaton mutta todellinen tapahtuma:

Signor Di Bianchi, harmaahapsinen, tyylikäs herrasmies, päätti  järjestää rakkaalle Francescalleen unohtumattoman illan.
Varasi pöydän kauniista, romanttisesta kalaravintolasta.
Tarkoitus oli nauttia ostereita ja shampanjaa kynttilänvalossa, toisiaan tuijotellen.
Täydellinen hupsahtaneiden, rakastuneiden ilta.

Ei tiennyt  vielä Herra Di Bianchi,
miten täydellinen.
Kohtalolla oli sormensa pelissä,
yllätys pariskunnalle:

Rakastuneet nauttivat ostereita, kilistelivät shampanjalaseja.
Lepertelivät toisilleen hulluuksia,
yhteisestä tulevaisuudesta,
missä pussaillaan aamusta iltaan,
ei riidellä laskujen maksamisesta,
ei imuroinnista,
eikä vessanpöntön kannesta.

Yhtäkkiä Francesca tunsi  suussaan pienen kiven,
jonka samantien vahingossa nielaisi.
Hän ei sanonut asiasta mitään kullalleen, ettei maaginen tunnelma lopahtaisi.

Herra Di Bianchi herkutteli mutustelemalla  limaista osteria, kun hänelle tuli epäilys ja ajatus:
"Taisi hajota paikka hampaasta, takahampaiden välissä jotain."
Otti  lautasliinan käteensä ja pudotti hampaanpalasen huomaamattomasti, servetin sisälle.

Kun hän lopuksi kurkkasi  lautasliinaan, yllätys oli hulvaton.
Herra Di Bianchi oli sylkäissyt suustaan valkoisia, säihkyviä helmiä!

Pariskunnan hämmästys ja ilo oli ylimmillään!
He olivat löytäneet ostereista viisi helmeä!

Tai oikeestaan kuusi.
Yhden oli syönyt Francesca.

Helmet tutkittiin tieteellisesti, ja tulos oli, että todella oli kyse oikeista helmistä.
Suurimman ja kauneimman helmen rahallinen arvo on n.2000 euroa.

Helmi oli raskaana.
Sisällä toinen pieni helmi.
Helmivauva.

Antaisin sille nimeksi Perla;
helmi italiaksi.

PS. Kuva Spoleton vanhastakaupungista iltavalaistuksessa.








keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ester

Kun poikani Petrik ja hänen italialainen tyttöystävänsä Ester,
kaksi vuotta sitten syksyllä, päättivät muuttaa Suomeen asumaan, ajattelin:
"Petrik kyllä viihtyy Suomessa, onhan hän viettänyt siellä lomiaan lapsesta asti, mutta Esterin hymy taitaa hyytyä, tai oikeastaan jäätyä,
viimeistään paukkupakkasilla."

Ester on tumma kaunotar, kuin suoraan 50-luvun italialaisista Sophia Loren filmeistä.
Näkisin hänet rennosti nojailevan appelsiinipuuhun Sisiliassa, ja hymyilevän vienosti.
Vaikeampi kuvitella häntä lapioimassa lunta oven edestä, päästäkseen kodista tielle.

Ester on iloinen ja ystävällinen.
Hän hymyilee aina.
En ollut koskaan nähnyt hänen olevan vihainen, kyllästynyt, tai hermostunut.
Mutta nyt epäilin näkeväni.
Olin melko varma, että jo muuttolintujen mukana, Esterkin palaisi etelään.

Yllätys yllätys; Esterin  iloisuus ei muuttunut masennukseksi.
Ei edes räntäsateen piestessä kasvoja valottomassa päivässä,
ei pakkasen pistellessä korvia bussipysäkillä seistessä.
Ester oli iloinen Suomesta:
Hän ihastui jäisiin järviin ja lumenpeittämiin puihin.
Ja postiluukusta kolahtaviin mainoksiin.

