torstai 28. kesäkuuta 2018

Koiran elämää Italiassa

Italiassa on ollut muutaman vuoden  laki, että koirat saa viedä joka paikkaan paitsi ruokakauppaan.

Koira ajatellaan perheenjäseneksi, joten sillä on oikeus kulkea perheen mukana, oli sitten kyse rantalomasta tai ravintolaillallisesta.

Rantalomakohteissa on myös koirarantoja, mutta koiria voi kävelyttää rantaviivallakin yleisillä rannoilla, tai pitää  rantatuolien  alla ja  läheisyydessä. Tietysti aina kiinni.

Vesijuomapisteissä on myös koirille oma vesiastiansa, samoin kuin monissa rantakahviloissa vesikuppi toivottaa koirat tervetulleiksi.
Maxim on kyllä hiukan nirso niille, haluaa oman tutun kuppinsa, joten kuljetan yleensä vettä ja kuppia mukanani.

Koiria näkee paljon ja joka puolella.
Kun menen illalla rantaravintolaan syömään, pöytien alta kurkkii neljäkin eri koiraa oman Maximini lisäksi.
Niistä ei lähde ääntäkään.
Koirat ovat tottuneet italialaiseen  ravintolaelämään, eikä  kukaan kiinnitä niihin huomiota tai pahastu tilanteesta.

No, entäs allergiset ja koirapelkoiset?
Minä olen noista kumpaakin, mutta allergia  ei tartu toisesta pöydästä jos en itse mene möyrimään koiran kanssa pöydän alle.
Istun omassa pöydässäni ja nautin illasta.
Ei niitä koiria voi pelätä, päinvastoin tuovat inhimillistä tunnelmaa ravintolaan.

Asuinalueellani oli tien vieressä kakkapussipisteitä, mistä sai koiralle pussin, sillä kakkien jättäminen tien varteen on kielletty.
Noita samoja olen nähnyt Tampereellakin ainakin Pyynikillä.

Mutta tänään luin artikkelin Italiasta, miten Veronassa joku oli saanut monen sadan euron sakot, koska koira oli pissannut tien varteen, eikä omistaja ollut pessyt sitä.
Käytäntö jo joissain muissakin kaupungeissa:
Koiranomistajat kulkevat vesipullo kädessä, mistä heittävät vettä koiran pissan päälle.

Onhan pissan pesu järkevääkin 40-asteen kuunuudessa, jotta ei haise auringon paahtaessa.

Tällaista se on.
Auringossa lököttämistä ja ravintolaillallisia.
Koiranelämää  Italiassa.

Kuvassa Maxim kanssani kyläjuhlilla. Maistuisi katkaravut sillekin.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Päivällinen italialaisille

Ovikelloni soi, avasin oven.
Edessäni seisoi kaksi italialaista mummoa valmiina päivälliselle.
80-ja 82-vuotiaat korkokengissä tyylikkäinä,
helmet kaulassa ja varpaankynnet punaiseksi lakattuina.
Kampaajallakin oli selvästi käyty.

Miten olin unohtanut, että italialaiset eivät lähde koskaan kotoaan ihmisten ilmoille kuin "viimeisen päälle", vaikka kotona liikkuisivat kanalassa työtakissa, tai vaikka ikääkin olisi jo melkeinpä sata lasissa.

Olin kokannut iltapäivän pyörien keittiössä ympäriinsä.
Tulos oli:
Alkupalaksi tartiineja savulohella, parmisaanikukkakaalia, voilla maustettuja uusia perunoita ja poronleikettä.
Sitten sienillä täytettyä pastaa, tomaatti-parmisaani kastikkeessa.
Pääruoaksi loimulohta ja salaatti.
Jälkkäriksi valkosuklaajäätelöä ja mustikoita.

Päätimme Esterin kanssa olla kertomatta mummoille että leikkele oli poroa, sillä italialaisille poron syöminen on hiukan outoa, kuten suomalaisille italialaisten kanin syöminen.
Sanoimme totuuden vasta kun poro oli turvallisesti mummojen vatsoissa, mutta tykkäsivät siitä niin, että päättivät viedä sitä kotiinkin, samoin kuin loimulohta.

