keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Villasukat

Luulenpa ja uskonkin, että suuressa maailmassa, ympäri maailmaa, ei ole ulkosuomalaisia, joilla ei olisi villasukkia.
Niillä me tepsuttelemme kotona aamusta iltaan.
Kumma juttu, miten villapaidat ovat pisteleviä ja kutittavia iholla, mutta villasukat niin pehmoiset ja rakkaat.

Italialaiset käyttävät kotona erilaisia aamutossuja, jopa korollisia.
Suomalaiset tuntevat olonsa kotoiseksi vain villasukissa.
Se on meillä geeneissä.

Vaikka ulkona olisi lämpöäkin +25°,
me etsimme villasukat lämmittimiksi.
Kivilattia on viileä, ja villasukat tekevät päivistä kotona, leppoisen rentoja.

Villasukat pitää ostaa Suomesta, muuten niillä ei ole tunnearvoa. Kaksiväriset tai raidalliset,
värikkäät tai harmaat,
kaikki käy.
Kunhan ovat käsintehdyt suomalaiset.

Italiassakin myydään villasukkia,
mutta en osta niitä.
Ulkomaalaiset sukat.
Lämmittävät jalkoja,
mutta ei sydäntä.
Ne eivät saa minua muistelemaan lapsuuden kotia, eikä mummun ryppyisiä, helliä, kutovia käsiä.

Minulla on erilaisia, Suomesta  lahjaksi saatuja villasukkia.
Pojaltani  harmaa- valkoraidalliset
töppöset, siskontytöltäni Julialta itse kutomat naiselliset ihanuudet.

Dolce e Gabbanaakaan ei osaisi suunnitella niin kauniita, persoonallisia ja naisellisia villasukkia kuin Julia.
Minulla on ikiomat, hänen käsinkutomat leilasukat :
Vaalean punaista ja violettia, koristeena kukka nilkassa ja säihkyviä hileitä ja helmiä siellä täällä.
Kiitos Julia!

Usein villasukkaraukoissani,
kovan kulutuksen seurauksena,
on reikä tai jopa reikiä pohjassa.
En osaa parsia.
Enkä opikaan.

Eivät reiät minun menoa haittaa,
auttavatkin etten liukastele lattialla.
Mutta jos joku nyt välttämättä haluaa,
niin voi myös kutoa minulle uudet.
Yeah!

Ps.Kuvassa Julian kutomat villasukkani.












People have read this post.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Odotushuone vai olohuone?

Astun sisälle lääkärikeskukseen, missä kolmen eri omalääkärin vastaanotto.

Keskellä yhteinen odotushuone,
ja tiskin takana, vastaanotossa,sihteeri Anna,
joka tulostaa lääkereseptit tietokoneelta, allekirjoituttaa  lääkärillä ja antaa ne sitten potilaitten käteen.

Antihistamiinini loppuivat,
joten tulin minäkin vain hakemaan reseptiä,
ei muuta asiaa omalle omalääkärilleni tällä kertaa.

Anna tulostaa minulle reseptin,
ja pyytää istumaan hetkeksi odotushuoneeseen,
odottamaan, että lääkäri vapautuu edellisestä potilaasta.

Katselen ympärilleni.
Odottavia ihmisiä on kymmenkunta.
He eivät tunne toisiaan, mutta rupattelevat silti keskenään kuin yhteisessä olohuoneessa.
Juttelevat säästä, kesälomista, Spoleton tapahtumista.

Joku kiireinen liikemies astuu ovesta sisälle,
selittää Annalle, miten ei ehdi odottamaan lääkärin allekirjoitusta reseptiin.
Anna lupaa tehdä reseptin valmiiksi,
minkä salkkumies voi sitten vain hakea ruokatunnilla.

Vastaanoton puhelin soi.
Jonkun vaimo etsii miestään,
joka on unohtanut puhelimen ja avaimet kotiin.
Anna selittää: "Joo, on Mario vielä täällä, yksi potilas vielä ennen Mariota, menee vajaa tunti."
Mario nousee seisomaan tehden käsimerkkejä, että "täällä ollaan".
Anna sulkee puhelimen ja informoi Mariota: "Tunnin päästä tapaaminen vaimosi kanssa, kauppakeskuksen pääovella."

