Adele

Lepäät  omassa lepotuolissasi  katsellen suurilla silmilläsi ikkunan takana leijuvia valoja ja varjoja.
Olet tyyni  kuin kesäyön järven pinta ja kaunis kuin hääkakku juhlapotkupuvussasi kimaltelevine strasseineen ja silkkisine rusetteineen.
Olet meidän pääsiäispupu ja taivaallinen lahja.

Ikää sinulla on vain 4-päivää , mutta olet saanut sekaisin jo monen aikuisen pään.

Minä katselen silmiisi hievahtamatta ja mietin ajatuksiasi.
Olet rauhan tyyssija, onnellisuuden ilmentymä. Osaatkohan  sinä itkeä?

Isäsi pyörii   ympäri  kotia kuumemittari  kädessä mittaillen lämpötilaasi  kaukosäädinmittarilla,  joka piippailee meille muille merkiksi,  että mitattu on,  5--minuutin väliajoin.  Aamulla "lämpöä" kun oli 37, niin voihan  se vaikka nousta.

Muistatko Petrik , mitä kerran sinulle autossa sanoin , kun ajelimme kahdestaan Prismasta kotiinpäin?
-Kun sinusta tulee isä, elämääsi tulee huoli ja rakkaus, jollaista et ole koskaan kokenut.
Silloin keskityit vain radiosta kuuluvaan, kovaääniseen musiikkiin, mutta nyt sanomani  oli muuttunut todeksi elämässäsi.

Italian mummo,  nonna  silittää peittoa päälläsi , jotta sinun olisi lämmin ja hyvä olla.

Äitisi hymyilee rakkautta aamusta iltaan,  vaikka muutama päivä sitten oli elämänsä kovimmissa tuskissa, jotka johtivat hätäsektioon.

Italian pappa, nonno, ilmoittaa Uutisten lukijan äänensävyllä:
-Tästä tytöstä tulee ensimmäinen nainen Marsissa.
Ai jaa, mietin minä, ja muut ovat samaa mieltä.

Edessäni on seikkailu  nimeltään Adele.
Minä en osaa kutoa villasukkia, mutta opetan sinut  seisomaan käsillä merenpohjassa ja heittäytymään hyökyaaltoihin.
Luen sinulle runoja ja kerron tarinoita peikoista, tontuista ja enkeleistä.
Puhallamme yhdessä pakkasessa huurua suusta ja saalistamme kiiltomatoja Italian hikisessä yössä. 
Syömme salamesämpylöitä oliivipuun alla rupatellen.
Nauramme niin, että se kuuluu Kanadaan  asti ja minä halaan sinut pyörryksiin.
Keräämme tienvarsilta kevään ensimmäiset leskenlehdet  ja napsimme kypsät viinirypäleet suuhumme suoraan oksilta.

Rakastan sinut onnelliseksi, rohkeaksi, vapaaksi.

Rakkauteni yltää taivaan tähtiin ja merenpohjaan , kaikkialle minne kuljetkaan, minä olen sinua vastassa.

Sinä olet minun Tampereen likka ja Rooman prinsessa.

PS. Muista heiluttaa minulle Marsista.

T: mummi, nonna, mummo,  isoäiti, mumski  Leila

Ikävöiden

Aamuauringon säteet valaisevat keittiötä
puoleksi kiinni olevien ikkunaluukkujen raoista.

Seisomme keskellä lattiaa paljain jaloin
yöstä viileiden marmorilaattojen päällä.
Syleilet minua kuten joka aamu.
Otat   kasvoni hellästi käsiesi väliin, katsot minua syvälle silmiin ja sanot kuiskaten:
"Niin kauan kun nämä kirkkaat silmät pysyvät auki, minä pidän  sinusta huolen."

Nämä sanat ovat kantaneet minua vuosia, olen saanut niistä voimaa, luottamusta, rauhaa.