Ruokailun jälkeen, maha täynnä, mulla alkoivat silmät olla  lurpallaan ja ajattelin, että varmasti mummotkin lähtevät välittömästi yöunille, kun olivat matkustaneet, eivätkä edes nukkuneet edellisenä yönä.
Väärä arvio.

82-vuotias veti käsilaukusta pelikortit esille ja heitti pöytään. Siinä sitten pelasivat  korttia muutaman iltayön tunnin  Petrikin, Esterin veljen Emanuelin ja Esterin kanssa.
Minä nuokuin pää pöydän päällä.

Puoleltaöin päättivät lähteä.
Kotiin?
Ei.
Järvenrantaan katsomaan keskiyön aurinkoa.

Kun he lähtivät, katselin parvekkeelta heidän etääntyviä selkiään.
Iloinen puheensorina ja Esterin nauru kaikuivat  hiljaisessa kesäyössä.
Emanuele kulki kaulakkain toisen mummon kanssa.
80-vuotias isoäiti ja 29-vuotias lapsenlapsi.

Olin unohtanut tämänkin italialaisista.
Hellyyden yli ikäpolvien.
Katselin heitä kyyneleet silmissä huokaisten ajatukselle, että toivottavasti mullakin on joskus lapsenlapsi, joka kulkee vielä aikuisenakin tämän mummon kanssa kaulakkain.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Italianmummoja tulossa päivälliselle

Avaan jääkaapin oven lauleskellen.
Työnnän pääni osittain sisälle, sillä en usko silmiäni.
Rallatus loppuu.

Pari siivua savujuustoa, jouluiset suolakurkut,  muutama käsin revitty kirjolohen repaleinen palanen.
(Koskahan mä alan käyttään veistä leikkaamiseen?)
Ja näistä pitäis kehittää päivällinen vieraille.

Mullehan ei ole tulossa  mitään "Silli ja uudet perunat käy ihan hyvin"-vieraita, vaikka se maukasta kesäruokaa onkin, vaan kaksi italialaista mummoa, mammaa.

Sellaisia, jotka tekevät munakkaan omien kanojen synnyttämistä munista, vääntävät tuorepastaa 40-hengelle iloisin mielin ja vaikka yhdellä kädellä,
jauhavat jauhelihat jossain hemmetin suurtalouskoneissa,
puhumattakaan omasta oliiviöljystä, jota voisi juoda suoraan pullosta, niinkuin heidän viinikellarin viinejäkin.

Mitä mä tarjoan?
Lohella täutettyjä suolakurkkuja savujuustokastikkeella?
Ei hullumpaa.

Voisin vaihtaa nämä vieraat joihinkin toisiin.
Vaikka Sauli Niinistöön.

Mutta en raaski sittenkään, kyseessä kun ovat poikani tyttöystävän Esterin yli 80-vuotiaat mummot, jotka päättivät lähteä yhdessä ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen tapaamaan lastenlastaan Suomeen.
Toinen heistä on tavallinen, lyhyehkö naapurinmummo,
toinen pitkä, tumma, elegantti leidi.
He tulevat katsomaan, onko Esterin hyvä olla ja asua täällä, onko ystäviä, sukulaisia.

Jep.
Esterhän on ystävystynyt joka toiseen tamperelaiseen.
Esterin nauru raikaa Hämeenkadun päästä päähän, hänen  kävellessä korot kopisten lierihatussaan ja punaisissa huulissaan Tammerkosken sillalla.

Olen viettänyt monet juhlapyhät Esterin kotona, kun ruokapöytää on jatkettu lisäpöydillä, niin että keittiöstä olohuoneeseen jatkuu pöytää yli 30-hengen yhteiselle aterialle.
Mukana ovat sukulaiset ja ystävät.
Olen saanut "tulevan anopin" ti

ttelillä kunnian olla mukana iloisessa seurassa ja nauttia taivaallisesta ruoasta, jota nämä mummut ovat keitelleet, paistelleet, leiponeet monta päivää.

