sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Sairaalassa

En ole pystynyt viikkoon kirjoittamaan blogiani, sillä tasaisen rauhallinen elämämme teki stopin maanantaina iltapäivällä.

Katselin rauhassa televisiota sohvalla kun puhelin soi.
Sergio oltiin viemässä ambulanssilla sairaalaan.
Hän oli remontoimassa vuokralle laitettavaa asuntoaan, kun yllättäin sai sairauskohtauksen.
Pyörrytti niin, ettei voinut kuin maata lattialla ja oksensi voimalla.

Nakkasin kengät vain jalkaan jättäen avaimenkin oveen, ja kaahasin autollani, sekavissa tunnelmissa sairaalaan, ensiapuun.

Sergio istui käytävällä rullatuolissa, väsähtäneen näköisenä, mutta tajuissaan, kun saavuin paikalle.
Ehdimme vaihtamaan pari sanaa, ennenkuin Sergio juoksutettiin paareilla huoneeseen tutkittavaksi.

Rauhotuin hieman, koska näin Sergion reagoivan ja puhuvan normaalisti.
Jäin odottamaan käytävälle, kävelin hermostuneena edes takaisin.
Koin olevani yksin.
Maailmassa, joka oli nyt meitä vastaan.

Vihdoin Sergio tuotiin pois huoneesta ja siirrettiin osastolle.
Huone oli kahden hengen huone, mutta toisessa sängyssä ei ollut potilasta, joten saimme olla kahden, rauhassa.
Sergio laitettiin tiputukseen ja minä katselin ulos ikkunasta, sairaalan sisäpihalle. Ajattelin: "Miten tässä näin kävi?" "Miksi olemme täällä?"

Huoneessa oli myös oma vessa, missä ravasin vähän väliä hermostuksissani.
Sergio ei pystynyt nostamaan edes päätään tyynystä oksentamatta.
Istahdin Sergion sängynviereen tuolille ja silittelin häntä varovasti, hiuksista, käsivarresta, kädestä.
En voinut enkä osannut tehdä muuta.

Sairaanhoitajat tulivat ja menivät.
Vaihtoivat tiputuspulloa ja kyselivät kuulumisia.
Kaksi lääkäriä kävi myös tutkimassa tilannetta ja juttelemassa.
En tiedä oliko kyseessä, neurologi, ylilääkäri vai joku muu; toinen naislääkäri, toinen mies.
Tärkeintä oli, että Sergio oli sairaalassa turvassa, koin hoitajien ja lääkärien vastuullisuuden ja inhimillisyyden sekä Sergioa, että minua kohtaan.

Jäätyämme huoneeseen kahden,
Sergio otti minua kädestä sanoen:
"Anteeksi Leila, että sain tällaisen sotkun aikaiseksi elämässäsi."
Niin Sergioani.
Huolehtii muista tilanteessa kuin tilanteessa.

Tiputusten jälkeen lääkäri tuli ilmoittamaan, että veisivät Sergion toiseen kerrokseen, magneettikuvaukseen.
Jäin taas yksin käytävälle.
Tuijotin seiniä, kattoa, käsiäni, ensiavun sisäänkäyntiä.
Kaikki oli niin epätodellista.
Kun olisin katsellut sivusta jotain typerää elokuvaa, joka ei liittynyt mitenkään Sergion ja minun elämään.

Magneettikuvauksesta selvisi, että Sergiolla oli ollut verenvuoto aivoissa, ilmeisesti katkennut pieni verisuoni.
Olin kiitollinen, että Sergiolle ei ollut jäänyt mitään ruumiillisia seurauksia tapahtumasta.
Vain väsymys ja tahtiaan hidastava pyörrytys ja oksentelu.

Sain jäädä yöksi Sergion luokse, ja olin siitä iloinen.
Yksin kotona olisin ollut huolissani, olisinkin varmaan odottanut aamua sairaalan oven takana seisten.

Huoneessa oli yövieraalle tarkoitettu nahkatuoli, jonka sai tarvittaessa sängyksi.
Laitoin tuolin makuuasentoon ja kurkin Sergioa alhaata ylöspäin, korkeaan sairaalan vuoteeseen.

Sergio oli selvästi paremmassa kunnossa, sillä vitsailikin jo:
"Jos joudutaan oleen täällä pitempäänkin niin pyydän parisängyn."

Katsoin nauravaa Sergio ja ajattelin:
"Kuinka ihminen voi näyttää noin terveeltä sairaanakin?"
Sergio oli ruskea kuin Kanarian saarilta juuri palannut turisti,
valkoiset hampaat vilkkuivat nauraessa.
Minä näytän sairaalta terveenäkin.

Illan hämärtyessä, sairaalan käytävän valojen pilkistäessä oven raosta, Sergio nukahti rauhallisesti,
ylen väsyneenä.

Katselin Sergioa, joka nukkui kyljellään, selkä minuun päin.
Niin lähellä mutta niin kaukana.

Viiden aikaan aamusta en kestänyt enään. Päätin ottaa riskin:
Hyppäsin sänkyyn Sergion seläntaakse , kiersin käteni hänen ympärilleen.
Olin kotona.

Yritin nukkua toinen silmä puoliksi auki, ettei sairaanhoitaja aamukierroksella yllättäisi meitä.

PS. Kuva Spoleton sairaalan hiljaisesta yöstä.