Yksi lääkäreiden ovista aukeaa.
Ensin tulee ulos potilas,
ja perässä Paul Newman.
Pitkä, auringon päivettämä, sinisilmäinen komeus.
Omalääkäri.
Ei minun.
Ikävä kyllä.

Lääkäri taputtaa vanhempaa miestä olalle kysellen perheen kuulumisia.
Come sta? Tutto bene?.
Kääntää päätään hymyillen keski- ikäiselle naiselle, ja kysyy: "Joko olet ollut lomalla?"

Kun lääkäri palaa takaisin huoneeseensa, seuraavan potilaan kanssa, jään miettimään.
Vaihtaisinko omalääkäriä?
Jotenkin niin vakuuttavan ammattimainen lääkäri.
Öhöm.

Minun lääkärini on hento, pieni mies.
Sympaattinen kyllä.
Maratoonari, joka juoksee kaikki kilpailunsa yhdessä pienen, valkoisen villakoiransa kanssa.
Seinällä tauluna,
iso valokuva juoksevasta lääkäristäni koira rinnallaan.

Tumma, pitkähiuksinen tyttö hellemekossa,
kurkistaa vastaanoton ovelta.
Kävelee sitten Annan luo tiskille sanoen: "Mun piti tulla hakeen papalle lääkkeitä, mutta hukkasin lapun, missä lääkkeen nimi."
Ei hätää.
Anna hoitaa.
Niinpä Anna vastaa ystävällisesti:
"Laita mulle whatsappissa lääkkeen nimi. Voit hakea iltapäivällä valmiin reseptin."
Ja taas ciao ciao.

Harmaahapsinen mummeli tulee ulos toisen lääkärin huoneesta.
Kävelee kohti Annaa kertoen:
"Lähden nyt kuukaudeksi eläkeläisryhmän kanssa lomalle Riccioneen, eli nähdään sitten vasta kuukauden päästä."
Anna nousee tuolistaan,
antaa mummolle poskisuukot ja toivottelee hyvää lomaa:
"Buone vacanze!"

Omalääkärini aukaisee huoneensa oven ja etsii katseellaan minua todeten: "Täällä olisi Leilan resepti."
Kiitän hymyillen reseptistä.
Heilutan kättä mennessäni Annalle, huudellen grazie, ja astun viileästä odotushuoneesta kadulle, polttavan auringon alle.










People have read this post.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Samaa vanhaa

Eilen oli minulla sellainen "eimitääntapahduelämäontylsää"-päivä.

Odottelen vaan kesälomaa, että saisi varpaansa meriveteen, ja lueskella juorulehtiä rantatuolilla maaten.

Käyttäisin yhtä neuroonia päivässä.
Päivän syvällisin ja matemaattisin ajatus olisi:  "Montako kiloa Leonardo di Caprio on lihonut?"
Vielä pari viikkoa pinnistelyä,
ja sitten jätän  huolet ja aivot kaupunkiin.

Sörtsöllä ei ollut ollenkaan tylsä päivä.
Aika kuluu nopeammin touhutessa, lomaa odotellessa.
Onnekas mies, kun on saanut vierelleen Taivaan lahjaksi, yllätyksiä kehittävän suomalaisnaisen.

Olin unohtanut avaamani hunajapurkin auton etuistuimelle.
(Alkoi naista heikottamaan kauppareissulla,
tarvitsin energiaa.)
Sörtsön autoon.
Aurinko oli keittänyt sen mukavasti,
ja hunaja oli "lähtenyt juoksemaan" pitkin autonpenkkejä.
Sitä oli valunut pitkin vaaleisiin nahkapenkkeihin, vaihteisiin, juomalasikuppiin ja kaiketi avoimeen pikkurahakuppiinkin.