Sellainen sinä olit Sergio, sinä huolehdit rakkaudella kaikista elämääsi kuuluvista ihmisistä, ja minulla oli kunnia ja siunaus olla sydämesi valittu.

Viimeisen vuoden asuimme kaukana toisistamme,
mutta vaikka emme olleet fyysisesti yhdessä,
sydämemme eivät olleet eronneet.
Kummallekin oli elintärkeää
toisen henkinen läsnäolo.

Kerroit , miten arkisissa askareissakin olin kanssasi
ja mietit päiväni kulkua:
Olinko nukkunut hyvin tai oliko minulla huolia.

Iloitsit rehellisesti onnellisuudestani,
se teki sinutkin onnelliseksi.

Mutta sitten tuli se päivä
että Taivaan Isä kutsui sinut luokseen.
Juoksemaan maratonia vihreille niityille pilvien päälle.

Tiedän että sinun on hyvä olla  siellä ja että sinä haluaisit,
että olen onnellinen täällä  pilvien alapuolella.

Anna anteeksi
että vielä en kykene siihen.
Ikävöin sinua epätoivoisesti.
Edes vuodattamani tuhannet kyyneleet eivät tuo helpotusta,
ei lohtua.

Hiljalleen tallennan sydämestäni muistoja
kerätäkseni aarteen,
joka saa minut tuntemaan
niinkuin et olisi koskaan lähtenytkään.

Tämä on viimeinen postaukseni blogiini -Terkkuja Leilalta Italiasta-.

Tämä blogi ja te lukijat
olette antaneet paljon iloa elämääni.
Kiitos!
Leila

Suomibussi

Italiassa huristelin rakkaalla Pandallani ympäri Italiaa, niinkuin tiedätte, kirjoitinhan siitä blogikirjoituksenkin.
Tampereella käytän Nysseä montakin kertaa päivässä, joten ajattelin kertoa mitä suomalaisessa bussissa tapahtuu.
Nyt ajattelet, että mitä siellä nyt sitten tapahtuu; kuoleman hiljaista ja vakavat naamat tuijottelee ulos ikkunoista.

Ei ei, joskus siellä on jopa hauskaakin.
Monet kuskit ovat nykyään myös ulkomaalaisia, jotka tuovat bussiin leppoisaa tunnelmaa.
Usein ovienkin avaaminen unohtuu, kun jonkun pitäisi jäädä pois, ja minä huokailen mielessäni,  että miten ihanan inhimillistä touhua.

Kerran olin bussissa, missä kuljettaja puhui jonkun kanssa puhelimessa omalla kielellään ja nauroi katketakseen, niin että se tarttui  kaikkiin kanssamatkustajiin.
Hilpeetä.

Discobussissakin  olen ollut. Kuljettaja kuunteli musiikkia niin kovalla, että et voinut olla varma olitko bussissa vai Ilveksen yökerhossa.

Mieleenjäävin kokemukseni on kuitenkin suomalainen, keski-ikäinen uros, joka änkesi täydessä bussissa minun tuolilleni istumaan, todeten vain:-Tiedän, tämä on yhden hengen paikka, mutta istun silti tähän.
Siis syliini.
Koitin olla sivuttain tuolin reunalla, nenä lytyssä seinää vasten.

Yleensä tykkään kun joku istuu viereeni, koska se todistaa, että henkilö ei pidä minua lihavana.
Enhän minäkään lihavien viereen istu, ei ole tilaa.

Lempipaikkani on kyllä "odottavan tuoli",missä kuva odottavan äidin masusta muistuttamaan, että paikka on varattu heille.
Istun siihen, katson kuvaa ja ajattelen:-No, kyllä mulla aina ton verran mahaa on.

Minusta bussissa matkustaminen on rentouttavaa, mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän seuraa ja tuijoteltavaa.

