lauantai 28. maaliskuuta 2015

Nukuttaa

Kerronpa teille kevyen lauantaitarinan, jonka kuulin eilen eräältä Sörtsön sukulaiselta, joka oli sydänleikkauksessa.
Samassa huoneessa oli pitkälti yli kahdeksankymppinen italialaispappa, joka odotti myös sydänleikkaukseen.

Leikkausta edellisenä päivänä, lääkäri astui huoneeseen ja tervehti iloisesti pappaa: " No niin, huomenna sitten leikataan."
Johon pappa yllättäin:
"Ei, ei minua leikata, lähden kohta kotiin tästä."
Lääkäri hämillään:
"Et kai nyt sentään. Kaikki tutkimukset on tehty leikkausta varten ja olet jo allekirjoittanut paperitkin."
Huoneen muita potilaita alkoi naurattamaan.
Pappa tokaisi päättäväisesti:
"En minä ole mitään allekirjoittanut. Joku muu on allekirjoittanut paperit puolestani."
"Minua odotetaan kotona."

Lääkäriäkin nauratti, mutta selitti kuitenkin kärsivällisesti vanhukselle, miten leikkaus on tehtävä jos pappa haluaa vielä elää.
Lopulta pappa suostui moiseen hulluuteen.

Leikkausaamuna tuotiin huoneeseen papalle sänkyä, millä oli tarkoitus viedä hänet leikkaussaliin.
Pappa tiuskaisi sängystä unisena:
"Mikä tuo on? En ole tilannut mitään kärryjä, viekää se pois."
Sairaanhoitaja selitti miten nyt olisi aika mennä leikkaussaliin.

Pappa: "Leikkaussaliin? Minä?
Paljonko kello on?"
Sairaanhoitaja hymyillen:
"7.30"
Pappa närkästyneenä:
"En lähde mihinkään leikkaukseen tähän aikaan. Miksi herätitte minut  näin aikaisin?"

Sitten pappa veti peiton korviinsa ja käänsi selkänsä sairaanhoitajalle.
Mumisi nukahtamaisillaan:
"Tulkaa 10-jälkeen uudestaan, jos haluatte leikata minut.
Minä nukun nyt."

Iloista viikonloppua rakkaat lukijat!








maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kestävä kehitys vai kulutus?

Sain Petralta Turkista; "Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä"-nimisen blogin kirjoittajalta haasteen kestävästä kehityksestä ja kulutustottumuksista tämän päivän Italiassa.

Italia on suuri käsite, ja todellisuus on niin erilainen miljoonakaupungeissa ja etelän ja pohjoisen välillä, joten kerron vain omista kokemuksistani Umbriassa eli Spoletossa.
Paitsi jos haluatte 12612-sivun kaaoksellisen Italia-dokumentin.
Käynkö haastattelemassa Matteo Renziä?
Lähtisköhän minun kanssa pizzalle?
Jos vaikka saisi ilmaiset pizzat.
Hmmmmmm.

Kun tulin 28-vuotta sitten Italiaan,
roskat heitettiin kätevästi ja mukavasti maahan.
Sitävartenhan roskienkerääjät olivat olemassa.
Kerran näin puistossa naisen, joka oli ostanut korkokengät, ja änki niitä jalkaansa puistonpenkillä.
Lopuksi heitti kenkälaatikon puiston nurmikolle.
Minä olisin halunnut juosta pimun perään, ja laittaa naisen pään kenkälaatikkoon.
Kannen kunnolla kiinni.
Sen verran oli erilaiset näkemykset luonnonsuojelusta minulla suomalaistytöllä italialaiseen hepsukkaan verrattuna.

Paljon ovat asiat muuttuneet,
vaikka parantamisen varaa on edelleenkin.
Uudet sukupolvet ovat ymmärtäneet luonnon rajallisuuden ja ilon puhtaammasta ympäristöstä.
Talot rakennetaan energiaa säästävillä materiaaleilla,
hyväksikäytetään aurinkoa ja tuulta energiana, valoja ei pidetä turhaan päällä, vettä ei tuhlata, roskat lajitellaan, lämmityksessä säästetään ja bensana käytetään vain "vihreää bensaa".

Kun vain henkilöautojen kulutus vähenisi.
Italiassa on Euroopan eniten autoja perheissä. On isompi perheauto ja jokaisella perheenjäsenellä oma pienempi kaupunkiauto, jolla ajellaan päivät pitkät yksistään lähiliikenteessä.
Bussiliikenne on mitätöntä, sillä kysyntää ei ole.
Pyöräily on näissä Umbrian kukkulaisissa maisemissa aika mahdotonta.
Kun poljet jatkuvia korkeita ylämäkiä melkein +40° asteen lämmössä, niin jo 10- min.päästä istahdat ensimmäiseen baariin juomaan jotain jäistä, kieli pitkällä ja hiestä märkänä päästä varpaisiin.
Vain hiukset pysyvät kuivina.
Ei mitään pelkkää otsahikoilua.

Ennen Italiassa oli niin tasaisen lämmin, että lämmitystä ei sen kummemmin tarvittukaan, mutta nykyään kun ilmat muuttuvat hetkessä  tropiikkisesta kuumuudesta, myrskyihin ja räntäsateisiin, ilman lämmitystä ei voi elää.
Eli kesällä hurraavat ilmastointilaitteet, talvella lämmityslaitteet.
Lämmitys on kallista Italiassa, joten siinä koitetaan säästellä.
Mieluummin pidetään sisällä villapuseroa ja lämpötilaa matalammalla, ja käytetään rahat vaikka matkusteluun, kun maksetaan hurjia lämpölaskuja.