En käynyt kyllä tarkastamassa tilannetta, mutta ainakin " todisteet'
viittasivat näin käyneen:
Sergion housujen takamus oli märkä ja tahmeinen istuttuaan autonpenkille, ja kylppärin lavuaarissa killui vedessä tahmeita muovikuppeja ja kolikoita.

Näin ikkunasta miten Sörtsö touhusi pihalla autonsa kimpussa:
Pesi, putsasi, kuivasi, hinkasi,raaputti(?), pesi, kuivasi,hinkasi.
Autonpenkkejä.

Mietin, että pitäisikö soittaa Saabin tehtaalle, jos olisivat lähettäneet ruotsalaisia miehiä avuksi.
Hylkäsin ajatuksen.
Tuskin lähtevät Italiaan asti hommiin suomalaisen naisen pyynnöstä,
kun hävisivät jääkiekon MM- kisoissa Suomelle.

Sergiolla oli tekemistä.
Minulla supertylsää.

Toivottavasti tänään on mukavampi päivä.
Ei aina tätä samaa vanhaa.











People have read this post.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Yösyöntiä

Sunnuntaihuomenta suomalaiset!

Juon rauhassa aamukahvia,
ja annan koiralleni joka aamuisen herkkukeksin.
On minulla niin tottelevainen koira,
näytän vain keksiä ja totean "istu", niin heti istuu kiltisti.

Kun nyt vielä oppisi, että istuminen tarkoittaa mamin eteen istumista,
eikä sitä, että kiertää pöydän ympäri, toiselle puolelle pöytää, istuu tuolin alle ja odottaa keksiään.
Minä nousen ylös tuolilta, kierrän myös  pöydän ja kömmin konttausasentoon tuolin alle,
laitan keksin koiran suuhun.
No, kukaan ei ole täydellinen.
Ei Maximkaan, vaikka fiksu onkin.

Viikko on vierähtänyt mukavasti, Suomesta täällä lomalla olevien ystävieni Ruutin, Markuksen ja heidän tyttärensä Lindan seurassa.

Mukavasti tarkoittaa sitä, että viikon pääaihe on ollut aikalailla italialainen ruoka.
Ollaan nautittu lämpimistä illoista kyläjuhlan eli festan vilskeessä.
Haarukoitu gnoccheja ja antipastoja, italialaisen yhtyeen soittaessa tanssimusiikkia taustalla.

Eilen illalla sporttimiehemme Sörtsö ja Markus innostuivat "Spoleto by night" juoksusta.
Juoksivat pimeässä illassa vanhankaupungin kapeita, pelkkää ylämäkeä olevia teitä, melkein +30° asteen kuumuudessa,
ja vielä nauttivat siitä.
Tunnelma oli varmaan kyllä upea keskiaikaisilla kaduilla.
Hetken jopa mietinkin,
että juoksisinko miesten perään
romanttisille kaduille:
Vespalla ja huurteinen juoma toisessa kädessä.

Me naiset istuttiin "katsomon puolella" terassilla, kylmää juomaa hörppien.
Hieman ennen puolta yötä, miehet saapuivat hikisinä maaliin.
Markus edusti Suomea hienosti Suomipaita päällä.
Luulenpa, että oli ainoa suomalainen juoksija,
muutaman muun ulkomaalaisen joukossa.

Miehet tarvitsivat rankan työn jälkeen hiilihydraatteja,
joten me naiset mukauduttiin ehdotukseen " keskiyönpastasta" pizzeriassa.
Johan meille nälkä tulikin,
kisoja katsellessa.

Ajoimme vuorenrinnettä ylös, ilman katuvaloja olevaa vuoristotietä.
Halusin viedä ystäväni pizzeriaan,
missä maisemat ovat unohtumattomat.

Istuimme korkealla rinteessä sijaitsevalle terassille.
Alhaalla laaksossa Spoleton kaupunki yövaloissa,
musiikki soi kaukana laaksossa,
kuulimme sen hiljaisena vuorenrinteelle asti.