Hän tutkaili tarjouksia ja haki sitten toisesta kaupasta maitoa, toisesta italialaista kahvia ja kolmannesta lohta.
Kun muilla asukkailla luki ovessa lappu "ei mainoksia",
Petrikin ja Esterin ovessa luki
"mainoksia!".
Se oli hänestä niin hauskaa, Italiassa kun posti ei putoa suoraan luukusta sisälle.
Mainoksiin tuli tauko vain ajalle, kun Ester oli Italiassa perheensä luona lomalla.
Petrik ei halunnut hukkua mainospaperikasoihin, joten otti lapun ovesta hetkeksi pois, mutta laittoi sen kiltisti takaisin paikoilleen, Esterin palatessa kotiin.

Mainospostista Ester oppi myös nopeasti suomen kieltä.
Vaikka eihän siitä paljon hyötyä ollut pankissa tai verovirastossa, että osasi sanoa:
"Sikanautajauheliha tarjouksessa torstaihin asti."
Niinpä Ester aloitti suomen kielen kurssin, missä oppikin nopeasti puhumaan ja ymmärtämään suomea.

Petrik ja Ester kutsuvat usein sukulaisia ja ystäviä kotiinsa syömään.
Kokkaavat yhdessä italialaista ruokaa.
Ruokatavarat on kannettu Italiasta matkalaukussa pecoriinijuustosta Esterin mummon kasvimaan tuoreisiin kasviksiin.
Nousipa kerran Ester Suomeen vievään koneeseen, raskas reppu selässä.
Sisällä kokonainen prosciutto crudo eli riiputettu kinkku.

Tämä tuleva Leila-anoppikin kävi  talven aikana Italiasta, heidän vieraanaan.
Söi aitoa italialaista ruokaa Tampereella.
Ja pesi sitten vahingossa hampaansa Esterin hammasharjalla.
No, kukaan ei ole täydellinen.

Kaikesta huolimatta, Ester toivotti minulle tervetuloa uudelleen, hymyssä suin.
He ottavat aina mielellään vieraita vastaan.
Paitsi maanantai-iltaisin.
Silloin kun ovat Rauhaniemen rannassa, saunomassa ja uimassa.
Avannossa.


PS. Kuvassa hymyilevä Ester.








maanantai 20. lokakuuta 2014

Seikkailemaan

Maanantaihuomenet Spoletosta!
Aurinko on päättänyt paistaa lämpimästi  vielä tänäänkin, +27° asti.
Joten ylös, ulos ja lenkille, näyttämään naamaansa viimeisille kesäisille auringonsäteille, sillä keskiviikosta on luvattu syksyä ja sadetta.

Eilen illalla innostuin aloittamaan uuden seikkailun.
Jos huomasitte, blogiini on tullut  "facebooknappula".
Aukaisin blogilleni oman facebooksivun.
Katselin sivua illalla ja tuli mukava olo, niinkun olisin aukaissut jotain omaani, kaupan tai kahvilan.

No, kahvia sieltä ei kyllä saa, jollen sitten laajenna yritystä tulevaisuudessa.

Tervetuloa lukemaan minun pötköblogiani, katselemaan epäselviä puhelinkuvia päivistäni Italiassa,
vaihtamaan viisaita ja vähemmän viisaita  ajatuksia kanssani, tai kyselemään mitä vaan Italian politiikasta lasagnereseptiin.

Sponsorina toimii Lidl,
joten tämän viikon tarjouksena saatte Saarioisten maksalaatikon puolella hintaa, paketissa koristeena Italian lippu. Vain teille rakkaat lukijat.

Sorry.
Rupesi mielikuvitus lentään.
No kun muilla bloggareilla on kaikkia hienoja mainoksia.

Koittakaa kestää,
huomenna on tiistai.
Sitten mennäänkin jo lujaa viikonloppua kohti.

PS. Kuvat eiliseltä vuoristoretkeltä.








lauantai 18. lokakuuta 2014

Leila <3 Sörtsö

Useat blogini lukijat ovat pyytäneet minulta postausta siitä, miten Sörtsö ja minä olemme tavanneet.
Tässä se nyt tulee luettavaksi uteliaille romantikoille.

