lauantai 28. helmikuuta 2015

Arvonnan voittaja

Huomenta!
Onko lauantaisiivot menossa?

Anteeksi kun meni muutama päivä, että sain kaikki kirja-arvontaan kommentoineet numeroiduiksi, teitä kun oli eri puolilla feisbuukissa sekä blogissa.
Pitkälti yli 100 kommenttia.
Sörtsö valitsi numeron tietämättä nimeä, joka oli 102.
Ja nyt saspenssia..

Olin siis Suomessa mustassa  untuvatakissa.
Hikoilin muutamat kerrat oikein kunnolla Sokoksella, jossa lämpötila oli Dubain luokkaa, +28°.
Silti se oli oikea valinta, sillä vaalea takki ei olisi mahtunut minulle enää  neljän päivän lomailun ja kuuden Kauppahallin lihapulla-annoksen jälkeen.
Musta takki oli lomalle lähtiessä väljä ja kauniisti laskeutuva.
Loman lopussa tiukka ja paikallaan pököttävä.
Ei laskeutunut mihinkään suuntaan.

Onneksi Italiassa on jo keväistä, joten voin laittaa toppatakin roikkumaan vaatekaappiin, odottamaan laihempia aikoja.

Nyt..TATATAAAAA!!!!
Numerolla 102 löytyi nimi
JANETTE KAASINEN!
ONNEA!

Janette, laitapa minulle mailia, jossa osoitteesi, niin lähetän sinulle kirjani, ja tuherran terkkujakin.
Toinen vaihtoehto on, että lähetän Sörtsön sen sinulle tuomaan.
Ihan miten vaan.

Italian auringon tuoksuiset terkut ja halit koko konkkaronkalle, jotka viitsitte äänestää!

Tämä oli minusta sen verran hauskaa leikkiä, että yllätyksiä ehkä luvassa tulevaisuudessakin.

Ciaoooooo!
Leila

PS. Kuva meidän rapusta tänä aamuna. Aamuaurinkoa.








torstai 26. helmikuuta 2015

Pikkuvikaa

Spoletossa ollaan.
Tyytyväisenä ja viitisen kiloa pulleampana suomilomasta.
Vaikka jäi pari juttua syömättäkin:
Pinaattikeitto ja kaalikääryleet.
Ei aika riittänyt.
Kumma juttu, suu kun oli täynnä koko loman ajan.
Nyt alkaa Spoletodieetti:
Vettä ja hampaiden kiristelyä.

Lento meni mukavasti pelätessä.
Kaksi lentopelkoista suomalaista Italian asukkia, olivat päättäneet matkustaa yhdessä Suomeen lomalle.
Saatiin pelätä yhdessä.
Mennen tullen.

Hermostuksissani, olin jo aamulla  puristanut hammasharjaani hammastahnaa, jota ei ollut tarkoitettu hampaisiin.
Vaan kovettuneisiin kantapäihin.
Ei sen puoleen, tiedä vaikka olisi saanut hampaat kiiltävän valkoisiksi.
Fluori siitä kyllä puuttui.

Minä pelkään koneen nousua, joten otan vierustoveria kädestä kun lentokone kiihdyttää vauhtiaan kiitoradalla.
Tällä kertaa minua pitäisi kädestä Riitta, joskus sen on tehnyt siskonmies, joskus joku tuntematon matkustaja.
Riitta pelkää koko lennon ajan, joten varmistaa vähän väliä lentoemännältä, että kone ei ole putoamassa.
Onneksi paikkamme koneessa olivat toiseksi viimeisessä rivissä.
Sieltä oli helppo huudella lentoemännälle koneen takaosaan pienistä heilauksista tai äänistä:
"HEI, MIKÄ TOI ÄÄNI OLI?
ONKO KAIKKI HYVIN?"

Lento oli myöhässä ja istuimme  koneessa valmiina nousuun puolisen tuntia.
Lentoemäntä ilmoitti suomalaisen rehellisesti, että koneen pientä teknistä vikaa korjattiin.
Vai niin.
Totuus ennen kaikkea.