Nautimme "hiilihydraatit" pastan, pizzan ja antipastojen muodossa.
Hyvältä maistui,
vaikka kellon mukaan meidän olisi pitänyt olla jo kotona nukkumassa.
Lauantai- ilta ja kesäyö.
Kuka viitsii kelloa katsella.
Viva la vita.

Kun heräsin tänä aamuna,
vatsani näytti yösyönnin jälkeen kuumailmapallolta.
Tänään on italialaisten ystävieni 30- vuotis hääpäivä, ja meidät on kutsuttu ravintolaan juhlimaan ja syömään.
Miten saan kuumailmapalloni mahtumaan johonkin juhlamekkooni?
Ja näyttää jopa viehättävältä?

Lähden ostoksille.
Ostan korsetin.

Saakohan sillä "yönylensyöntipallovatsasta"
ampiaisvyötärön?

PS.Maisema pizzeriasta.











People have read this post.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Italialaiset miehet.

Tässä tulee "italialaiset miehet pähkinänkuoressa."
Voi olla yllätyksiäkin,
myytit kun on myyttejä.

Omia ajatuksiani, italiaanojen
joistain erikoispiirteistä,
kokemustahan mulla on.
(Yskää.)
Vitsi vitsi.

Italialainen mies yhdistetään usein ajatukseen "naistenmiehestä",
joita näki 80-luvulla Riminin rannalla, paita napaan asti auki ja metrin kokoinen kultainen risti kaulassa.
Ne ovat kuolleet sukupuuttoon.
Onneksi.

Korkeintaan voit nähdä muutamia, hengissä selvinneitä "naistennaurattajia", jotka änkeävät jokaisen kahvilassa yksin istuvan tytön pöytään sanoen: "
Ciaooo!"
Jätetään ne omaan arvoonsa.

Kaikki italialaiset miehet kyllä katsovat kadulla ohikulkevien naisten perään.
Reaktio on spontaani.
Joskus jopa pysähtyvät paikalleen seisomaan ja mumisevat itsekseen:
" Bella!" "Kaunis!"
Ota se vain kohteliaisuutena,
siinä ei ole taka-ajatuksia tyyliin
"otan sinut kainalooni ja kaappaan."

Uskon, että joka puolella maailmaa kautta aikojen miehet ovat katsoneet naisia, toiset vain osaavat tehdä sen salaa, ilmekään värähtämättä.
Italialaiset eivät.

Italialaisten "unelmien nainen",
on tumma, kurvikas, Sophia Loren
tyyppi, eikä Pamela Anderson, niinkuin yleisesti luullaan.
Vaikka italialaisten miesten mielestä kaikki naiset ovat kauniita,
omalla tavallaan, naisellisuudessaan.

Italiassa miehet eivät tarvitse naisten apua, pukeutuakseen tyylikkäästi.
He tietävät tarkalleen minkälaiset sukat mihinkin kenkiin ja vaatteisiin, ja minkä väriset paidat ja housut täydentävät toisiaan.
He ovat oppineet tyylitajun kotoa jo ennenkuin maitohampaat ovat pudonneet.

Kohteliaisuus naisia kohtaan on tärkeää.
Tänä päivänäkin, vaikka kuinka nuorikin poika vie tytön ensimmäistä kertaa ulos syömään, poika maksaa.
Se on sääntö hyvästä käytöksestä.
Autonovea kyllä ei enää aukaise.
Eli jos et halua jäädä seisomaan yksin, hölmistyneenä, tienpäälle, niin
aukaise itse autonovesi.

Italialaiset miehet ovat hyviä perheenisiä: Viettävät paljon aikaa lastensa kanssa, minkä töiltään ehtivät, keskustelevat avoimesti ja näyttävät tunteensa häpeilemättä.
Siksi täällä näkeekin usein nuoria tyttöjä, jotka soittelevat esim.leiriltä
kuulumisia isälleen eikä äidilleen.
He purkavat huoliaan ja kysyvät neuvoa isältään.

Kotona italialaiset miehet siivoavat, käyvät ruokaostoksilla, hoitavat lapsia, niinkuin kaikki nuoret miehet maailmalla.
Välillä omasta tahdosta.
Välillä pakosta.