Täytyy  kyllä antaa tunnustus ja kunnia  myös Esterin isälle.
Huippukokki. Huippukolmikko.
Toivottavasti Ester ja Petrik eivät koskaan eroa.

Mietin mikä olisi sellaista ruokaa, että se olisi perinteistä suomalaista italialaisittain, italialaisen makuun?
Yleensä mulla mielikuvitus lentää kun kokkailen, mutta nyt ei voi riskeerata.
Luotan Prisman tuoretiskin valmisruokiin?
Sinne.
Perästä kuuluu.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

No moikka!

Olen saanut ihania kyseleviä, ihmetteleviä, huolestuneita ja rohkaisevia maileja, teiltä blogini lukijoilta, koska minusta ei ole kuulunut mitään.
Kiitos teille!
Kirjoitan nyt.
En tiedä mistä.

Kunhan hölötän.

Kevät on tullut Suomeenkin ja siitä olen niin iloinen, että voisin maata vatsallani maassa ja syödä uutta vihreää nurmikkoa.
Mutta allergia estää sen.

Talvi oli kamalaa. Ei se kylmyys, siitä selviää kun istuu sisällä lämpimässä ja popsii perunalastuja TV:n edessä.

Mutta se lumi, jota oli seitsemän metriä ja kuusi senttiä.

En osannut kävellä lumessa.

Kengät uppoaa hankeen, ja nostelet sitten jalkoja puolimetriä kuin aerobic-tunnilla, jotta pääset eteenpäin.
Kun kävelin bussipysäkiltä 100 m. kotiin, niin olin niin poikki, että piti ottaa päikkärit.

Vitsi vitsi!
Totuuden nimissä.
Italiassakin otin aina päikkärit, vaikka kävelin vain hiekassa.
Taisin nyt sekoittaa asioita.

Sitten kun lumi suli, ja huokaisin helpotuksesta,
niin se  mokoma jäätyi yöllä kiiltäväksi peiliksi tielle.

Jotain soraa teille oli heitetty, mutta ne oli aina eri kohdissa kun mun jalkani.
Minä tyhmä luotin hiekotukseen ja lähdin reippaasti kävelemään  kohti pysäkkiä.
Kunnes toinen jalka liukui johonkin ihan odottamattomaan suuntaan.
Eikähän ihminen voi seistä toinen jalka paikalla ja toinen vasemmalla viistossa parin metrin päässä.
Vai voiko?
Multa se ei ainakaan onnistunut, olin joka päivä pepullani jossain keskellä tietä.

Omituisin tapaus sattui, kun menin ystävälleni kylään.
Soitin ovikelloa, ja samaan aikaan kun kaverini aukaisi oven, mun toinen jalka lähti liukuun Ruotsia kohti.

Lensin naamalleni.
Ovesta sisään.
Makasin eteisen lattialla vatsallani.
Jalat olivat oven ulkopuolella ja loppu kroppa vatsasta ylöspäin  sisäpuolella.
Laukku lensi jonnekin keittiön puolelle.
Nostin litistyneen nenäni lattiasta ja katsoin ylöspäin ystävääni.
Huikkasin rauhallisesti, niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan:
"Moi! Mä tulin nyt!"

Ps.Kuvassa talviurheilua. Luistelen. Kai.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Paluu kesästä

Olin lomalla Kanariansaarilla, ja tulin eilen takaisin joulunaikaan.
Pää ei oikein ymmärrä sitä, että olin toisessa maassa, vaan olin kesäkuussa ja tulin takaisin tammikuuhun, ja koitan taas kirein hampain totuttautua pitkään talveen.

Playa del Ingles oli rantaa, hiekkaa,aurinkoa, lämpöä ja Kiinakauppoja.

