torstai 25. syyskuuta 2014

Me

Eilen oli hurja päivä.
Saatoimme Tommin ja ystävänsä Simonan Rooman lentokentälle;
minä, Sergio ja Simonan äiti.
Nuoret lähtivät innoissaan Suomeen lomalle.

Palatessamme kotiinpäin auto hajosi.
Se sama ruotsalainen, minkä olin kerran "valellut hunajalla",
jos muistatte.
Jäimme moottoritien varteen Rooman hurjan liikenteen sekaan.
Ei naurattanut.
Onneksi saimme hinausauton paikalle, ja matkustimme Spoletoon 200 km. hinausautossa,
istuen korkealla kopissa kuin sillit suolassa.
Matka maksoi 350 euroa.
Taaskaan ei naurattanut.

Keski-ikäinen roomalainen mieskuski jutteli niitä ja näitä Simonan äidin kanssa.
Nauroivat.
Heillä oli hauskaa, ymmärsivät toisiaan.
Minä olin pihalla kuin lumiukko.
Tunsin itseni erilaiseksi.

Ajattelin: "Miksi minä ja Sergio ymmärrämme toisiamme?"
"Miksi olemme kuin halkaistun omenan kaksi puolta?"

Kysymykseeni ei ole minkäänlaista järjellistä vastausta.

Meillä ei ole yhteistä menneisyyttä, ei lapsuutta, ei ympäristöä, ei kulttuuria tai kasvatusta.
Ei mitään.

Minä olin tavallisen supisuomalaisen perheen kaupunkilaistyttö,
Sörtsö italialaisen maalaistalon poika.
Minä istuin pulpetissa Takahuhdin koulussa, ja söin kotona ruoaksi äitini tekemiä lihapullia.
Tein lumilinnoja talvipakkasessa,
ja pyöräilin kesäpäivinä läheiselle järvenrannalle uimaan.

Sergio kävi koulua Spoleton vanhassa keskustassa, keräsi syksyllä oliiveja oman oliivitarhan puista,
ja polskutteli kesälomalla meren aalloissa.
Herkutteli simpukkaspaghetilla.

Ei tiennyt Leila edes miltä simpukka näyttää, ei tiennyt Sergio mitä on seistä bussipysäkillä pakkasessa sormet jäässä.
Ainoastaan makaroonivelli kuiskaili tulevasta kohtalostani;
alle kymmenvuotiaana olisin halunnut syödä sitä joka päivä.

Miksi kansallisuus ei vaikuta toisen ihmisen ymmärtämiseen?
Miten kahdessa niin eri maailmassa kasvanutta ihmistä voivat löytää yhteisen tien?

Kun minä ajattelen, että "tekisi mieleni pizzaa",
Sörtsö kysyy kymmenen sekunnin kuluttua: "Haluaisitko mennä pizzalle?"
Näyttääkö kasvoni pizzalta kun ajattelen pizzaa?

Miten tiedämme vain vilkaisemalla, miksi toinen on huolissaan tai surullinen?
Miksi osaamme rohkaista tai osoittaa hellyyttä juuri silloin,
kun toinen sitä eniten tarvitsee?
Miksi nauramme kippurassa samoille asioille?

Sergiosta on kasvanut Italian auringon alla tyyni, kohtelias, varautuvainen mutta vahva, turvallinen ja hauska mies.
Minusta kylmässä Pohjolassa spontaani, tunteellinen taiteilijasielu,
joka innostuu tyhjästäkin ja räjähtelee välillä tulivuoren lailla ilman sen kummempaa syytä.

Mistä löytyy meidän yhteenkuuluvaisuuden tunne?
Varmuus siitä, että tässä haluan olla, tämän ihmisen kanssa elää.

Meillä on yhteinen sielu:
Yhteinen ajatusmaailma,
yhteinen näkemys elämästä.

Yhteinen sielu ei kysele, eikä näe kansallisuutta.
Se syntyy tyhjästä.

PS.Kuvassa..arvaatte varmaan "kekkä"..sanoo tamperelainen.