Ne olivat niitä aikoja kun olin vielä nuori ja nätti.
Tai jotain sinnepäin.
Sopi hyvin aloituslauseeksi.
Se siitä ja sen todenperäisyydestä.

Kuitenkin, 6-vuotta sitten,
tapasimme tanssimassa.
Ei mitään discohuumaa, hurjaa menoa hämärässä salissa cocktaillasit kädessä.
Ei ei.
Vanhempien ihmisten iltapäivätanssit; valssia, tangoa ja muuta sellaista pyörähtelyä.
Joista minä en osannut askeltakaan.

Ystäväni äiti, Gina, oli innostunut tanssimisesta, joten ystäväni kysyi minulta, voisinko työkseni viedä äitiään iltapäivätansseihin.
Hän maksaisi minulle sisäänkäynnin, bensat ja tuntipalkkaa tansseissaolotunneista.

Ei hullumpi työpaikka.
Joten tuumasta toimeen.
Rahan tienaukseen tanssilattialla.
En arvannut, että tienaisin sieltä myös miehen itselleni.
Sörtsön.

Meillähän on melkein 15-vuoden ikäero.
Siis minä olen nuorempi osapuoli.
Mitä sinä oikein luulit?
Tässä syy miksi en olisi koskaan eksynyt kyseiseen tanssipaikkaan, jollen olisi aloittanut työurani tekemistä siellä.

Spoletossa Sörtsön kaverit houkuttelivat vastahakoisen Sergion lähtemään tansseihin heidän kanssaan.
Sergiolta oli kuollut vaimo syöpään vajaa vuosi sitten, joten hän vietti suurimman osan ajastaan kotosalla,totuttautuen uuteen elämäntilanteensa.
Lopulta Sergio suostui tansseihin kutsuun, ja löysi itsensä tanssilattialta.
Leilan työpaikalta.

Minulla on tapana kävellä pää pystyssä, itsevarman näköisesti ja nopeasti, korot kopsuttaen.
Se oli Sötrsöni kohtaloksi.
Hän oli nähnyt minun kävelevän tanssilattian läpi, ( Mitähän minä siellä seilasin?)
ja saanut salamana nuolen sydämeensä.
Ajatteli: "Tuossa menee mun elämäni nainen."

Tämä hänen elämänsä nainen ei ollut saanut minkäänlaista nuolta sydämeensä, vaan oli oppinut nopeasti tanssimaan, ja liiteli ja pyörähteli lattialla kuin "tanssitähtienkanssa"-ohjelmassa.
Vienti oli kovaa, ja Sörtsö oli liian hidas.
Hän ei kerinnyt kun peppunsa nostaa tuolista, niin minun tuolini oli jo tyhjä.
No, Sörtsö tanssitti Ginaa:
Puhui Leilasta.
Kertoi itsestään.
Kyseli Leilasta.

Automatkalla kotiinpäin, Gina puhui Sergiosta.
Kehui Sergioa.
Ihaili Sergioa.

Muistan ikuisesti Ginan sanat:
"Leila, olet löytänyt timantin, etkä edes huomaa sitä."

Muutaman kuukauden, satojen eurojen tienauksen ja "kolmen" yhteisen tanssin jälkeen, kiinnostukseni Sörtsöön heräsi.
Se tapahtui eräänä sunnuntaina,
kun Sörtsö ei tullutkaan tanssimaan.
Hän oli New Yorkissa juoksemassa maratoonia.
Etsin häntä.
Sali tuntui minusta tyhjältä.

Meni muutama viikko, oli minun syntymäpäiväni.
Tuijotin puhelintani, odotin Sörtsön soittoa ja onnitteluja, vaikka tiesin, että hänellä ei ollut edes minun puhelinnumeroani.

Ginapa oli hoitanut homman:
Antanut numeroni Sörtsölle ja vihjaissut synttäreistäni.
Sain onnitteluviestin Sörtsöltä.
Hyppäsin kattoon ja heilutin puhelinta kädessäni, kiljuen:
"Jeeee!!!!"