Hotelli oli ekassa kerroksessa, mutta sisäänkäynti oli toisella puolella maantasossa.
Silti menin huoneeseen sisäänkäynnistä maantasolta  rappuja alaspäin ekaan kerrokseen ja tulin ulos ekasta kerroksesta rappuja ylöspäin maantasolle.
Se logiikka oli lomailevalle blondille liikaa, viikko meni siihen kun etsin oikeita rappusia mennentullen. Menin alas, kun piti mennä ylös ja menin ylös kun piti mennä alas.
Kun opin sen, loma olikin jo loppu.

Kotona kaikki oli ennallaan, edes joulukuusi ei ollut pudottanut neulasiaan, taitaa olla joku afrikkalainen kuusi.

Lähdin hakemaan koiraa, Massiminoa, pojaltani Petrikiltä.
Toin tuliaisiksi kaktusmarmelaadia, jota niillä olikin jo jääkaapissa Italiasta ostettuna. Minulta ei nuo yllätykset oikein onnistu.

Vierailu oli niinkuin aina pojallani.
Istuin sohvalla ja katselin Catfishiä TV:stä, poikani oli ovi kiinni keittiössä tiskaamassa.
Italialainen sosiaalinen poikani.
Olo oli niin kotoinen.
Niinkuin istuisi kotona yksin, paitsi että joku tekee sulle espresson.

Viime vierailu oli melko samanlainen.
Petrik ei vaan ollut keittiössä. Istui vessassa.
Luki jotain.
No, mä istuin olohuoneessa TV:tä katsellen niin kauan kun viihdyin, ja sitten koputin vessan ovelle ja huikkasin: "Mä lähden nyt. Moi!"

Aika kauas on pudonnut omena puusta.
Mutta hyvä olla näin kummallakin, äiti-poika rakkautta ilmassa.

Tulin takaisin kotiin ja mietin syntyjä syviä.
Kuten:
"Millä helkkarilla mä saan vietyä ton kuusen ulos?!"

tiistai 5. joulukuuta 2017

Naapureiden naapuri

Minulla on uusi naapuri.
Tai siis kymmeniä uusia naapureita.

Tai siis minä olen naapureideni uusi naapuri.
Siis, olen muuttanut.

Olin asunut  uudessa asunnossani pari  päivää,  kun ovikello  soi illalla aikaan, jolloin ovikelloja ei enää soitella.
Säikähdin.
Otin koiran syliini ja kurkistin oveni  silmäreiästä. Onko sen nimi  "silmäreikä"? Vai " ovisilmä"?
Outoja nimiä kumpikin.

No, joka tapauksessa, näin reiästä pari  tosi tummaa, irakilaisten näköistä (  tunnen monia irakilaisia)  nuorta miestä, jotka nauroivat keskenään ja tuijottivat oveani.
Ylävartalot paljaana, alavartalossa vain pyyhkeet.

Eivät ehkä tulossa minulle iltakahville, ajattelin ja aukaisin ovea vain hiukan ja varovasti.
Miehet nauroivat ja osoittivat minulle oveani: "AVAIN!"
Kurkkasin oven taakse.
Avain keikkui lukossa.
Olin unohtanut avaimen ulkopuolelle oveen.

Että sillälailla. Ehdinkin jo asua tässä pari päivää hukkaamatta avaimiani.
Kiittelin ja miehet menivät hissiin puolialastomina.
Sitten huomasin pesuämpärin.
He olivat menossa saunaan.

Niin se maailma muuttuu; suomalaiset ovat vaihtaneet kaalikääryleet kebabbeihin ja  irakilaiset  kuumavesihöyryaltaat  suomalaisiin saunoihin.

Minunkin maisemani  on muuttunut.
Ennen heräsin aamulla katsellen viikunapuun suuria lehtiä ikkunan takana, nyt nautin herätessäni korkeista tuulessa heiluvista männyistä.

Niin Suomi.
Hyvä olla.

torstai 12. lokakuuta 2017

Avaimet hukassa

Kaikillahan meillä on joskus avaimet hukassa, kun olemme lähteneet kiireellä ulos.
Niin minullakin.

3-4 kertaa viikossa, ja joka viikko.

Ihan pikkuisen minua hävettääkin tämä asia.
Miksi en saa kallooni sitä, että avaimet on otettava mukaan kun lähtee kodista!