Vai olenkohan vain yksinäinen.
Tuskinpa.
Kun pääsen kotiin, laitan kahvin tippumaan ja lähden koiran kanssa lenkille.
Kotiin palatessa, jo ovella tunnen kahvin tuoksun nenässäni. 

Ajattelen:
-Joku ihana on keittänyt mulle kahvia.

PS.Kuvassa kahvitellaan työpaikalla.

Koiran elämää Italiassa

Italiassa on ollut muutaman vuoden  laki, että koirat saa viedä joka paikkaan paitsi ruokakauppaan.

Koira ajatellaan perheenjäseneksi, joten sillä on oikeus kulkea perheen mukana, oli sitten kyse rantalomasta tai ravintolaillallisesta.

Rantalomakohteissa on myös koirarantoja, mutta koiria voi kävelyttää rantaviivallakin yleisillä rannoilla, tai pitää  rantatuolien  alla ja  läheisyydessä. Tietysti aina kiinni.

Vesijuomapisteissä on myös koirille oma vesiastiansa, samoin kuin monissa rantakahviloissa vesikuppi toivottaa koirat tervetulleiksi.
Maxim on kyllä hiukan nirso niille, haluaa oman tutun kuppinsa, joten kuljetan yleensä vettä ja kuppia mukanani.

Koiria näkee paljon ja joka puolella.
Kun menen illalla rantaravintolaan syömään, pöytien alta kurkkii neljäkin eri koiraa oman Maximini lisäksi.
Niistä ei lähde ääntäkään.
Koirat ovat tottuneet italialaiseen  ravintolaelämään, eikä  kukaan kiinnitä niihin huomiota tai pahastu tilanteesta.

No, entäs allergiset ja koirapelkoiset?
Minä olen noista kumpaakin, mutta allergia  ei tartu toisesta pöydästä jos en itse mene möyrimään koiran kanssa pöydän alle.
Istun omassa pöydässäni ja nautin illasta.
Ei niitä koiria voi pelätä, päinvastoin tuovat inhimillistä tunnelmaa ravintolaan.

Asuinalueellani oli tien vieressä kakkapussipisteitä, mistä sai koiralle pussin, sillä kakkien jättäminen tien varteen on kielletty.
Noita samoja olen nähnyt Tampereellakin ainakin Pyynikillä.

Mutta tänään luin artikkelin Italiasta, miten Veronassa joku oli saanut monen sadan euron sakot, koska koira oli pissannut tien varteen, eikä omistaja ollut pessyt sitä.
Käytäntö jo joissain muissakin kaupungeissa:
Koiranomistajat kulkevat vesipullo kädessä, mistä heittävät vettä koiran pissan päälle.

Onhan pissan pesu järkevääkin 40-asteen kuunuudessa, jotta ei haise auringon paahtaessa.

Tällaista se on.
Auringossa lököttämistä ja ravintolaillallisia.
Koiranelämää  Italiassa.

Kuvassa Maxim kanssani kyläjuhlilla. Maistuisi katkaravut sillekin.

Päivällinen italialaisille

Ovikelloni soi, avasin oven.
Edessäni seisoi kaksi italialaista mummoa valmiina päivälliselle.
80-ja 82-vuotiaat korkokengissä tyylikkäinä,
helmet kaulassa ja varpaankynnet punaiseksi lakattuina.
Kampaajallakin oli selvästi käyty.

Miten olin unohtanut, että italialaiset eivät lähde koskaan kotoaan ihmisten ilmoille kuin "viimeisen päälle", vaikka kotona liikkuisivat kanalassa työtakissa, tai vaikka ikääkin olisi jo melkeinpä sata lasissa.

Olin kokannut iltapäivän pyörien keittiössä ympäriinsä.
Tulos oli:
Alkupalaksi tartiineja savulohella, parmisaanikukkakaalia, voilla maustettuja uusia perunoita ja poronleikettä.
Sitten sienillä täytettyä pastaa, tomaatti-parmisaani kastikkeessa.
Pääruoaksi loimulohta ja salaatti.
Jälkkäriksi valkosuklaajäätelöä ja mustikoita.