Kun jalkani, käteni ja sydämenlyöntini rauhoittuivat,
vastasin Sörtsölle kiittäen onnitteluista.
Sergio hyppäsi kattoon, kiljuen:
"Jeeee!!!!"
Hetken kuluttua hän soitti minulle,
ja kysyi: "Voinko viedä sut ulos, synttäri-illalliselle?"

Arvatkaa mitä vastasin.
Siitä päivästä meistä tuli vakka ja kansi.

Vakka kantensa valitsee,
tai kansi vakkansa.
Ihan miten vaan.








keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Eksynyt

Keski-Italiassa on nyt sellainen vuodenaika kuin syksy-kevät.

Syksyä on se, että kastanjapuista putoavat värikkäät lehdet ja kastanjat, oliivit alkavat olemaan kypsiä kerättäväksi oliiviöljyn valmistukseen, ja viinirypäleistä pullotetaan viiniä.

Kevättä on se, että on liian lämmintä ja aurinkoista syksyksi.
Lämpötila kohoaa päivisin jopa +28°.
Teepaitailmat.
Pellot ja nurmikot viheriöivät kuin pääsiäisruohot ja monet Italian kevätkukat, kuten ruusut, ovat aloittaneet uudestaan kukintakauden.
Luonto ei tiedä, mikä vuodenaika on menossa.

Nyt on myös sienienkeräysaika.
Sörtsö ja Tommi vaeltavat usein sienikoreineen metsässä, saadakseen tuoreita sieniä illalliseksi.

Viime vuonna tähän aikaan Spoletossa tapahtui aikas hurja juttu.
Tai no, Italiassahan näitä sattuu.

Kolme eläkeläistä, siis miestä,
olivat sieniä keräämässä tässä lähellä, Apenniinivuoristossa.
Yhtäkkiä kaksi ukkoa huomasi, että kolmatta ei enää ollutkaan matkassa.
Soittivat nopeasti hätänumeroon, että kaveri oli eksynyt.
Koko Spoleto lähti liikkeelle etsimään kadonnutta vanhusta, sillä jos vuoristossa eksyy niin sieltä on melko mahdotonta löytää takaisin ihmisten ilmoille.

Carabinierit, poliisit, pelastusvartiot ja vapaaehtoiset spoletolaiset,
kaikki huhkivat vuoristoa ylös ja alas, eksynyttä löytämättä.
Helikopterit hyrräsivät Spoleton taivaalla kuin pahemmassakin hätätilassa.
Suurtapahtuma.

Tulos:
Naapurimme Franco meni lähibaariin päiväkahville.
Baarin tiskin edessä seisoi vanhempi mies, tyytyväisenä croissantia maiskutellen ja kahvia hörppien.

Käsivarressa keikkui sienikori,
kukkuroillaan herkullisen näköisiä sieniä.
Franco tokaisi miehelle:
"Sä taidat olla se eksynyt, jota etsitään helikoptereilla."
Johon mies tyynesti: "Ai niinkö."

Eläkeläismies oli kyllä sanonut kumppaneilleen palaavansa jo kotiinpäin.
He eivät olleet kuulleet sitä.
Keräsivät niin innoissaan nokka  maassa sieniä.

Eksynyt oli eksynyt baariin.

PS. Pari kuvaa Spoleton syksykeväästä.







tiistai 14. lokakuuta 2014

Haastattelu

Tänään vastaan blogini lukijan, toisen bloggarin haastatteluun. Kysymykset tulevat New Yorkista, ulkosuomalaiselta Irmalta, joka kirjoittaa ihanaa blogia http://wondersbykaari.com

Huomenta, Cara Leila!

Olen ilolla seurannut blogiasi, oppinut tuntemaan sinua lähemmin sen kautta. Jaat hauskoja kokemuksiasi ja kerrot päiväsi kulusta. Tarjoat meille hauskat hymyhetket tai jopa vahvat naurut. Elämää osaat katsella joka kantilta! Mieleni tekee kuitenkin kysyä sinulta niin paljon lisää. Vastaisitko kysymyksiini?

