keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Firenze

Olin varannut huoneen minulle ja Sörtsölle Firenzestä, 4-tähden hotellista  muutaman päivän luksuslöhölomaa varten, joka osoittautuikin sitten "hophop!" kävelylomaksi, niinkuin aina maratoonarini matkassa.

Kävelen ihan mielelläni 15 km.per päivä, varsinkin jos voin samalla katsella Firenzen ale-näyteikkunoita, mutta  parinkymmenen kilometrin kohdalla tuntuu siltä, että tämä ei ole enää hauskaa.
Alan irvistelemään itsekseni ja hidastan tahtia, Sörtsön hokiessa: "Hophop!"

Haluaisin potkaista Herra Pulua nilkkaan saadakseni hänet pysähtymään.
Aikuisena ihmisenä en kuitenkaan mielelläni käytä väkivaltaa, joten ehdotan kahvitaukoa.
Lepoa jaloilleni.
Aah!
Sörtsö vastaa myöntävästi.
Hörppäsee espresson seisoviltaan tiskiltä ja on jo ulkona kävelemässä, ennenkuin olen saanut sokerin sulatettua omaan kahviini.
Jep.
Ja taas mennään.

Hotellimme oli, sanoisinko "erilainen":
Käytävien nojatuolit kasvojen mallisia, pöydät love-kirjoituksia, ja seinät mustia.
Huoneemme ovi kultareunainen taulu,
keskiaikaisen nobiilin muotokuva.
Sisällä huoneessa viininpunaiset seinät, tähtitaivas.
Sängyn edessä, baaritiski ja kokonainen peiliseinä missä jätti-TV.
Piti katsoa ulos ikkunasta, että ollaanko tosiaan Firenzessä eikä Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella.
Annoimme huoneelle nimenkin. Kamasutra.

Firenze on kaunis kaupunki.

Siellä henkii käsinkosketeltavana taide ja historia,
korkeiden, ylväiden, barokkimaisten palatsien kujilla ja sisäpihoilla.

Siellä tuoksuu nahka pienillä kujilla, kaupoilla ja toreilla, missä myydään nahkatavaraa laukuista lompakoihin kaikissa sateenkaaren väreissä.

Siellä nauttii kansainvälisen muotimaailman näyteikkunoiden ihastelemisesta.
Moderneja yksinkertaisesti mutta tyylikkäästi  sisustettuja Guccin tai Pradan lasiseinäliikkeitä kauniine luomuksineen, ja uskomattomine hintoineen.
Traditionaalisia vanhoja liikkeitä marmorilattioineen, antiikkipiirongeilla ja kuninkaallisilla tuoleilla sisustettuja saleja, joissa valmistetaan edelleen yksilöllisiä miesten pukuja räätälityönä.

Siellä pyyhällät kielten sekamelskassa, reppu selässä kulkevien turistien joukossa .
Voit pysähtyä trattoriaan syömään kuuluisaa toscanalaista Fiorentina- pihviä tai istahtaa vain rappusille katselemaan ohikulkevia.

Minulle firenzeläiset puhuivat väkisin englantia, luulivat minua Italiassa lomalla olevaksi turistiksi.
No, salakuuntelin toscanalaisten keskusteluja, kun eivät tienneet että olen puhunut italiaa 25-vuotta.
Toscanan murre on todella hullun kuuloista.
He lausuvat c-kirjaimen h- kirjaimeksi.
He eivät juo Coca-Colaa vaan Hoha-Holaa.
Kuulostaa kakaroiden pelleilyltä.

Duomo oli vaikuttava; ihmiset ovat olleet keskiajalla uskomattoman lahjakkaita ja taitavia, että ovat pystyneet rakentamaan käsin niin mahtavaa arkkitehtuuria.

Ponte Vecchion silta auringossa säihkyy kymmenine kultakauppoineen. ltavalaistuksessa romanttinenkin, kuun valaistessa Arno-jokea.
Kävimme kolmen päivän aikana katsomassa nähtävyydet  n.nelisenkymmentä kertaa.
Sitä ehtii hyvin, jos kävelee koko loman ajan, koskaan pysähtymättä, 7-kilometrin tuntivauhtia.

