maanantai 29. syyskuuta 2014

Lauantai-ilta

Minä, Sörtsö, suomalainen ystäväni Riitta ja hänen italialainen miehensä Franco, ajoimme iloisissa lauantaitunnelmissa kohti pizzeriaa.

Franco, joka oli kuskinamme, huomasi yllättäin, että olimme väärällä tiellä.
Sitä sattuu.
Tiellä ei näkynyt sillä hetkellä muita autoja, joten Franco päätti tehdä "italialaisittain" nopean u-käännöksen tienpäällä.

Italialaiset kadut ovat pimeitä, ilman katuvaloja, joten emme nähneet, tien vieressä seisovaa yleisöä.
Kaksi ratsipoliisia tuijottivat meitä silmät pyöreinä, kun koukkasimme auton takaisintulosuuntaan poliisien varpaitten edestä.
BINGO!

Kuka hullu tekee u-käännöksen poliisien silmien alla, kun sen voi tehdä myös 100-metrin päässä, poliisien näkymättömissä?
Me.

Poliisit olivat niin yllättyneitä käytöksestâmme, etteivät reagoineet mitenkään.
Tuijottivat vain automme valoja.

Pizzeria oli kaunis, romanttinen, keski-aikainen rakennus kukkivine puutarhoineen ja himmeine valoineen.
Ilta oli kesäisen lämmin,
mutta päätimme silti syödä sisällä.

Sali oli sisustettu antiikkisilla lasikaapeilla, roomalaisilla pylväillä,
ja kauniilla vanhoilla esineillä siellä sun täällä.
Pöytiä oli paljon ja asiakkaita ja melua vielä enemmän.
Olihan lauantai-ilta.

Tilasimme alkupaloja ja pizzoja, ja talo tarjosi meille pizzerian omaa rosmariinirieskaa, mitä maistelimme muita ruokalajeja odotellessa.

Kaikki näytti täydelliseltä illalta, kunnes ruoat tuotiin pöytään.
Pöytä oli liian pieni 4-hengelle.
Pöytä täyttyi hetkessä lautasista, viini ja vesilaseista, tarjoilulautasista, leipäkorista jne.
Tulos oli, että söimme lasit käsissä,
koittaen samalla syödä ruokaa lautasiltamme.
Hosuimme toistemme yli pöydän antimia.
Niinpä lähdimme pois vatsat hyvästä ruoasta kylläisinä, mutta päättäväisinä, ettemme enää palaisi.
Ainakaan ennenkuin pöytiä on suurennettu.

Keski-yön jälkeen Riitta ja Franco veivät meidät autolleni Bastiaan, parkkipaikalle, mistä meidän oli tarkoitus jatkaa vielä matkaa 50- km. kotiimme Spoletoon.
Silloin näin jotain, mitä en ole koskaan nähnyt.

Autoni nokka oli yltäpäältä vaniljajäätelössä.
Pelliltä valui noroina hitaasti mutta varmasti, sulanut jäätelö, kohti asfalttia.
Eikä tässä kaikki.
Auton oikea sivu ikkunoineen, oli "koristeltu" tomaattikastikkeella.
Aivan kuin Mutti-tomaattipullo olisi räjähtänyt autoni ulkopuolella.

Ajattelin: "Mitä on tapahtunut?"
"Joku ei taida tykätä minusta?"
Ymmärrän sen kyllä, minulla kun on vähän huono tapa sanoa mielipiteeni vähän joka asiaan, kysytään sitä minulta tai ei.
Jos en olisi Leila, en haluaisikaan olla Leilan ystävä.
Mutta nyt on pakko olla.
Tilanne on tämä, kun on itse Leila.
Minkäs teet.

Seuraavana päivänä, nukutun yön jälkeen, ymmärsin autoni kohtalon.
Kyseessä ei ollut leilakiusa.
En kai minä nyt niin karmea tyyppi sentään, että pitää boikotoida.
Vai?

Autoni oli parkkeerattu toisen samanlaisen ja värisen Pandan viereen kuin minulla.
Nuoret olivat tehneet pilan kaverilleen, mutta tehneet sen väärään autoon.
Leilan Pandaan.

Yksi kysymys vaan:
"Miksi aina minulle tapahtuu?"

No, ei ollut tylsä lauantai- ilta.

PS. Kuvat illasta: Rosmariinirieskaa, pizzaa ja kuva baarista, missä kävimme vielä "keskiyöjätskillä".