Mikä blogatessa on se, mikä antaa sinulle takaisin? Palkitsee?

- Kun kirjoitan blogiani, teen sen spontaanisti, intohimosta kirjoittamiseen.
En mieti, mitä kirjoituksestani ajatellaan, ymmärretäänkö mua, tai tykätäänkö tekstistä.
Muuten en pystyisi kirjoittamaan rehellisesti, sydämellä.
Ainoa kriteerini on, että koitan aina kirjoittaa positiivisessa hengessä.
Kirjoittaessani  joskus nauran, joskus liikutun ja joskus jopa itken.
Jos sitten postauksesta tykätään ja kommentoidaan, niin tottakai se saa mut iloiseksi!
Kiitos lukijoille!
Vastakaiku palkitsee aina!

Luetko toisten blogeja?

-Luen moniakin blogeja, aina kun eteeni sattuu joku blogikirjoitus,mutta järjestelmällisesti  vain muutamia, yksinkertaisesti aika ei riitä enempään. Ikävä kyllä.
Tykkään lukea ja tutkailla toisten kirjoitustyyliä ja ihailen ulkoasua ja valokuvia.
Mullahan valokuvat ovat omia puhelinkuvia, eli aikas surkeita.
Joskus heilahtaneitakin.
Kääk!

Seuraatko maailmanmenoa ja politiikkaa?

-Seuraan. Mulla on "pakkomielle" katsoa heti aamulla, herättyäni uutiset tai "oon koko päivän pihalla", jos en tiedä mitä maailmalla on tapahtunut.
Katson myös poliittisia keskusteluja TV: stä ja luen suomalaisen lehden netistä joka ilta.
Saan siitä kuvaa suomalaisesta näkemyksestä maailman tilanteesta, ja pysyn kärryillä suomalaisten julkkisten "eroista ja häista".
Suomeni mukana arkipäivässäni näin.

Minne kauas haluaisit matkustaa?

-Ihan mihin vaan! Matkustelu on parasta elämässä! No, ekaksi ehkä johonkiin paratiisisaarelle..Fidzi saarille, Indonesiaan, Caribialle tai sellasta.
Aaaah!!

Minkälaisesta seurasta nautit, suuresta vai intiimistä?

-Kummastakin.
Oon luonteeltani seurallinen ja vilkas, joten nautin viettää iltaa meluisassa porukassa, missä saa nauraa itsensä kipeeksi.
Mutta kaipaan myös kahdenkeskisiä syvällisiä keskusteluja ystävän kanssa: pohdintaa, ajatusten vaihtoa, kuuntelemista, rohkaisua.

Olet kasvanut luterilaisessa maassa. Kuinka koet nyt toisen uuden kotimaasi uskonnon, katolilaisuuden?

-Kun tulin Italiaan, mulla oli joitain ennakkoluuloja katolilaisuutta kohtaan.
Ajan kanssa, oon kokenut katolilaisuuden rikkaudeksi, koska se on avannut mun silmäni näkeen avarammin kristinuskoa.
Jumalalle me ei olla "katolisia eikä luterilaisia" vaan ihmisiä.
Jumala näkee sydämen.

Onko usko keskeinen elämässäsi?

-On, usko on mulle tärkeä.
Sisäinen rauha elämässä.

Tunnetko, että jotain on jäänyt tekemättä? Minkä haaveesi toivoisit vielä toteutuvan?

-Olisin halunnut opiskella psykologiksi; auttaa vaikeuksissa eläviä lapsia ja nuoria,
mutta en kerinnyt kun innostuin omien lapsien tekoon.
Haaveenani on kirjoittaa kirja, sen toivoisin  vielä joskus toteutuvan.

Oletko kohdannut esteitä elämässäsi, joiden yli et uskonut selviytyväsi? Kuinka olet ne voittanut?