Uffizin taidegalleriassa meni monta tuntia, vaikka kuinka olisit koittanut katsoa taulut reippaasti.
Lippin, Caravaggion ja Michelangelon tauluissa oli neron kädenjälki, taulut olivat eläviä,
niistä huokui katsojalle taulujen henkilöiden ajatukset ja tunteet.
Saleja taisi olla n.sata.
Nautinnollinen päivä vaikka viimeisissä huoneissa et jaksa enää yhtään taideaarretta vaan etsit enemmänkin silmilläsi vessaa.
Sörtsön huomio taiteesta:
"Kulkivat puolialastomina keski-ajalla."
Minun huomioni:
"Kilpirauhasongelmia aika monella."
(Useissa tauluissa ihmisillä oli ulkonevat silmät.)

Sellainen on Firenze. Voisin asuakin siellä.

Muistuttaa kotikaupunkiani Tamperetta. Firenzen jakaa joki, Tampereen koski.


PS. Muutama puhelinkuva lomaltamme. Ensimmäinen kuva ei ole taulu vaan hotellihuoneemme ovi.









torstai 22. tammikuuta 2015

Vuoden vanha!

Vuosi tuli täyteen eilen.
Siitä kun minusta tuli virallisesti bloggari ja kirjoittauduin suomalaiselle blogilistalle.

Niinpä koristelin kotini keltaisilla ja punaisilla ilmapalloilla, ahmin palan kakkua, puhalsin innoissani yhtä kynttilää ja kilistelin kuohuviinilasia Sörtsön kanssa huutaen itselleni ja blogilleni: "Hurraa!" "Onnea!"

Uskoitko tämän?
Älä välitä.
Välillä uskon itsekin näihin omiin fantasioihini.
Ettei muutu elämä tylsäksi.

Vuodessa on tapahtunut paljon ja vieläkin enemmän.
Ihmettelen vaan:
Minäkö olen kirjoittanut 100-blogipostausta?
Minäkö olen täyttänyt 6-ruutuvihkoa sekavalla töherrykselläni peiton alla?
Minunko blogini on julkaistu kirjana "Terkkuja Leilalta Italiasta"?
Minäkö olen juonut 842- kuppia kahvia  ja syönyt 1278 keksiä kirjoittaessani blogipostauksiani?
Minunko blogiani lukee n.5000 ihmistä kuukaudessa?
(Mitä teille muuten kuuluu?)
Minäkö olen huutanut 118 kertaa ovenraosta kurkistavalle Sörtsölle:
"Kirjoitan! Ovi kiinni!"

Toivon, että olette nauttineet lukemastanne.
Ettei olisi mennyt hyvä aika hukkaan.

Ottakaa tekstini kevyesti, sillä kirjoitan reaalifantasiahuumoria,
(kirjallisuuden uusi laji?) tarkoituksenani saada hyvä mieli sekä minulle, että sinulle blogini lukija.
Jätän mafiat ja työttömyyden muiden tietoisempien ihmisten huoleksi ja pohdittavaksi.
Tarkoitukseni ei ole vertailla italialaista yhteiskuntaa muihin,
vaan kertoa omasta pikkuelämästäni  positiivisella, iloisella asenteella.
Nauraa ja naureskella rakkaudella.

Ei minulla muuta.
Paitsi se tärkein on vielä sanomatta.
Sydämessäni tunne on tämä:

KIITOS!







maanantai 19. tammikuuta 2015

Love

Mikähän olisi sellainen sopiva ikä aloittaa seurustelu?
Koska ihminen on henkisesti valmis parisuhteeseen?

Italialaisen mielestä, se on siinä 3-vuoden paikkeilla.

Italiassa ei tunneta vaihetta "inhoon tyttöjä" tai  " inhoon poikia".
Rakkaus kukoistaa jo päiväkodissa.
Jos kyselet lapsiryhmässä näiltä muutaman vuoden vanhoilta pikkuneideiltä ja herroilta, että seurusteletko, niin vastaus tulee kuin pyssyn suusta: "Joo." Ja sulhasen tai morsiamen nimikin vielä perään.

Jouluna ja S.Valentinona nämä lapsukaiset kantavat päiväkotiin suklaarasiota, hiuspinnejä ja muovisormuksia lahjoittaakseen valitulleen.
Silloin tällöin halitaan luokassa kun satutaan samaan askarteluryhmään ja pusukin voidaan moiskauttaa toisen poskelle siinä hevosta väritellessä.