Riitta kumartui kaksinkerroin, pää jalkojen välissä, katse kohti maata ja kädet ristissä niskan takana.
Kysyin Riitalta:
"Mitä sä teet?"
Johon Riitta:
"Olen valmiina hätälaskuasennossa."
Minä: "Ai.
Eihän me olla vielä noustukaan."

Kun sitten vihdoin päästiin ilmaan, niin matka meni aika hyvin, tasaisesti, ilman suurempia ilmakuoppia.
Riitta huuteli lentoemännälle muutaman kerran, mutta rauhoittui sitten lopulta sen verran, että juotiin viimeiset suomalaiset kahvitkin ja syötiin lohileivät.

Koneen laskeutuessa Roomaan,
kapteeni pahoitteli myöhästymistä, johon Riitta kovalla äänellä:
"Tärkeintä, että selvittiin hengissä!"

Koneesta ulosmennessä Riitta vielä kätteli ja kiitteli lentoemäntää.
En nähnyt, mutta ties vaikka antoi vähän tippiäkin.
Lopuksi huusi avonaisesta ovesta ohjaamoon:
"Kiitos kuskille!"

Roomassa satoi vettä.
Muutama minuutti ja halaisin Sörtsöä.
Bentornata!


PS. Kuvassa tamperelainen aamupala mustallamakkaralla.








tiistai 17. helmikuuta 2015

Ciao!

Hahaa!
Nyt ei tulekaan terkkuja Italiasta, vaan "Terkkuja Leilalta Suomesta".
Kiitos kiitos arvontakommenteista!
Tulin niin iloiseksi kun näin, kuinka moni oli viitsinyt vastata kivoilla kommenteilla!
Niinkuin kuvista näette, valinta oli "musta".
Onneksi!
Täällä on 10-15° pakkasta!
Jatkakaa silti kommentteja, vaikka vain terkuin, niin olette mukana kirja-arvonnassa 25.2.
Ihmettelin, miten te blogini lukijat tunnette minut niin hyvin:
Tuli monta varoitusta, mitä kaikkea takkini etumuksille voi pudota ketsupista, jäätelöön, kahviin ja kastikkeisiin.
Tulivat oikeaan osoitteeseen.
Takki on pysynyt puhtaana.
Villapaita ei.
Sinappisillin liemi lensi jääkaapista suoraan rinnuksille, kun kävin keskiyöllä haarukoimassa sillin paloja purkista.
Loma on vasta aluillaan, ja kaikkea kivaa tiedossa.
Eilisen päivän maleksin Tampereen keskustassa parin nuoren miehen seurassa.
Kaupasta kauppaan: Kalastustarvikeliikkeestä, urheilukauppaan ja tietskaripeliliikkeeseen.
Ei ollut ihan minun unelmakauppoja.
Sen siitä saa kun tekee poikalapsia.
Niska vinossa yritin kurkistella laukkukauppojen ikkunoita, poikieni perässä juostessa.
Ja lopuksi pelihalliin.
Siellä unohdin olevani äiti tai edes kunnollinen keski-ikäinen nainen.
Innostuin aikalailla.
"Nonnii. Ei mulla muuta tänä aamuna.
Nymmää lähren kauppahallii  hakee mustaamakkaraa."
Ai niin! Tärkeä tiedotus!
Laitan tähän linkin, mistä ulkosuomalaiset voi ostaa suoraan kirjani.
Sain erikoisluvan kustantajalta, että toimittavat ainoastaan kirjaani "Terkkuja Leilalta Italiasta" myös ulkomaille.
Kirjoittakaa kohtaan "lisätetoja"  maan nimi.
Sitten vaan odotatte, että kirja tulee oven taakse.
Leppoisia  ja hauskoja lukuhetkiä!
PS. Muutama kuva Tampereelta.







torstai 12. helmikuuta 2015

Arvonta

Pakkailin  Suomen lomaa varten, periaatteella  ei mitään ylimääräistä .
Olin oikein ylpeä itsestäni, että osaan organisoida järkevästi antamatta tunnetiloilleni valtaa.