-Olen. Avioeron jälkeen jäin tyhjän päälle. Olin yksin kahden lapsen kanssa, työtön ja sairas.
Selvisin luottamalla ja uskomalla parempaan tulevaisuuteen,
pinnistellen päivän kerrallaan.

Mistä olet itsestäsi ylpeä?

-Pojistani, että kaikesta huolimatta oon kasvattanut kaksi onnellista, toiset huomioonottavaa, tasapainoista nuortamiestä.
Oon kiitollinen heistä.

Mikä on sinun kaunein piirteesi, toisten mielestä?

- Ajattelisin, että fyysisesti silmät,
ja luonteessani rehellinen avoimuus,kyky elää toisten rinnalla.

Kuinka hemmoittelet itseäsi?

- Lähden extempore matkalle merenrannalle; nauttimaan auringosta, merestä ja herkullisista merenelävistä.

Mitä odotat tulevalta?

- En mitään erikoista, että olisin onnellinen niinkuin nyt.
Että lapseni olisivat terveitä ja onnellisia, voisivat täyttää toiveensa ja haaveensa elämässään.

Pelkäätkö mitään?

-Sairauksia ja tutkimuksia,
en haluaisi mennä minkäänlaisiin kontrolleihin.
Pelkään, että jos tutkitaan, niin varmasti löytyy jotain.
Hullu ajatus, mutten voi sille mitään.

Uskotko ennustuksiin ja horoskooppeihin? Onko sinulla kuudetta aistia?

-Joskus nuorena luin viikkolehtien horoskooppeja huvikseni, niihin sen kummemmin uskomatta.
Joissain elämäni isoissa käännöskohdissa oon vaistonnut tilanteen etukäteen, niinkuin mua olisi valmisteltu taivaasta ottamaan muutos vastaan.

Mitä parisuhde sinulle merkitsee?

-Elämäni pohja. Turvasatama.
Takertumatta toiseen, säilyttäen itsenäisyyden.

Päivän sammuttua iltaan, kun kaivaudut Sörtsön kainaloon, mikä tekee sinut onnelliseksi?

- Se että vierelläni on Sörtsö.
Rehellinen, turvallinen mies, jonka läsnäoloon voin luottaa kaikissa elämän tilanteissa.

Oletko tyytyväinen päivääsi?

-Riippuu päivästä. Joskus oon vaan laiska, enkä viitsis tehdä mitään ja kyllästynyt olo.
Yleisesti ottaen kuitenkin herään aamulla tyytyväisenä.
Täällä paistaa usein aurinko niin se saa mut jo iloiseksi.
Nautin kahvin ulkoilmakahvilassa lukien päivän lehden ja siitähän se kiva päivä alkaa.

Eli oletko sinut itsesi kanssa?

-Oon, hyväksyn itseni tällaisena.


Niinkun joku mua viisaampi on sanonut: "Ole oma itsesi, sillä muut ovat jo varattuja."

Toivon, että maltat vastata, terveisin utelias ystäväsi kaari3.

- Kiitos Irma!<3

PS. Kuva bloggausnurkkauksestani.








tiistai 7. lokakuuta 2014

Taivaansininen


Olin hoitamassa ekaa päivää upouutta hoitolastani Celesteä.
Celeste tarkoittaa taivaansinistä,
mikä kuvastaa hyvin tätä 4-vuotiasta tyttöä:
Suuret siniset silmät ja vaalea kihara tukka.
Enkeli.

Celeste oli ollut päiväkotiryhmässäni,
jossa olin opettajana, joten tunsimme toisemme jo ennestään.
Minulla oli mielikuva "rumasta lapsesta", mikä ei siis pitänytkään paikkaansa.
Ajatukseni tuli "jostain aivojeni taka- alueelta, tai sen ulkopuolelta",
negatiivisesta muistosta:
Celestellä ei ollut enää vaippaa, mutta kakkasi joka päivä housuihinsa.
Minä olin se uhri, joka pesi kakut pois.
Onneksi sitä ongelmaa ei enää ole,
tämä haiseva kehitysvaihe on ohi.