Opettajat ovat täysin tietoisia, kuka seurustelee kenenkin kanssa, ja pariskuntien huonoina päivinä selvittelee nuhanenien rakkausdraamoja.

Viimeksi  kun hain hoitolastani Celesteä päiväkodista,
näin livenä Celesten ja Pietron rakkauskriisin.

Celestellä oli korva kipeä ja näytti kuumeiselta, joten opettaja ja minä menimme toimistohuoneen rauhaan mittaamaan tytöltä kuumetta.
Kohta ovi aukesi ja ovella kurkki Pietro.
Hän halusi lohduttaa sairasta tyttöä antamalla suukon poskelle.
Celeste ei halunnut pusua, tuijotti vain surkean näköisenä ikkunasta ulos kuumemittari kainalossa.
Ei edes katsonut Pietroon päin.
Olo taisi olla aika kurja.

Kyllähän se tiedetään; miehet eivät aina ymmärrä naisten syvällisiä ajatuksia, eikä monimutkaista logiikkaa.
Pietro loukkaantui.
Hän juoksi ovesta pihalle tuhisten mennessään:
" Nyt riittää, tämä loppui tähän! Minä vaihdan tyttöystävää!"

Tänään haen taas Celesten päiväkodista.
Jännät paikat.
Onkohan pariskunta tehnyt sovinnon, vai joko eropaperit on viety asianajajalle?







torstai 15. tammikuuta 2015

Sisu ja sitkeys

Jos minulta kysyttäisiin kaksi suomalaisten positiivista luonteenpiirrettä, sanoisin välittömästi rehellisyys ja sisu.
Jos sama kysymys tehtäisiin italialaisista, vastaisin:
"Heikomman kunnioittaminen ja sitkeys."

Italialaiset suojelevat heikkoja.
He kasvavat siihen lapsesta lähtien,
sillä jo päiväkodeissa ja kouluissa on ryhmissä mukana kehitysvammaisia lapsia, esim.
liikuntavammaisia ja kuuroja.

He sulautuvat yhteiskuntaan, heitä ei koeta negatiivisesti erilaisina.
Italian lain mukaan, jokaisessa työpaikassa ainakin joka 15.työntekijän on oltava kehitysvammainen.
Siksi usein kun menet kahvilaan tai ravintolaan, tiskin takana tai tarjoilijana on suloisesti hymyilevä Down-tyttö tai poika.

Minun lempikuppilassani touhuaa Mario, veijakka Down-nuorukainen.
Kerran kun hörppäilin kahviani tiskillä, kuulin kuinka Mario jutteli kahdelle muulle työntekijälle:
"Mun tekee mieli nyt lähteä vähän kadulle kävelemään."
Kahvilan omistaja nyökkäsi sisäänpäin hymyillen Mariolle, merkiksi luvasta.
Katselin ulos suurista ikkunoista tielle, missä Mario harppaili pitkin askelin jalkakäytävää edestakaisin 20- metrin säteellä.
Ajattelin:
Mario tekee tästä kahvilasta inhimillisen.
Se on hänen voimansa.
Sitä ei terve ihminen voi antaa.

Poikani Petrikin luokalla oli ala-asteelta lähtien, vakavasti sairas, rullatuolissa istuva Lorenzo.
Oppilaat kilpailivat vuoroistaan saada auttaa Lorenzoa.
Hän ei päässyt kouluun joka päivä, mutta kun hän astui luokkaan rullatuolissaan, lapset juoksivat joukolla halaamaan häntä.
Usein iltapäivisin Petrik kuten muutkin lapset, viettivät aikaa Lorenzon kotona, pelaten ja tehden yhdessä läksyjä.
Lorenzon äiti oli kiitollinen lasten vilkkaasta seurasta pojalleen, joka ei itse pystynyt kuin istumaan.
Ja lapset oppivat huomaamattaan paljon Lorenzolta, sillä hän oli tasapainoinen, tyytyväinen ja syvällinen viisas poika.

Italiassa näet toimistossa työntekijän, jolla ei ole toista kättä,
tai Miss Italiaksi valitaan sokea tyttö.
Sokeus kun ei tee sinua rumemmaksi, ja työskentely sujuu yhdelläkin kädellä, vaikka olisi hiukan hitaampaakin.
Onpahan silloin aikaa vaihtaa pari sanaakin asiakkaan kanssa.