Ruuanlaitto on useimpien italialaismiesten intohimo.
Useissa perheissä, isät ovat parempia kokkeja kuin äidit.
Kokkaus on luovaa harrastusta.
Niin meilläkin.
Osaan itsekin laittaa ruokaa, mutta kun Sörtsö haluaa välttämättä kokata, niin olkoon.
Prinsessa makaa sohvalla ja odottaa kutsua ruokapöytään.

Erityisen onnekkaita italialaismiehet ovat yhdessä asiassa:
Vaikka hiukset harmaantuvat usein aikaisin, jopa kolmikymppisenä,
heistä tulee charmikkaampia jopa komeampia vanhetessaan.
Olen nähnyt monia tapauksia, joista on tullut komeita vasta iän myötä.

Mutta tätä en sano italialaismiehille,
pidän sen omana tietonani.
Joten pidetään tämä asia salaisuutena, näin meidän kahden kesken.
Ettei viiskymppiset italiaanot suotta villiinny.










People have read this post.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Mustaa (makkaraa).

Voi niitä aikoja Suomessa, kun istuin puisella torimyyjän penkillä Tampereen Tammelantorilla,
ja ahmin kuumaa mustaamakkaraa suoraan voipaperista.

Tampere on mustamakkara, ja mustamakkara on Tampere.

Vierelläni istuivat Italiassa kasvaneet lapseni, jotka olivat senverran etelänmaalaisia, että mustanmakkaran sijaan nauttivat jäätelöstä.

Ajat ovat muuttuneet.
Nykyään aikuinen esikoispoikani Petrik asuu Tampereella, ja on ihan virallisestikin tamperelainen.
Rakastaa T...... mustaamakkaraa,
sitä ainoaa oikeaa ja alkuperäistä.
( Nimi sensuroitu, ei viitsi ilmaiseksi mainostaa.)
Kiikuttaa Italiaan asti tuliaisiksi äidilleenkin.

Eihän se toriherkun veroista ole kestopaketissa, mutta riemulla ei ole silti rajoja, kun tämä paljasjalkainen tamperelainen saa mustamakkarapaketin käsiinsä.

Sergioni ei ole uskaltanut Suomessa edes haistaa, saati sitten maistaa,
tätä Tampereen ylpeyttä.
Italiassa syö eläinten keuhkot, suolistot ja sydämet,
jopa siankynnet.
Ei.
Ei siankynsiä.
Niitä ei taida syödä kukaan.

Ei ole ukollani tamperelaisverta,
eikä himoa mustaan.

Päätin opettaa Sörtsöä nauttimaan
verimakkarasta, kun sitä nyt kerran oltiin tuotu Italiaan asti.
Ettei jäisi miesparka paitsi elämänsä maukkaimmasta ruuasta.

Laitoin valkoiselle posliinilautaselle 30-senttiä pitkän pötkön Tapolaa.
(Hups! Mainostin.)

Siinä se makasi.
Tumman ruskea pötkö.
Ymmärsin, että kieltämättä,
"eitamperelaiselle"
näky voisi olla hiukan,
sanoisinko outo.
Tai vähintäänkin erikoinen.

Mustaa makkaraa vai kakkaraa?

Kuulen Sötrsön askelista, että tulossa keittiöön.
Teen nopean mutta viisaan päätöksen:
Syön verimakkaran itse.
Hotkin.
En raaski antaa italialaiselle.
Liian hyvää.
Liian kallisarvoista.

Maistakoon Sörtsö mustaamakkaraa jossain muualla.
Tämä on minun.
Ja sillä sökö.

PS.Kuva rannalta, evääksi mustaamakkaraa?










People have read this post.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Leivonpesä

Kun on asunut kolmekymmentä vuotta ulkomailla, tässä tapauksessa saapasmaassa, niin ei ole aina kovin helppoa toimia suomalaisena Suomessa.