Nyt  nuolaisin ennenkuin tipahti.
Epävarmuus  "tarvitsenihanvarmaantätäkin"  hyökkäsi aivoihin tai johonkin, päähän kumminkin.

Aukaisin vaatekaapin peiliovet ja aloin  repimään rääsyjä hyllyiltä.
Kokeilin suurimman osan vaatteista,  kunnes olin niin sekaisin,  että olin varma, etten pärjäisi  Suomessa ilman yhtäkään riepua.
Hyllyt tyhjäksi ja kaikki matkalaukkuun!
Sängynpäälle kasaantui  vuori vaatteista, joita en käytä Italiassa ollenkaan, mutta nyt varmasti  tarvitsisin Tampereen kauppahallissa mustaamakkaraa ostaessa.  Takin alla.
Siis sittenkin tämäkin vielä.

Niinpä sain idean.
Teen teille lukijat arvonnan,  jossa joku voittaa kirjani  "Terkkuja Leilalta Italiasta".
Minun  on valittava kahdesta toppatakista kumman otan mukaani Suomeen.
Mustan yksinkertaisen, joka on untuvatakki eli lämmin.
Ja näytän siinä laihemmalta.
Vai  vaalea karvakaulustakki, joka on kauniimpi.
Näytän siinä pyöreämmältä, varsinkin Suomessa,  sen jälkeen kun olen päässyt käsiksi kaalikääryleisiin.

Kaikkien kesken, jotka käyvät kommentoimassa, kumman  takin valitsisi,  arvon kirjani.
Lähetän sen voittajalle kotiin omistuskirjoituksella varustettuna.
Omistuskirjoituksesta voi  myös kieltäytyä,  ei ole pakollinen.

Tämä ei ole mikään virallinen arvonta hienoine kuvineen, vaikka Ferrari tarjoutui sponsorisoimaan ja keskustelinkin jo asiasta Kimi Räikkösen kanssa, mutta lopulta kieltäydyin tarjouksesta. 
Minua nyt  vaan leikittää.

Voitte äänestää 24. 2. asti.  Kun palaan kotiin Italiaan 25.2. suoritan arvonnan apulaiseni, tarkkasilmän, Sörtsö Pulun valvonnassa.

Kuva takeista ohessa.

Ps. Blogiakin jatkan kirjoittamaan,  kun palaan Italiaan. 
Suomessa kun vapaa-aikani vietän saunassa,  ja löylyissä ei ole helppo kirjoittaa.
Luulisin ainakin.








lauantai 7. helmikuuta 2015

Astronautti

Tuo tumma mies, joka nukkuu vieressäni, kun herään aamulla, änkee itsensä minun puolelle sänkyä.
Aamuhaleja.
Ja minua hermostuttaa kun meinaan joka aamu pudota sängystä.
Suomalaiselle riittäisi vähän vähemmätkin halailut, sanoisinko kerran, pari kuussa.
Tänä aamuna huudahdin:
"Mene omalle puolellesi! Putoan sängystä."
Sörtsö vastasi:
"Ei haittaa. Sun puolella on matto."

Ei sen puoleen, nyt on sen verran onnellinen olotila, että vaikka putoaisinkin kivilattialle ilman mattoa ja löisin vielä päänikin, hymyilisin vaan.
Syy hölmön onnelliseen olotilaani on, että ensi viikolla lennän  Suomeen lomalle.
Täältä tullaan sauna ja kaalikääryleet.

Lennän Suomeen sinivalkoisella koneella, suomalais-assisialaisen sydänystäväni Riitan kanssa.
Kiva kiva.
Tai sitten ei.
Kaksi lentopelkoista.
Ajateltiin kysyä lentoemännältä, jos voitaisiin olla koneen nousun ajan vessassa.
Onkohan Finnairilla sellaista palvelua?