Sitkeys.
Toinen italialaisten vahva luonteenpiirre.
Tähänkin he oppivat lapsena, sillä syntymästään lähtien, he tottuvat kritiikkiin.
He saavat kyllä kannustusta ja kehujakin, mutta se mikä saa italialaisen toimimaan sitkeydellä tappiosta voittoon, on negatiivinen kritiikki.
6-vuotiaana lapset ovat jo kovin tietoisia omista hyvistä ja huonoista puolistaan. Varmoina itsestään,
selvittävät "miten pitää paneutua kunnolla tarkkoihin kädentaitoihin kun olen liian huolimaton".
Kuuntelen suu auki.
Olisinpa minäkin noin pitkällä itseni ymmärtämisessä.

Sanopa italialaiselle, että tämä asia meni sulta aivan pieleen, niin hän ei puolustele eikä loukkaannu, mutta voit olla varma, että eräänä päivänä hän tulee takaisin luoksesi näyttääkseen, että hän on yrittänyt, paneutunut asiaan sinnikkäästi ja lopulta onnistunut.

Italialaiset eivät voi sietää itsesääliä.
Usein heidän kuuleekin sanovan: "Itsesääliä?" "Ei tietenkään, selviän tästä."
Vaikeuksiin ei jäädä paikalleen ruikuttelemaan,
vaan asioihin reagoidaan toiminnalla.
Jos urheilijalta halvaantuu jalat auto-onnettomuudessa ja joutuu rullatuoliin, hänestä tulee tyytyväinen vammaisurheilija.
Ensijärkytyksen jälkeen, hän hyväksyy uuden tilanteensa ja tekee kaikkensa ollakseen onnellinen uudessa elämäntilanteessaan.

Italialaiselle positiivinen ratkaisu on aina löydettävissä, tilanteessa kuin tilanteessa, kunhan ei anna periksi.

PS. Kuva kävelytieltä eilen. Jokapäiväinen lenkkipolkuni.








maanantai 12. tammikuuta 2015

10.1.

Kävelen reippaasti Spoleton Don Matteo- sairaalan ovesta sisälle.

On se totta.
Spoleton sairaalankin nimi on Isä Matteo kuuluisan sarjan mukaan.

Aulassa kukkii valtavia sitruunapuita, ja tuoksu on päätähuimaava.
Näky on kaunis, mutta minulla on nyt muuta mietittävää.
Jokavuotinen kontrolli, jota en voi sietää.
Tissinlittaus.
Ruotsiksi Tisslits.
Lääketieteelliseltä nimeltään mammografia.

Onneksi vuoroni on heti, joten pääsen nopeasti takaisin Spoleton puolipilvisen taivaan alle.
Mennessä pysähdyn vielä aulaan ja pyydän ohikulkevaa   sairaalahenkilökunnan valkotakkista  miestä ottamaan kuvan minusta sitruunapuun vieressä.
Hän ottaa ystävällisesti hymyillen valokuvan ja antaa sitten kännykkäni takaisin minulle.
Silloin huomaan  pienen lapun rinnassa: Dott. Carducci, cardiochirurgo.
Ehkä cardiokirurgilla olisi ollut jotain muutakin tekemistä kun valokuvata Leilaa.
Ainakin sisällä sairaalassa.
No, toivottavasti kuva onnistui.
Ja kukaan ei kuollut sydänkohtaukseen silläaikaa.

10.1. on muistettava päivä myös toisesta syystä.
Sen miehen syntymäpäivä, jonka löydän joka aamu silmät sikkurassa keittiöstäni aamupalalla.
Signor Sergio Piccioni.
Herra Sörtsö Pulu.

Joten lahjanostoon kullalleni.
Äkkiä ostettu.
Minä kun en ole ollenkaan niitä tyyppejä, jotka keksii joka vuosi erilaisia persoonallisia lahjoja.
Sellaisia, mistä lahjansaaja ilahtuu ja on kiitollinen loppuelämänsä.

Kerran, kauan sitten jouluna, minäkin innostuin persoonallisesta lahjasta ex- miehelleni Lucianolle.
Hänellä raukalla oli vain raidallisia kauluspaitoja, niin ajattelin yllättää ruudullisella paidalla.
Annoin  lahjani malttamattoman innokkaana, tyytyväisenä, Lucianolle.
Hän avasi paketin ja kiitteli sitten vaivautuneena.
Selitin innoissani miten ostin ruutupaidan "kun sulla vain raidallisia".
Luciano vastasi totuuden nimissä:
"Ei sulle tullut mieleen, että siihen on joku syy, että mun paidat on kaikki raidallisia?" " En tykkää ruudullisista paidoista."