Päätimme Esterin kanssa olla kertomatta mummoille että leikkele oli poroa, sillä italialaisille poron syöminen on hiukan outoa, kuten suomalaisille italialaisten kanin syöminen.
Sanoimme totuuden vasta kun poro oli turvallisesti mummojen vatsoissa, mutta tykkäsivät siitä niin, että päättivät viedä sitä kotiinkin, samoin kuin loimulohta.

Ruokailun jälkeen, maha täynnä, mulla alkoivat silmät olla  lurpallaan ja ajattelin, että varmasti mummotkin lähtevät välittömästi yöunille, kun olivat matkustaneet, eivätkä edes nukkuneet edellisenä yönä.
Väärä arvio.

82-vuotias veti käsilaukusta pelikortit esille ja heitti pöytään. Siinä sitten pelasivat  korttia muutaman iltayön tunnin  Petrikin, Esterin veljen Emanuelin ja Esterin kanssa.
Minä nuokuin pää pöydän päällä.

Puoleltaöin päättivät lähteä.
Kotiin?
Ei.
Järvenrantaan katsomaan keskiyön aurinkoa.

Kun he lähtivät, katselin parvekkeelta heidän etääntyviä selkiään.
Iloinen puheensorina ja Esterin nauru kaikuivat  hiljaisessa kesäyössä.
Emanuele kulki kaulakkain toisen mummon kanssa.
80-vuotias isoäiti ja 29-vuotias lapsenlapsi.

Olin unohtanut tämänkin italialaisista.
Hellyyden yli ikäpolvien.
Katselin heitä kyyneleet silmissä huokaisten ajatukselle, että toivottavasti mullakin on joskus lapsenlapsi, joka kulkee vielä aikuisenakin tämän mummon kanssa kaulakkain.

Italianmummoja tulossa päivälliselle

Avaan jääkaapin oven lauleskellen.
Työnnän pääni osittain sisälle, sillä en usko silmiäni.
Rallatus loppuu.

Pari siivua savujuustoa, jouluiset suolakurkut,  muutama käsin revitty kirjolohen repaleinen palanen.
(Koskahan mä alan käyttään veistä leikkaamiseen?)
Ja näistä pitäis kehittää päivällinen vieraille.

Mullehan ei ole tulossa  mitään "Silli ja uudet perunat käy ihan hyvin"-vieraita, vaikka se maukasta kesäruokaa onkin, vaan kaksi italialaista mummoa, mammaa.

Sellaisia, jotka tekevät munakkaan omien kanojen synnyttämistä munista, vääntävät tuorepastaa 40-hengelle iloisin mielin ja vaikka yhdellä kädellä,
jauhavat jauhelihat jossain hemmetin suurtalouskoneissa,
puhumattakaan omasta oliiviöljystä, jota voisi juoda suoraan pullosta, niinkuin heidän viinikellarin viinejäkin.

Mitä mä tarjoan?
Lohella täutettyjä suolakurkkuja savujuustokastikkeella?
Ei hullumpaa.

Voisin vaihtaa nämä vieraat joihinkin toisiin.
Vaikka Sauli Niinistöön.

Mutta en raaski sittenkään, kyseessä kun ovat poikani tyttöystävän Esterin yli 80-vuotiaat mummot, jotka päättivät lähteä yhdessä ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen tapaamaan lastenlastaan Suomeen.
Toinen heistä on tavallinen, lyhyehkö naapurinmummo,
toinen pitkä, tumma, elegantti leidi.
He tulevat katsomaan, onko Esterin hyvä olla ja asua täällä, onko ystäviä, sukulaisia.

Jep.
Esterhän on ystävystynyt joka toiseen tamperelaiseen.
Esterin nauru raikaa Hämeenkadun päästä päähän, hänen  kävellessä korot kopisten lierihatussaan ja punaisissa huulissaan Tammerkosken sillalla.