Lomapäivästä synnyinmaassa voi tulla seuraavanlainen:

Astun Tampereen keskustaan menevään linja-autoon.
Kaivan rahapussista viime Suomilomaltani säästyneen bussilipun ja ojennan sen kuljettajalle.
Hymyilen aurinkoisesti toivottaen huomenet.
Bussikuski vastaa: "Huomenta!" "Tällainen lippu ei ole ollut enää käytössä kahteen vuoteen."
"Vai niin", sanon minä ja ajattelen:"Onko se nyt pakko vaihdella näitä bussilippujakin tiuhaan tahtiin!"

Kymmenet silmäparit tuijottavat minua totisina, salainen nauru silmäkulmissaan.
Oloni on vaivautunut,
koen itseni pystymetsästä kaupunkiin tulleeksi hölmöksi.
Asiaa helpottaisi, jos minulla olisi vaikka japanilaisia piirteitä ja musta tukka.
Vaikuttaisin turistilta.
Mutta ei.
On vain tämä sama "suomalaisen pälliäisen naama", vaikka asuukin Italiassa.
Leilasuomestapäivää.
Ei onnistu harhautus.

Saavuttuani keskustaan, poikkean Sokokselle ostamaan huulipunan.
Lumenea tietysti.
Kassajonossa mietin, että "nyt ei voi mennä mikään pieleen, rahat käteen ja sillä sökö."
Ojennan rahan kassaneidille, joka huikkaa salamana puhuen nopeasti kuin kiinalainen kiinaa:" Onko S-korttia?"
Kriisin paikka.

Katson myyjää silmiin, suu jää auki,
( Ei mukava näky keski-ikäiseltä rouvalta) ja totean viisaasti: "Hä?"
Sisäinen ääneni huutaa: "S-korttia?!" Kaikillahan nyt se kortti on!" " Mulla ei ole ässää ämmää eikä mitään muutakaan!"

Laitan nopeasti huulipunan laukkuuni ja häivyn paikalta vähinäänin.
Päätän, että illalla tutkin netistä kaikki  mahdolliset ja mahdottomat infot S-kortista.
Vakuutan itselleni, että seuraavalla kotimaanlomalla, rahapussini on pullollaan kaikkien kirjaimien kortteja, jotta selviän nolostelematta jokaikisillä Tampereen kauppojen kassoilla.
Kysykää korttia,
täältä pesee.
Minusta tulee Hämeenläänin tunnetuin korttinainen.
Josta puhutaan myös Ruotsissa.

Tapaan Tampereen kauneimman naisen, ystäväni Mimmen kahvilassa.
Siinä kahvia hörppiessä ja sillivoileipiä syödessä,
jutellaan niitä ja näitä.
Iloista olemista vanhojen ystävien kesken.
Kolme tuntia menee nopeasti, kun on vuoden tapahtumat kerrottavana.
Mutta nyt on aika lähteä, sillä pehva puutuu tuoliin.
Kysyn Mimmeltä hyvästellessä:
"Mikä on lyhyin tie Tammelantorille?""Käännynkö työttömyystoimiston nurkalta?"
Mimme purskahtaa nauruun:
"Leila! Se on työvoimatoimisto eikä työttömyystoimisto!"
Ei selityksiä.
Pässi mikä pässi.

Bussia odotellessa, se oikea lippu taskussa,
päätänkin vielä poiketa läheisessä ruokakaupassa.
Ostan hedelmiä illaksi ja sitten reippain askelin kassalle.
"Hedelmät pitää punnita hedelmäosastolla", tiedottaa parikymppinen kassaneiti kimeällä äänellä.
Tuijotan neiti tietäväisen nenärengasta ja " valaistun":
Heitän banaanit liukuhihnalle,
ja juoksen bussiin.
Mennessäni huudan: "Sorry!"

Puhelimeni soi.
Hullunhauskat ystäväni Kirsi ja Markka kyselevät tavattaisiinko illalla.
"Joo, kiva!" Huudahdan.
Ehdotan tapaamista kahvila Leivonpesässä.
Kännykästä kuuluu vastaus:
"Ei Leivonpesää enää ole."
"Tavataan Cafè Euroopassa."