Hain Celesten päiväkodista, minkä jälkeen menimme hänen kotiinsa.
Koti oli pieni mutta kaunis, moderneilla huonekaluilla sisustettu, tyypillinen italialainen nuorenparin rivitaloasunto.
Asunnon edessä iso kivilaattaterassi ruokapöytineen ja lepotuoleineen.
Vihreä, juuri leikattu nurmikko, reunustoilla pensaita ja kukkia ja keskellä nurmikkoa leikkimökki.
Aurinko paistoi ja lämpöäkin oli yli +20°, joten päätimme jäädä pihaan leikkimään.

Nurmikolla hyppelehti harmaa siiamilaiskissa, jonka Celeste esitteli minulle: "Tämä on mun kissa, sen nimi on Giorgia." "Tulee Finlandiasta."
Ai jaa.
Ymmärsin, että äiti oli kertonut Celestelle, että tulen Finlandiasta.
Meni vähän kissat ja leilat sekaisin.
No, valaisen asiaa ajan kanssa.

Kyllästyttyämme ulkoleikkeihin,
menimme takaisin sisälle välipalalle.
Tainnutettuamme nälän ja janon,
jatkoimme sisäleikeillä.
Celeste näytti minulle sormellaan korkeasta hyllystä peliä, mitä haluaisi pelata.
Minulla "ei mennyt jakeluun", mistä
pelistä oli kyse, sillä pelin nimi oli outo ja Celesten lausuma ärrä melkein ällänä, ei helpottanut asiaa.
Esittelin pelilaatikoita toistellen:
"Tämäkö?" "Tämäkö?"
Kunnes selkäni takaa kuului hiljainen huokaus:
"Questa non capisce niente."
"Tää ei ymmärrä yhtään mitään."
Parissa tunnissa hoitolapseni oli luokitellut minut näin.
Että se siitä"opettajan arvovallasta."

Pahemminkin olisi kyllä voinut käydä.
Kokemusta on.
Muutama vuosi sitten, autoin läksyjen teossa, kahta alle kymmenenvuotiasta marakattiveljestä.
Ensimmäisenä työpäivänäni, olin pukeutunut vaaleisiin, kulahtaneisiin farkkuihin, missä oli "muodikkaat repeämät" polven yläpuolella reisissä.
Kun esittelin itseni pojille, menin kyykkyyn, saadakseni katsekontaktin.
KRACKS!!!
Farkkuni repesivät kahtia kummastakin reidestä.
Katastrofi?
Ei ollenkaan.
Pojat nauroivat katketaakseen.

Hyväksyivät minut heti.

Symppis.
Hauska tyyppi.



PS. Kuvat ovat omiani, sieltä täältä, ei Celesten kodista.









sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Sairaalassa

En ole pystynyt viikkoon kirjoittamaan blogiani, sillä tasaisen rauhallinen elämämme teki stopin maanantaina iltapäivällä.

Katselin rauhassa televisiota sohvalla kun puhelin soi.
Sergio oltiin viemässä ambulanssilla sairaalaan.
Hän oli remontoimassa vuokralle laitettavaa asuntoaan, kun yllättäin sai sairauskohtauksen.
Pyörrytti niin, ettei voinut kuin maata lattialla ja oksensi voimalla.

Nakkasin kengät vain jalkaan jättäen avaimenkin oveen, ja kaahasin autollani, sekavissa tunnelmissa sairaalaan, ensiapuun.

Sergio istui käytävällä rullatuolissa, väsähtäneen näköisenä, mutta tajuissaan, kun saavuin paikalle.
Ehdimme vaihtamaan pari sanaa, ennenkuin Sergio juoksutettiin paareilla huoneeseen tutkittavaksi.

Rauhotuin hieman, koska näin Sergion reagoivan ja puhuvan normaalisti.
Jäin odottamaan käytävälle, kävelin hermostuneena edes takaisin.
Koin olevani yksin.
Maailmassa, joka oli nyt meitä vastaan.

