sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Suklaamuna

No niin.
Tästä uutisesta on puhuttu jo Italiassa ja Suomessa, ja varmaankin myös Venäjällä ja Ruotsissa.
Mutta kerron silti.

Poikani Thomas voitti pääsiäisarpajaisissa viisikiloisen,
yli metrin korkuisen suklaamunan.
Dinosauruksen muna.

"Jipii!" Huusi Thomas.
"Voi ei!" Kiljui tämä äiti.

Onhan se mukavaa voittaa.
Jos voittaa vaikka rahaa, (Aina tarpeeseen.) tai matkan, (WAU!)
tai lahjakortin vaatekauppaan, (Shoppailu on aina in) tai ravintolaillallisen. (Ihana romanttinen ilta Sörtsön kanssa toisiamme silmiin tuijotellen.)

Mitä tekee 5-kiloisella suklaamunalla?
Ottaa siitä valokuvan ja laittaa facebookiin muiden ihailtavaksi.
Siinähän se ilo sitten olikin.

Et voi syödä sitä, tai muutaman viikon päästä joudut ostamaan XXXL-vaatteita.
Tuijottelet suklaamunaa,
hammasta kiristellen.

Vakuutat itsellesi tunnin välein,
että olet henkisesti tasapainoinen aikuinen ihminen, joka pystyy kyllä kieltäytymään tästä nautinnosta.

Lankeat suklaan "maisteluun",
mikä muuttuu minuutissa "ahmimishyökkäykseksi".

Lopuksi jäljelle jää vain syyttävä omatunto.

Ja tätä kutsutaan arpajaisvoitoksi?
Minä sanoisin arpajaistappio.











People have read this post.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Telttaretki

Oletko koskaan ollut telttaretkellä leirintäalueella ilman telttaa?
Minä olen.

Saavuimme illansuussa Adrianmeren rannikolle, meren rannassa sijaitsevalle leirintäalueelle.
Sergio huikkasi minulle iloisesti: "Prinsessa, istu alas viltille ja ota naistenlehti käteen, mä hoidan nopeasti teltan pystytyksen."
Tein työtä käskettyä.
Olinhan tottunut siihen, että minua pidetään kuin kukkaa kämmenellä, ja Sörtsö hoitaa hommat.

Minuutin kuluttua alkoi hermostunut mumina.
Nostin katseeni laiskasti lehdestä
todeten hajamielisesti: "No, mitä nyt?"
Sergio huokaisi raskaasti ja sanoi:
"Olen unohtanut telttakepit kotiin."
Minä:"Huono vitsi."

Nopeasti kävi ilmi, että kyseessä ei ollut vitsi.
En voinut uskoa näkemääni.

Sergio Superman, tarkkapoika, oli unohtanut telttakepit kotiin.
Minä olisin voinut unohtaa teltankin.
Ja ehkäpä Sergionkin.

Positiivisena ihmisenä mietin:"Voikohan teltan pystyttää ilman keppejä?" "Onko ne nyt niin tarpeelliset?"
Sergion ilmeestä päättelin, että nyt on parasta olla hiljaa, eikä antaa mitään naisellisia ratkaisuja ongelmaan.

Leirintäalueella oli satoja maatilkkuja, missä teltat nököttivät vierekkäin.
Lisäksi vuokrattavia mökkejä siellä sun täällä.
Uima-allas vesiliukumäellä, tenniskenttä, ravintola, kahvila, lasten leikkipuisto ja ulkoilmadisco.
Voit osallistua vesijumppaan tai zumbaan, laulaa karaokea tai vain nauttia pimeästä, lämpimästä illasta uima-altaan reunalla, kynttilän valossa, herkutellen antipastoilla ja hörppien kylmää proseccoa.

Jos haluat olla omassa rauhassasi, aukaiset vain portin , ja voit istahtaa rannalle, päivän kuuman auringonpaisteen lämmittämälle hienolle hiekalle ja kuunnella meren aaltojen huminaa, auringon laskiessa taivaanrannalle.

Päätin, että en luovu tästä kaikesta ihanuudesta, vaikka joutuisin viettämään yöni leirintäalueen vessassa.
Vakuutin itselleni, että teltta ei ole pääasia telttailussa.

Pumppasimme telttapatjamme täyteen ilmaa. (Tai Sörtsö pumppasi ja minä tutkailin tilannetta.)
Laitoimme patjan nurmikolle teltalle varatulle paikalle.
Rannalta kuului hiljainen musiikki.