Ei tullut mieleen. Ei.
Niin sitä voi oppia toisesta jotain uutta vielä 12-avioliittovuoden jälkeenkin.

Siitä lähtien olen lahjoittanut vain varmoja lahjoja.
Hajuvesiä.
Niinpä ostamaan Sörtsölleni kolmaskymmenestoinen hajuvesi.
Helppoa; otat vain hyllystä yhden pullon ja saat sen jo valmiissa lahjapaketissakin.

Pitää vain olla tarkkana,
että ei ota miehelle hajuvettä naisten hyllystä.
Olen kuullut, että niinkin voi käydä.








torstai 8. tammikuuta 2015

Roomalaiset

Kerronpa tällä kertaa kuvin erään mukavan sunnuntain, kun savolais-roomalainen ystäväpariskunta Auli ja Paolo tekivät pikavisiitin Spoletoon.
Lapsia heillä kolme, Marta, Daniele ja Emilia.
Suomea sujuvasti puhuvia Rooman kasvatteja.

Ensimmäiseksi mentiin ravintolaan syömään umbrialaista ruokaa, sillä kaikilla oli suden nälkä. Kuvissa joukon pienimmän, Martan  kahdeksanvee popsimat ruoat. Ei taida olla mitään lisättävää, kuvat kertovat aika hyvin tilanteen.

Vatsat melko täynnä vai sanoisinko poksahtamaisillaan, suuntasimme Spoleton vanhaan keskustaan turistivisiitille. 


Ehdimme vielä nähdä keskustan iltapäivävaloissa ennen pimeän tuloa. 
Päästiin Spoleton kuuluisalle sillalle asti, kun piti päästä kahvilaan,  Marttaa janotti aika lailla. Kas kummaa.
Kaksi marjaa. .lakkaa vai mustikkaa? 
Spoleton silta iltavalaistuksessa.
Souvenir etsintää kauppakadulla, ei löytynyt Danielen haluamaa purjevenettä pullossa. Ei taida olla Umbria- souvenir. Ainoa Italian lääni, missä ei ole merenrantaa. 
Kuvassa Paolo ja Emilia, keskellä joku tuntematon nainen. 
Isä Matteon parvekkeen alla huudettiin, mutta ei pappia näkynyt eikä kuulunut, ei ollut edes pyörää parkissa Tuomiokirkon rappusilla. 
Olisiko lähtenyt Isä Matteo Suomeen hiihtelemään joululomalla. 







maanantai 5. tammikuuta 2015

Liukuportaat

Kun asuu täällä historian ja taiteen kehdossa, niin voi valita sunnuntaipäivänä erilaisista mielenkiintoisista vaihtoehdoista, minne tehdä turistiretken.
Mennäkö tarkkailemaan  Colosseumin jäännöksiä Roomaan vai ihailemaan taidetta johonkin Firenzen taidegalleriaan.
Vai kokeilemaan Spoleton uusia liukuportaita.
Valitsin viimeisen vaihtoehdon.

Oli tuulinen ilma kuin Adrianmeren rannikolla, vaikka ei merestä tietoakaan.
Puskettiin Sörtsön kanssa pipot päässä viimassa katsomaan tätä uutta ihmettä:
Liukuportaat, mitkä vievät maanalla Spoleton uuden kaupunginosan puolelta vanhaan kaupunkiin.

Olin juuri laittamassa jalkaani liukuportaan ensimmäiselle rapulle  kun Sötsö pysäytti minut .
Sörtsö:
"Oot nätti tänään?"
Minä:
Ai?
Sörtsö:
"Oot nuoremman näköinen tuulisella ilmalla."
Minä:
"Ai."
Ja sitten liukuportaisiin.