Vihdoin Sergio tuotiin pois huoneesta ja siirrettiin osastolle.
Huone oli kahden hengen huone, mutta toisessa sängyssä ei ollut potilasta, joten saimme olla kahden, rauhassa.
Sergio laitettiin tiputukseen ja minä katselin ulos ikkunasta, sairaalan sisäpihalle. Ajattelin: "Miten tässä näin kävi?" "Miksi olemme täällä?"

Huoneessa oli myös oma vessa, missä ravasin vähän väliä hermostuksissani.
Sergio ei pystynyt nostamaan edes päätään tyynystä oksentamatta.
Istahdin Sergion sängynviereen tuolille ja silittelin häntä varovasti, hiuksista, käsivarresta, kädestä.
En voinut enkä osannut tehdä muuta.

Sairaanhoitajat tulivat ja menivät.
Vaihtoivat tiputuspulloa ja kyselivät kuulumisia.
Kaksi lääkäriä kävi myös tutkimassa tilannetta ja juttelemassa.
En tiedä oliko kyseessä, neurologi, ylilääkäri vai joku muu; toinen naislääkäri, toinen mies.
Tärkeintä oli, että Sergio oli sairaalassa turvassa, koin hoitajien ja lääkärien vastuullisuuden ja inhimillisyyden sekä Sergioa, että minua kohtaan.

Jäätyämme huoneeseen kahden,
Sergio otti minua kädestä sanoen:
"Anteeksi Leila, että sain tällaisen sotkun aikaiseksi elämässäsi."
Niin Sergioani.
Huolehtii muista tilanteessa kuin tilanteessa.

Tiputusten jälkeen lääkäri tuli ilmoittamaan, että veisivät Sergion toiseen kerrokseen, magneettikuvaukseen.
Jäin taas yksin käytävälle.
Tuijotin seiniä, kattoa, käsiäni, ensiavun sisäänkäyntiä.
Kaikki oli niin epätodellista.
Kun olisin katsellut sivusta jotain typerää elokuvaa, joka ei liittynyt mitenkään Sergion ja minun elämään.

Magneettikuvauksesta selvisi, että Sergiolla oli ollut verenvuoto aivoissa, ilmeisesti katkennut pieni verisuoni.
Olin kiitollinen, että Sergiolle ei ollut jäänyt mitään ruumiillisia seurauksia tapahtumasta.
Vain väsymys ja tahtiaan hidastava pyörrytys ja oksentelu.

Sain jäädä yöksi Sergion luokse, ja olin siitä iloinen.
Yksin kotona olisin ollut huolissani, olisinkin varmaan odottanut aamua sairaalan oven takana seisten.

Huoneessa oli yövieraalle tarkoitettu nahkatuoli, jonka sai tarvittaessa sängyksi.
Laitoin tuolin makuuasentoon ja kurkin Sergioa alhaata ylöspäin, korkeaan sairaalan vuoteeseen.

Sergio oli selvästi paremmassa kunnossa, sillä vitsailikin jo:
"Jos joudutaan oleen täällä pitempäänkin niin pyydän parisängyn."

Katsoin nauravaa Sergio ja ajattelin:
"Kuinka ihminen voi näyttää noin terveeltä sairaanakin?"
Sergio oli ruskea kuin Kanarian saarilta juuri palannut turisti,
valkoiset hampaat vilkkuivat nauraessa.
Minä näytän sairaalta terveenäkin.

Illan hämärtyessä, sairaalan käytävän valojen pilkistäessä oven raosta, Sergio nukahti rauhallisesti,
ylen väsyneenä.

Katselin Sergioa, joka nukkui kyljellään, selkä minuun päin.
Niin lähellä mutta niin kaukana.

Viiden aikaan aamusta en kestänyt enään. Päätin ottaa riskin:
Hyppäsin sänkyyn Sergion seläntaakse , kiersin käteni hänen ympärilleen.
Olin kotona.

Yritin nukkua toinen silmä puoliksi auki, ettei sairaanhoitaja aamukierroksella yllättäisi meitä.

PS. Kuva Spoleton sairaalan hiljaisesta yöstä.