Italialaiset ovat esteetikkoja, jotka rakastavat ostaa kauniita vaatteita.
Vaatekaupoissa näet isoja työnnettäviä ostoskärryjä kuten ruokamarketeissa.
Niihin ei vain ladata maitopurkkeja vaan asukokonaisuuksia.
Kun italialainen lähtee ostamaan housuja, hän ostaa samalla myös housuihin yhdistettävän takin, puseron, kengät, laukun, kaulakorun ja hiuspinnit.
Mutta italialainen on myös antelias, joten hyvätkin tai käyttämättömäksi jääneet vaatteet, viedään tien varsilla oleviin keräyslaatikoihin, jonkun muun iloksi.
Kirkon tiloissa järjestetään vaatepöytiä, josta esim.työttömät tai pakolaiset voivat hakea ilmaiseksi puhtaita, hyväkuntoisia vaatteita.

Italialainen ei turvaudu valtioon,
vaan toiseen italialaiseen.
Naapuriin, kyläläiseen, saman kaupungin asukkaaseen.
Jos jossain perheessä on vakavasti sairas lapsi, joka pitäisi leikata Amerikassa, mutta maksaisi satoja tuhansia euroja, joten perheellä ei ole siihen taloudellista mahdollisuutta, koko kaupungin asukkaat osallistuvat rahalahjoituksiin,
kukin mahdollisuuksiensa mukaan,
jotta lapsi saadaan leikkaukseen.

Tätä piirrettä olen aina ihaillut italialaisissa.
Lähimmäisen rakkaus toimii ruohonjuuritasolla.
Tulevaisuus on tuntematon.
Mutta yhdessä mennään.







lauantai 14. maaliskuuta 2015

Juoni

Tänä aamuna Udinen sairaalan  neurologisella osastolla, Sörtsön huoneessa, juonittiin.
Huoneessa asustaa Sörtsön lisäksi, 40- vuotias torvensoittaja Paolo, 28v. hevostallien omistaja Marco ja Alberto, kolmekymppinen diplomi-insinööri.
Marco sai idean:
" Tilataanko illaksi pizzaa?"

Voiko sairaalaan tilata pizzaa?
Ei.

Kolme muuta kiinnostuivat välittömästi ideasta, joten tuumasta toimeen.
Neljä harsopipo Kojakkia laittoivat päät yhteen ja tekivät projektin pizzan saamiseksi osastolle.

Ensiksi lainattiin (lue varastettiin)
pizzavehkeet; lounaan haarukat ja veitset piiloon laatikkoon iltaa odottamaan.
Sitten Marco soitti pizzeriaan:
"Tilaisin 4 pizzaa sairaalaan, neurologiselle osastolle,huoneeseen 13."
Luuri paiskattiin kiinni.
Pieleen meni.
Joku "hullu" neurologiasta tilaa pizzaa.

Uusi yritys.
Marco soitti toiseen pizzeriaan ja vaihtoi osastoa.
Tilasi Pizzaa ortopediselle osastolle.
Heti onnisti!

Lopuksi Sörtsö kävi puhumassa ympäri potilaan ortopediasta, joka juoksuttaa pizzat miesten huoneeseen klo.18, että miehet kerkiävät syödä ne, ennen sairaalan illallista, klo.19
Höyryävät pizzat otetaan vastaan ikkunasta.
Salasanana toimii "ballerina".

Eli Buon Appetito sitten vaan!

Vierasaikaan illalla pääsen kurkkimaan tilannetta:
Likaisia pizzalaatikoita pöydillä ja kiljuvia sairaanhoitajia.
Ties vaikka poliisitkin olisi kutsuttu paikalle.
Ja aivoleikatut hurjaPÄÄT vangittu.

Myöhäistä.
Pizzat ovat jo tyytyväisten miesten vatsoissa.








torstai 12. maaliskuuta 2015

Udine

Kirjoittelen Udinesta.
Ai, et tiedä missä se on.
Älä välitä, en tiedä minäkään missä olen.
Jossain Pohjois-Italiassa, lähellä Slovenian rajaa.

Syy, miksi blogissani on ollut hiljaiseloa ja miksi olemme täällä jossain, on että Sörtsöni leikattiin Udinen sairaalassa.
Aivoista löytyi pieni aivokasvaimen alku, jonka kuuluisa aivokirurgi poisti.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä kasvain saatiin kokonaan pois, eikä lisähoitoja tarvita.
Viikonverran Sörtsö joutuu vielä makaamaan sairaalassa, mutta mieli on iloinen ja kiitollinen.
Maailmankuulu sörtsöhuumorikin lentää taas sairaalan sängynpohjalta.

Vaikka lensi se huumori italiaanollani ennen leikkaustakin, vaikka huoli leikkauksen riskeistä kuristikin kurkkua.
Kun ajoimme tänne jonnekin koko Italian läpi, Sörtsö virnisti minulle:
"Jutellaan nyt mukavia, takaisin tullessa mä en ehkä tunne sua enää."
Mieli on nyt iloinen, helpottunut, vapautunut ja kiitollinen.
Tästä on niin hyvä jatkaa.
Kevätaurinkokin paistaa, mimosat tuoksuvat ja kirsikkapuut kukkivat.
Sydän hyppii riemusta.

Ja sairaalassa minua odottaa uusi ja terve mies.
Ja mikä mies.
Kaljussaan ja parransängessään, ehdottomasti Udinen sairaalan seksikkäin mies.