Haluaisin kysyä:
"Missä se Café Europa on?"
"Brysselissä?"

Ei Leivonpesää.
Ei minun Suomeani.
Surullista.











People have read this post.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

+42°


Herään aamulla kello viisi. (Tai seitsemän.)
Aukaisen ikkunaluukut ja ikkunat selälleen, raikasta yöilmaa asuntoon.
Ainoa keino helpottaa tulevaa
hellepäivää kodissani.
Tunnin tuuletus ja luukut kiinni, jotta lämpö ei pääse sisälle.

Sitten vain pyöritään koko päivä hämärässä kodissa.
Tämä on tätä Italian kesää.

Suuremmat siivoukset jätetään syksyyn, ei pikkupölyt onneksi näykään puolipimeässä kodissa.
Saa luvalla laiskotella, hurjimmat italialaiset siivoojamummotkin kun tekee niin.

Saati sitten tämä suomalaisnainen.

Hiki virtaa kasvoilta sohvalla maatessa, joten ei oikein innosta ajatus imuroimisesta ja pölyrätillä huitomisesta.
Matot on otettu pois jo pääsiäisen jälkeen, kukapa haluaisi lämmittää jalkojaan villamatolla +40 asteessa.
Kukkia ei yhden yhtäkään, sillä ne kuolevat janoon.

Niin minäkin.
Päivä taittuukin seuraavasti:
Juot.
Hikoilet.
Suihkuun.
Juot.
Hikoilet.
Suihkuun.

Siinä kymmenien suihkujen välissä laitat jonkinlaista kylmää syötävää lounaalle; salaattia, hedelmiä.
Lämmin ruoka saisi aikaan "vesipisaroita tippuu nenän päästä" reaktion.
Kurja tunne.
Ja varsinkin näky, ruokapöydässä.

Seuraavat karjalanpaistit uunissa syödään lokakuussa (eikä ehkä silloinkaan, en todellakaan ole "Suomen parasta karjalanpaistia"- ihminen, mutta se siitä.)
Kuuma uuni tekisi keittiöstä pätsin.

Pyykit narulle kuivumaan nopeasti heti aamusta, ja kerätään pois tunnin päästä kuivina.
Jos et halua valkoisen paitasi näyttävän kellertävältä, leivänpaahtimesta poksahtaneelta paahtoleivältä.

Eilen olin unohtanut kaupan kassakuitin autooni, ikkunan eteen aurinkoon.
Illalla löysin valkoisesta tummanruskeaksi muuttuneen paperipalan, ja kiittelin Luojaani, että
auto ei ollut syttynyt palamaan.

Onhan olemassa ilmastointikin melkein joka paikassa, toimistoissa, kodeissa, autoissa.
Koitapa juosta muutama kuukausi, monta kertaa päivässä, sisään ja ulos, tukalan hikisestä ilmasta, viileään ilmastoituun huoneeseen ja takaisin polttavan auringon alle.
Jos et saa sydänkohtausta niin ainakin ääni lähtee ja nielurisat huutavat apua.

Elämä autossa ei ole helpompaa kuin kodissa.
Ennenkuin auton ilmastointi alkaa tehoamaan, kesämekkosi on jo märkä selästä tulikuumaa penkkiä vasten, kätesi on palanut ratissa ja meikkisi levinnyt hiestä pitkin poskia.
Ja olet ehkä menossa työhaastatteluun.

Illalla kun aurinko laskee,
alkaa elämä.
Kaikki kynnelle kykenevät,
nollasta satavuotiaiksi,
laittavat kotinsa ovet kiinni ja juoksevat täysille piazzoille ja pikkukaduille, baareihin ja ulkoilmaravintoloihin,
nauttimaan Italian pehmeästä yöstä.
Se on elämää se.
Kukaan ei mene untenmaille ennenkuin on ohitettu puoliyö.
Huomenna sitten nukutaan taas päivällä.

Onhan meillä siesta.
Onneksi.











People have read this post.