Makasimme kaulakkain patjalla puhumattomina, tähtitaivasta ihastellen.
Ohikulkijat tuijottivat meitä kummastuneina.
Se ei meitä haitannut.

Tiesin, että tästä tulisi elämäni romanttisin yö.











People have read this post.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Maxim

Tiedän miten voi tuntua tylsältä lukea toisten " hellanlettassentään" ihanista koirista.
Siksipä varoitan sinua etukäteen.
(Niin voit lopettaa lukemisen tähän, ja mennä vaikka keittelemään kahvia.)
Tämä juttu on koirastani Maximista, italialaiselta lempinimeltään Massimino.

Maxim sai toissapäivänä epilepsiakohtauksen; heittelehti ruumis jäykkänä pitkin olohuoneen lattiaa.
En ollut aikaisemmin nähnyt moista, joten olin hysteerisen peloissani.
Luulin koirani kuolevan.

Tästä lähti ajatus kirjoittaa blogiini koirastani, sillä tajusin miten rakas Maxim minulle on.

Koirani on ollut minun tärkein ihmiseni kaikissa elämäni vaikeissa vaiheissa.
Avioerossa.
Taloudellisissa vaikeuksissa.
Yksinäisyydessä.
Työttömyydessä.
Sairaudessa.
Pelossa.
Epävarmuudessa.
Surussa.

Olen itkenyt, huokaillut, rukoillut lukemattomat kerrat elämän myrskyissä, sohvalla maaten, koira kainalossa.
Lohduttaja ilman sanoja.
Paras ystäväni.

Maxim joutui kotiini vahingossa, maalaistalon sekarotuisesta pesueesta, jota kukaan ei huolinut.
Pennusta lähtien Maxim on ollut sydämellinen, vilkas ja iloinen.
Kasvaessaan ulkomuodosta tuli Pinser ja luonteesta " ikuinen iloinen lapsi".

Lempileikki ja suurin rakkaus ovat vanhat villapaitani.
Maxim pukeutuu niihin.
Itse.
Työntää kuonoansa niin pitkään villapaidan sisään, että saa itsensä kokonaan sisälle.
Tuloksena on villainen, vaaleanpunainen muumio, joka kiertää ympäri huushollia, ylpeänä.

Teemme yhdessä lenkkejä, kukkulaisessa maastossa, hyppelehtien heinikossa ja vuoristopurojen reunoilla.
Maxim on käsilaukun kokoinen, mutta pyrähtelee suoralla 50-kilometrin tuntivauhtia.
Takatassut eivät ehdi koskettaa maata juostessa.
Joku fiksu minulta kysyikin: "Ootko varma, että Maxim on koira? Näyttää jänikseltä."

Tunnen koirani kuin omat taskuni.
Vain yksi asia on minulle arvoitus: Miksi Maxim haluaa juosta aina edellä, ja pysähtyy sitten odottelemaan minua?

En ole vielä ymmärtänyt, kulkeeko eturintamalla, suojellakseen minut vaaroilta, vai luuleeko olevansa isäntä ja minä hänen koiransa.

PS.Kuvassa muumiomassimino.










People have read this post.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kylmä?

Kun vein ensimmäisen kerran poikani lastenlääkärille tarkastukseen, luulen että sain italialaisäidit melkoiseen shokkitilaan.

Äidit istuivat odotushuoneen tuoleilla, vauvat tiukasti lämpimissä syleissään.
Minä istuin yksin.
Lapseni nukkui ulkona vaunuissa.
Talvella.
Kylmässä.
(Siis +8°)

Kun minun vuoroni tuli, sanoin reippaalla äänellä lääkärille:"Odota hetki! Haen poikani ulkoa vaunuista!"
Italialaisäidit tuijottivat minua hölmistyneinä ja ennenkaikkea järkyttyneinä.
Taisi joku melkein pyörtyäkin.

Tiedän mitä he ajattelivat.
Hullu äiti.

Lääkäri rävähti nauruun ja sanoi minulle silmää nikaten: "Hyvin teit! Ulkona nukkuminen on terveellistä vauvalle, mutta italialaisäidit eivät tule koskaan käsittämään sitä, saati laittamaan käytäntöön moista hulluutta."

Italialaiset pelkäävät kylmää.
Voi vaikka saada nuhan.
Tai yskän.
Tai niskakivun  kovasta tuulesta.
Tai kuumetta!