Eräs italialainen nainen, nimeltään
Samantha Cristoforetti, ei taida pelätä lentämistä.
Lähti ennen joulua hiukan pidemmälle lennolle ja vähän kauemmaksi.
Avaruuteen  seitsemäksi kuukaudeksi.
Astronautti.
Ensimmäinen italialainen naisastronautti, kolmas eurooppalainen naisastronautti ranskalaisen ja englantilaisen jälkeen.

Kuvittelin, että siellä ne astronautit kelluvat ilmassa avaruussukkulassa päivät pitkät seiniä tuijotellen.
Siltä se ainakin näytti kun miesastronautit olivat asialla.
Kunnes näin Samanthan avaruudessa.

Samantha väsäsi joulun lahjoineen avaruuteen, ja heilutteli iloisesti hyvän joulun merkiksi meille maapallolaisille.
Me naiset kun ei selvitä hengissä ilman jouluhössötystä.

Samantha kuuntelee Pink Floydia,
valokuvailee avaruudesta maapallon valoja, varjoja ja revontulia, ja Eiffel-tornia ja Gran Canyonia.
Twittailee terkkuja Italiaan ja bloggaa tunteistaan, tutkimuksistaan, tapahtumistaan.
Huomenna suorassa lähetyksessä Italian TV: ssä  Samanthan haastattelu ja uteliaiden  ihmisten kysymyksiä avaruudesta.
Minäkin aion tehdä kysymyksen.

Miltä avaruudessa haisee?







tiistai 3. helmikuuta 2015

Aamurupattelua

Herään sunnuntaiaamuna siihen,
kun Sörtsö seisoo makuuhuoneen ikkunan edessä ja ihastelee:
"En ole koskaan nähnyt näin valtavaa lumisadetta!"

Vedän lämmintä peittoa enemmän korviini, reagoimatta, sillä epäilen, että kyseessä ei ole sellainen lumisade, että täytyy etsiä nopeasti huopatossut ja lapio vintiltä  ja juosta lapioimaan lunta oven edestä, että saa ulko-oven auki.

Italialainen innostuu kymmenestä ilmassa leijuvasta lumihiutaleparasta, jotka eivät ehdi edes maahan asti sulamatta.
Lopulta mumisen epäilevästi:
"Onko lunta maassa?"
Sergio:"Ei. Noin metrin maan yläpuolella."

Nousen uteliaisuudesta ylös sängystä ja menen seisomaan ikkunan eteen Sörtsön viereen.
Haluan nähdä millaista on lumi joka jää metrin maan yläpuolelle.
Tuhisen itsekseni selvällä suomenkielellä:
"Mikä ihmeen talvi tämä on? Jo toista kertaa sataa lunta!"
Sörtsö: "Che?" Mitä?
Minä: "Niente." Ei mitään.

Katson ulos ikkunasta ja selitän Sörtsölle: "Tämä ei ole lunta. Melkein vettä; räntää."

Sergio kuuntelee hiljaa ja toteaa lopuksi:
"Tämä on italialaista lunta. Meille ei ole muuta tarjolla."

Käännyn Sörtsöön päin hymyillen ja huomioni kiinnittyy hänen silmiinsä:
" Hei, ootko nukkunut huonosti? Sulla on  karmeet silmäpussit."

Sergio vastaa rauhallisella äänellään:
"Hienoa, olen aina halunnut kunnon silmäpussit.
Lapsena tuijotin aina setäni silmäpusseja ihaillen ja ajattelin, että tulisinpa pian vanhaksi, että saisin minäkin nuo Carlo-sedän silmäpussit."

Vilkaisen Sörtsöä epäluuloisesti,
kunnes purskahdamme nauruun.

Tästä se päivä alkaa.
Menemme keittiöön keittelemään aamukahvia.

PS.Kuvassa Sörtsö ja Stefano lumileikeissä vuoristossa.