torstai 26. helmikuuta 2015

Pikkuvikaa

Spoletossa ollaan.
Tyytyväisenä ja viitisen kiloa pulleampana suomilomasta.
Vaikka jäi pari juttua syömättäkin:
Pinaattikeitto ja kaalikääryleet.
Ei aika riittänyt.
Kumma juttu, suu kun oli täynnä koko loman ajan.
Nyt alkaa Spoletodieetti:
Vettä ja hampaiden kiristelyä.

Lento meni mukavasti pelätessä.
Kaksi lentopelkoista suomalaista Italian asukkia, olivat päättäneet matkustaa yhdessä Suomeen lomalle.
Saatiin pelätä yhdessä.
Mennen tullen.

Hermostuksissani, olin jo aamulla  puristanut hammasharjaani hammastahnaa, jota ei ollut tarkoitettu hampaisiin.
Vaan kovettuneisiin kantapäihin.
Ei sen puoleen, tiedä vaikka olisi saanut hampaat kiiltävän valkoisiksi.
Fluori siitä kyllä puuttui.

Minä pelkään koneen nousua, joten otan vierustoveria kädestä kun lentokone kiihdyttää vauhtiaan kiitoradalla.
Tällä kertaa minua pitäisi kädestä Riitta, joskus sen on tehnyt siskonmies, joskus joku tuntematon matkustaja.
Riitta pelkää koko lennon ajan, joten varmistaa vähän väliä lentoemännältä, että kone ei ole putoamassa.
Onneksi paikkamme koneessa olivat toiseksi viimeisessä rivissä.
Sieltä oli helppo huudella lentoemännälle koneen takaosaan pienistä heilauksista tai äänistä:
"HEI, MIKÄ TOI ÄÄNI OLI?
ONKO KAIKKI HYVIN?"

Lento oli myöhässä ja istuimme  koneessa valmiina nousuun puolisen tuntia.
Lentoemäntä ilmoitti suomalaisen rehellisesti, että koneen pientä teknistä vikaa korjattiin.
Vai niin.
Totuus ennen kaikkea.

Riitta kumartui kaksinkerroin, pää jalkojen välissä, katse kohti maata ja kädet ristissä niskan takana.
Kysyin Riitalta:
"Mitä sä teet?"
Johon Riitta:
"Olen valmiina hätälaskuasennossa."
Minä: "Ai.
Eihän me olla vielä noustukaan."

Kun sitten vihdoin päästiin ilmaan, niin matka meni aika hyvin, tasaisesti, ilman suurempia ilmakuoppia.
Riitta huuteli lentoemännälle muutaman kerran, mutta rauhoittui sitten lopulta sen verran, että juotiin viimeiset suomalaiset kahvitkin ja syötiin lohileivät.

Koneen laskeutuessa Roomaan,
kapteeni pahoitteli myöhästymistä, johon Riitta kovalla äänellä:
"Tärkeintä, että selvittiin hengissä!"

Koneesta ulosmennessä Riitta vielä kätteli ja kiitteli lentoemäntää.
En nähnyt, mutta ties vaikka antoi vähän tippiäkin.
Lopuksi huusi avonaisesta ovesta ohjaamoon:
"Kiitos kuskille!"

Roomassa satoi vettä.
Muutama minuutti ja halaisin Sörtsöä.
Bentornata!


PS. Kuvassa tamperelainen aamupala mustallamakkaralla.