Silloin tällöin " hulluttelenkin itsekseni" kertomalla italialaisille tuttavilleni kauhujuttuja kylmästä Pohjolasta,
missä uidaan avannossa, pyörähdellään  lumihangessa, ja lähdetään uimahallista tukka märkänä suoraan ulos pakkaseen.
Mitä huolestuneemman ja kauhistuneemman näköisiä italialaiset ovat, sitä enemmän minulta juttu lentää ja tarinat hurjenevat.

Halpaa huvia.

Kylmän rinnalla italiaanoilla on toinenkin pelko: Sade

Kaduilla ei näy kumisaappaissa taapertavia lapsia, eikä kukaan ole koskaan kuullutkaan kuravaatteista.

Kun aurinko paistaa, ulkoillaan.
Kun sataa, leikitään sisätiloissa.
Jos edellisenä päivänä on satanut, ollaan seuraavakin päivä kotona.

Varmuuden vuoksi.
Ulkona on märkää.

Lasten onneksi Italiassa paistaa usein aurinko ja on lämmin, muuten he eivät edes tietäisi, mikä on leikkipuisto.










People have read this post.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Gelato!

Odotan vuoroani Spoleton suosituimmassa jäätelöbaarissa.

Ihmiset seisovat italialaisessa jonossa (eli laumassa), kymmenen metriä pitkän jäätelöaltaan edessä ja kurkkivat toistensa hartioitten yli uteliaana, mitä makuja on tarjolla tällä kertaa.
Valinnanvaraa on!
Kymmeniä erilaisia jäätelömakuja.

Sunnuntai on italialaisten jätskipäivä.
Lounaan jälkeen lähdetään perheittäin kaupungin keskustaan kävelylle ja jäätelölle.
Niin tämäkin nainen.

Oven ulkopuolella on kyltti "gelato artigianale" eli "kotitekoista", mikä takaa sen, että kyseessä ei ole valmisjäätelö, vaan se on tehty itse jäätelöbaarissa.

Italialaiset eivät syö jäätelöä talvella. Stop.
Minä himoitsen joskus talvellakin ruokakaupassa valmisjäätelöä,
mutta kestän kiusauksen.
Kukapa haluaisi jäätelöä, mikä on seissyt muutaman kuukauden pakastimessa.

Kun aurinko alkaa paistamaan lämpimästi ja talvisaapikkaat vaihtuvat ballerinoihin, italialaiset ryntäävät avattuihin jäätelöbaareihin.
Minä ensimmäisten joukossa.
Kevät on tullut Italiaan!

Aluksi, kun olin vielä "jäätelötieteen ala-asteella", herkuttelin maitopohjaisilla jäätelöillä, joihin oli lisätty kaikkea mahdollista ja mahdotontakin: Karamellikastikkeita, valkosuklaata, keksinpaloja, muroja jne.
Vie kielen mennessään!
Tuo renkaat vyötärölle.

Ajan myötä huomasin, että paikalliset valitsivat usein
vesipohjaiset hedelmäjäätelöt, joten niitäpä, uteliaana ihmisenä,
maistamaan minäkin.
Yllätys!
Taivaallista!

Pistaasipähkinäjäätelö on täyttä pistaasipähkinää, meloonijäätelö tehosekoitettua meloonia ja sitruunajäätelö raikasta tuoretta sitruunanmehua Sisilian sitruunoista.
Kaikista mahdollisista Italian hedelmistä tehdään jäätelöä! (Ilman väri tai lisäaineita.)

Hedelmäjäätelöä voi jopa syödä hyvällä omallatunnolla, sillä totterössä on vajaa  sata kaloria.
Jipii!
Ei tarvitse tuskailla, että mahtuuko keväisten jätskinsyöntien jälkeen vielä viimekesäiset bikinit päälle.

Tötterön, jossa on kolme erilaista makua saa noin parilla eurolla.
Ja sitten vaan nauttimaan!

Voit kyllä vielä kruunata komeuden "kermavaahtopilvellä".
Arvatkaa otanko minä sen?

Voihan sitä kulkea rannalla kokouikkareissakin ja pareossa.
Eikö ?









People have read this post.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Umbria

Kun tulin aikanaan opiskelemaan Italiaan ja bussi kiemurteli mutkaisia teitä korkealle kukkulan huipulle kohti Perugian kaupunkia, ajattelin: " Minne mä olen oikein joutunut?!"