Kilometri jyrkästi ylöspäin kaartuvaa liukuporrasta, aina välillä tasanne, missä uloskäynti johonkin kaupungin nähtävyyksiin.
Me halusimme mennä huipulle asti, missä Spoleton linna ja silta.
Meno oli niin hidasta, että olisimme olleet jo pari kertaa perillä, jos olisimme kävelleet katuja pitkin.
Niinpä aloimme kyllästymään kilpikonnaliukumiseen ja jutut olivat sen mukaiset.
Sörtsö virnisteli kohti valvontakameraa ja sanoi sitten minulle innokkaana ideastaan:
"HEI! Pussataan!"
Viitsin juuri ja juuri vastata:
"Täällä?" "
Liukuportaissa?"
Sörtsö:
"Joo. Saavat kameramiehet ihmetellä, että "siellä ne vanhukset pussailee liukuportaissa."

Sörtsö oli niin otettu hienosta yllätyksestään turvatarkastajille, että selitti asiaa minulle seisoen selkä edellä liukuportaiden menosuuntaan. Vaarallista.

Senttiä vaille, ettei Sörtsön meno töksähtänyt kuin seinään liukuportaiden päässä.

Onneksi oli suomalaisnainen mukana matkassa.
Työnsin kultaani rinnuksista traktorin voimalla, niin että loikkasi viimeisen rapun yli tasaiselle lattialle.
Pelastettu.
Takki pikkusen likastui ja jalka meni alta, mutta kaikki hyvin loppu hyvin.

Liukuportaat olivat täynnä uteliaita spoletolaisia laskemassa tunnelia ylös ja alas.
Muuten ei tapahtunut yhtikäs mitään.

Joten ensi kerralla mennään elokuviin.

Viimeksi nähtiin romanttinen rakkauselokuva,
tai piti nähdä, seinällä olevan mainoksen mukaan.
Elokuva oli 6- vuotiaasta vampyyritytöstä.
Ruotsalainen kauhuelokuva.
Erehdyimme salista.

Outoja nämä monisali elokuvateatterit.







perjantai 2. tammikuuta 2015

Lunta!

Uudenvuoden aaton glamour-suunnitelmat pysähtyivät kuin seinään heti aattoaamuna, kun katsoin ulos ikkunasta.
Luonnonkatastrofi.
Ei, ei mitään tulvia tai myrskyjä.
Lumisadetta.
Oikein lumipyry.

Lumi ja italialaiset yhdessä on mahdoton yhtälö.
Jos et sitten asu Alpeilla, mutta nehän onkin ladineja eikä o-sole-mio italiaanoja.
Lunta: Koko Italia pysähtyy.
Tähän riittää muutama sentti lunta.

Koulut ovat kiinni; 5-sentin lumihangessa ei voi kävellä kouluun.
Suurinosa ihmisistä ei mene töihin.
Soittavat työpaikalle, että nyt on maa valkoisena näillä kulmilla, ei voi lähteä riskeeraamaan henkeään autolla lumiselle tielle.
Liikenne pysähtyy, turha odotella bussia jos ilmassa leijailee neljä lumihiutaletta.

Vaikka eihän kesärenkailla tietysti paljon kurvailla.
Meidän kodin lähellä on aika raju alamäki; tunnissa siellä oli kymmeniä autoja röykkiönä alamäen alla.
Autot liukuivat mäkeä alas sivuttain.
Jossain vaiheessa tuotiin sitten tielle suolaa tai hiekkaa.
Myöhäistä.
Lumi oli sulanut pois.

Italiassa sataa lunta kerran vuodessa, jos silloinkaan, ja lumi sulaa pois puolessa päivässä, kun aurinko porottaa taivaalta lumisateen jälkeen.
Italialaisille lumipäivä on specialday, jolloin kukaan ei haluakaan mennä töihin tai kouluun.
Pukeudutaan untuvatakkeihin, pipot silmille, kaulaliina suun eteen ja karvalapaset käteen, lumihan tarkoittaa pohjoisnapaa eli kylmää.
Lämpötila +6°.

Ja sitten ulos riehumaan lumessa.
Nuoret heittelevät lumipalloja, aikuisetkin innostuvat lumiukkojen tekemisestä.
Rokulipäivä.
Lumipäivä.

Minä katson touhuja ikkunasta.
Ainoa päivä vuodesta, että haluan olla sisällä lämpimässä.
Olen saanut tarpeekseni lumesta lapsuudessani,
kun asuin lumilinnassa.

Naapurini on väkeltänyt lumiukon.
20-senttiä korkea, puolikuollut, sulanut.
Nenä laskeutunut vatsan päälle.
Raukka.

PS.
Kuva 1: Lumi tuli.
Kuva 2: Lumi suli.