Olen viettänyt monet juhlapyhät Esterin kotona, kun ruokapöytää on jatkettu lisäpöydillä, niin että keittiöstä olohuoneeseen jatkuu pöytää yli 30-hengen yhteiselle aterialle.
Mukana ovat sukulaiset ja ystävät.
Olen saanut "tulevan anopin" ti

ttelillä kunnian olla mukana iloisessa seurassa ja nauttia taivaallisesta ruoasta, jota nämä mummut ovat keitelleet, paistelleet, leiponeet monta päivää.

Täytyy  kyllä antaa tunnustus ja kunnia  myös Esterin isälle.
Huippukokki. Huippukolmikko.
Toivottavasti Ester ja Petrik eivät koskaan eroa.

Mietin mikä olisi sellaista ruokaa, että se olisi perinteistä suomalaista italialaisittain, italialaisen makuun?
Yleensä mulla mielikuvitus lentää kun kokkailen, mutta nyt ei voi riskeerata.
Luotan Prisman tuoretiskin valmisruokiin?
Sinne.
Perästä kuuluu.

No moikka!

Olen saanut ihania kyseleviä, ihmetteleviä, huolestuneita ja rohkaisevia maileja, teiltä blogini lukijoilta, koska minusta ei ole kuulunut mitään.
Kiitos teille!
Kirjoitan nyt.
En tiedä mistä.

Kunhan hölötän.

Kevät on tullut Suomeenkin ja siitä olen niin iloinen, että voisin maata vatsallani maassa ja syödä uutta vihreää nurmikkoa.
Mutta allergia estää sen.

Talvi oli kamalaa. Ei se kylmyys, siitä selviää kun istuu sisällä lämpimässä ja popsii perunalastuja TV:n edessä.

Mutta se lumi, jota oli seitsemän metriä ja kuusi senttiä.

En osannut kävellä lumessa.

Kengät uppoaa hankeen, ja nostelet sitten jalkoja puolimetriä kuin aerobic-tunnilla, jotta pääset eteenpäin.
Kun kävelin bussipysäkiltä 100 m. kotiin, niin olin niin poikki, että piti ottaa päikkärit.

Vitsi vitsi!
Totuuden nimissä.
Italiassakin otin aina päikkärit, vaikka kävelin vain hiekassa.
Taisin nyt sekoittaa asioita.

Sitten kun lumi suli, ja huokaisin helpotuksesta,
niin se  mokoma jäätyi yöllä kiiltäväksi peiliksi tielle.

Jotain soraa teille oli heitetty, mutta ne oli aina eri kohdissa kun mun jalkani.
Minä tyhmä luotin hiekotukseen ja lähdin reippaasti kävelemään  kohti pysäkkiä.
Kunnes toinen jalka liukui johonkin ihan odottamattomaan suuntaan.
Eikähän ihminen voi seistä toinen jalka paikalla ja toinen vasemmalla viistossa parin metrin päässä.
Vai voiko?
Multa se ei ainakaan onnistunut, olin joka päivä pepullani jossain keskellä tietä.

Omituisin tapaus sattui, kun menin ystävälleni kylään.
Soitin ovikelloa, ja samaan aikaan kun kaverini aukaisi oven, mun toinen jalka lähti liukuun Ruotsia kohti.

Lensin naamalleni.
Ovesta sisään.
Makasin eteisen lattialla vatsallani.
Jalat olivat oven ulkopuolella ja loppu kroppa vatsasta ylöspäin  sisäpuolella.
Laukku lensi jonnekin keittiön puolelle.
Nostin litistyneen nenäni lattiasta ja katsoin ylöspäin ystävääni.
Huikkasin rauhallisesti, niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan:
"Moi! Mä tulin nyt!"

Ps.Kuvassa talviurheilua. Luistelen. Kai.