Siihen asti Italia oli minulle sama kuin Rimini: Kilometrien pituista turistirantaa, aurinkoa, pizzaa ja jäätelöä, huvituksia mielin määrin kahviloista pubeihin ja ulkoilmadiskoihin.
Ihmismassoja kävelemässä ranta-alueen kauppakatuja, lämpimässä pimeässä yössä tähtitaivaan alla.

Komeita italialaisia nuoria miehiä.

Umbria on " Italian vihreä helmi" keskellä Italiaa.
Laaksoa, kukkulaa, vuorta. Pieniä keskiaikaisia kyliä ja kaupunkeja kököttämässä kukkuloiden huipuilla.

Merestä ei tietoakaan.
Ei ollut minun unelmani parikymppisenä.

Jos joku olisi silloin sanonut minulle, että " tästä ei nyt tullutkaan lyhyt opiskelureissu, vaan asut täällä seiraavat vuosikymmenet",
olisin varmaan purskahtanut itkuun.

Seuraavana päivänä nautin cappuccinoa Perugian katukahvilassa, kun italialainen suklaasilmä lähestyi pöytääni.
Hymyssäsuin hän kysyi:" Saanko istua?"
Nuorena kohteliaana tyttönä, en kehdannut kieltää. ( Nyt onnistuisi hyvinkin.)
Ajattelin: " Istukoon, mutta turha yrittää! Ei kiinnosta sitten tippaakaan!"

Vuoden päästä olimme naimisissa.
Kahden vuoden päästä työntelin poikaani Petrikkiä rattaissa Perugian mäkiä ylös ja alas.

Huomaamattani, salakavalasti, vuosien myötä, olen kiintynyt
Umbriaan.

Elämä on rauhallista.
Ei ole suurkaupungin meluja ja saasteita.
Suurimmat kaupungit ovat Perugia ja Terni, jotka ovat jopa hiukan pienempiä kuin kotikaupunkini Tampere.
Kuuluisin kaupunki on kuitenkin Assisi, Franciscus Assisialaisen kotikaupunki. Erikoisesti keväällä turistit eri puolilta maailmaa tulevat ihailemaan kaunista keskiaikaista kaupunkia ja nauttimaan Assisin " sisäisen rauhan ja levon" tunnelmasta.

Luonto on koskematonta: Vihannekset, hedelmät, oliiviöljy, tryffelit, villisika, vuoristovesi ja viinit ovat joitakin tämän maaperän herkullisia antimia.
Ja minähän " herkkuilen", ja sitten taas lenkkeilen mäkiä ylös ja alas.

Sijainti on täydellinen, sillä Umbriasta ei ole mahdottoman pitkää matkaa mihinkään Italian kaupunkiin.
Parissa tunnissa ajat autolla Roomaan, Firenzeen, Tyrrhenian ja Adrianmeren rannikkokaupunkeihin.

Huhtikuusta syyskuun loppuun kuuluukin kodistani lauantaiaamuisin iloinen huudahdus: " Aurinko paistaa! Auton nokka kohti Riminiä!"

PS.Kuvassa Assisi










People have read this post.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Uni

Istumme Sergion kanssa unisina aamiaispöydässä.

Katselen ulos ikkunasta naapurin koiran touhuja ja mietin  tärkeitä kysymyksiä: Laittaisinko tänään farkkujen kanssa mustat vai pirteät punaiset sandaalit?
Miksi meidän ikkunan alla ei voi olla merta? Kuinka toi naapurin koira voi tehdä noin valtavan kokoisia kakkaläjejä?

Sergio sivelee marmelaadia paahtoleivälle ja huokaisee: "Näin painajaista tänä yönä."

Vaistoni sanoo, että liityn jotenkin asiaan.
Kysyn epäilevin ilmein:
"Ai, millasta?"

Sergio: "Me oltiin vaatekaupassa, ja sä konttasit vaatehyllyjen alla."
Minä toistan kummastuneena: "Konttasin vaatehyllyjen alla vaatekaupassa?"

Sergio: "Joo, ja sanoin sulle, että tuu heti pois sieltä!"
Ja sä vastasit:" En tuu! Täällä on kaikkia hyviä ALE- merkkivaatteita piilossa, mistä muut ihmiset ei tiedä!"

Minä: "Et sä muista näkykö siinä unessa sen kaupan nimeä?"

Sergio hymyilee.
Nousen ylös tuolilta ja halaan Sörtsöäni sanoen:  "Mä rakastan sua."

Sergio: "Niin mäkin rakastan sua. En ihan joka päivä, mutta 5-6 päivää viikossa."

Toivotaan parasta tälle päivälle.











People have read this post.