Elin 8-vuotta Sörtsön kanssa niin, että avain oli yötäpäivää ovessa.
Tultiin ja mentiin ja avain riippui aina valmiina lukossa.
Italiassa kun voi asua myös jonkun vuoristokylän tai pikkukaupungin ulkopuolella, niin kaukana kaikesta, että itse Heidikään ei sinne muuttaisi.
(Siis se vuoristoheidi piirretyissä.)

Viime viikonloppu:

Perjantai:

Astun ulos bussista painavien ruokakassieni kanssa ja etsin samalla kuumeisesti avainta laukun sivutaskusta.
Ei löydy.
Ei voi löytyä kun ei ole.

Soitan huoltopalveluun ja lupaavat tulla avaamaan oven.
Onneksi alakertalainen tulee perässäni, niin pääsen sisälle lämpimään rappukäytävään odottamaan huoltomiestä.
Istun rapussa ja odotan. Parikymmentä minuuttia matelee hitaasti, eikä ovenavaajaa näy.

Haukottelen ja laitan käteni lämpimään taskuun.
Pyörittelen tutun tuntuista pientä palloa taskussani ja hätkähdän.
Oii! Avain!!

Soitan vauhdilla huoltopalveluun ja selittelen, että ei tarvitse tulla kun avain oli pudonnut taskusta ja löytyikin jo oven edestä.
Pölö pölö.
Olisitko itse kehdannut soittaa ja sanoa, että "Ei tässä mitään, avain on taskussa."

Lauantai:

Siskontyttöni kylässä, ja kahvittelujen jälkeen päätämme tehdä pitkän kävelylenkin järven rannalla.
Nautimme syksystä ja auringosta kolmisen tuntia, ja lopuksi väsyneinä istumme kahvilaan lämpimälle juomalle.
Koira makaa lattialla jaloissamme  puolikuolleena kävelystä.
Nyt kotiin lämpimään.

Ei löydy avainta.

Etsin kahvilan pöydän alta ja tiedustelen kassalta, vaikka tiedän jo missä avain on.
Riippuu keittiön naulassa.

Soitamme pojalleni Thomakselle, jolla on vara-avain, sillä huoltopalvelu maksaa 60 e viikonloppuisin.
Thomas on vuoden aikana kiikuttanut muutaman kymmenen kertaa äidilleen avainta toiselta puolelta kaupunkia, kunnes vaihdoin huoltopalveluun.
Se on ilmaista.
Paitsi jos siinä on joku määrä, että 20-kerran jälkeen joutuu maksamaan.
En tiedä, mutta pian se selviää.

Olin jo saanut hyvän idean laittaa vara-avaimen piiloon läheiseen mäntyyn, mutta onneksi en ehtinyt sitä tekemään.
Seuraavana päivänä mäntymetsä oli ajettu maantasalle.

Thomas oli töissä, eikä vastannut puhelimeen, joten kiertelimme pari tuntia kauppakeskuksessa miettien kuka meitä voisi auttaa, jotta pääsisimme sisälle asuntooni maksamatta 60-euroa.
Lopulta saimme kiinni ystäväni, joka oli mökillä laittamassa kuusen taimia, ja hän lupasi tulla hakemaan meidät ja kyyditä Thomaksen työpaikalle 20-km.päähän hakemaan avainta.

Kun Thomas näki minun ilmestyvän työpaikalle,ilme kertoi, että hän tiesi etten tullut toivottelemaan lapselleni hauskaa viikonloppua.
Huokaisten, sanomatta mitään, hän lähti hakemaan avainta takahuoneesta.

Voi sitä riemua, kun viimein saimme avaimen.
Nopeasti kotia kohti.
Hississä heiluttelin hymyssä suin avainta kädessäni, kun saavuimme kerrokseeni.

Jähmetyin.
Tuijotin asuntoni ovea.

Mikä ihmeen pallo oveni lukossa heiluu?

PS. Kuva sieltä jostain Umbrian kukkuloilta, missä asuin.