tiistai 30. kesäkuuta 2015

Mainos

En ole halunnut  mainoksia blogiini, koska haluan , että  se on minun blogini, eikä  "Me Naiset".
Sellainen  yksinkertaisen konstailematon, epätäydellinen, mutta minun näköiseni.
Ei kauniisti  marsipaanikukilla  koristeltu  kermakakku, vaan ennemminkin kaurapuuro.
En kyllä  osaisi kermakakkua  koristellakaan, liian pikkutarkkaa  hommaa.
Kukat läsähtäisivät kermavaahtoon  väärinpäin, tai ei ainakaan oikeisiin  kohtiin, jättäen  värillisiä läikkiä sinne tänne.
Tässä  kohdin jokainen blogini lukija, minut tuntien, nyökyttelee päätään  ja mumisee  itsekseen: " Totta, ei onnistuisi  Leilalta. "

Yhtäkkiä tuli mieleeni,  että  "Ai niin, olen kirjoittanut kirjan", joten jos nyt sitä  kuitenkin  mainostaisin välillä,  ettei ihan unohdu teiltä, kun näkyi  unohtuvan itseltänikin.
Eli hop hop ostamaan kirjaani  "Terkkuja Leilalta Italiasta" ;  kevyttä , hauskaa  lomalukemista  uimarannalle aurinkoa ottaessa tai  sateisena päivänä kesämökissä.
Kirjaa voi tilata vaikka mistä:  Adlibriksestä,  Booky.fi stä, Mediapinnasta,  Suuresta  Suomalaisesta  Kirjakerhosta, kaikista kirjakaupoista, K-Raudasta ja Tampereen Kauppahallista  jne.
Mitähän  minä  nyt höpisen.
Ajatukset  rönsyilivät; kirjoja  ei myydä  kauppahalleissa eikä  rautakaupoissa.
Voihan sitä  tietysti aina kysyä.
Prismasta näkyy kyllä saavan.

Huomenna jätän  pariksi  viikoksi  tämän kuumasta  kiehuvan  Italian,  ja lennän  kylmemmille vesille.
Alaskaan?
No rakkaaseen  Suomeeni  tietysti!
Tiedä  vaikka tavattaisiin sattumalta  rannalla,  Stockmannilla, terassilla tai aseman vessassa.
Vedä hihasta, jos niin käy.
Minä  olen se, joka tulee ulos miesten vessasta.

Kesäistä kesäisempää kesälomaa kesälomalaisille!
Leila 💖









sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Aurinkorasva

Ensi viikosta Italiaan on luvattu  kunnon  helleaaltoa, mikä  ei  tarkoita  +25 asteen lämpötilaa, joka on Italiassa  kevätlämpötila, vaan tukalaa, kosteaa  +40 asteen   kuumuutta.

Kuin lämmittäisi  saunaa.

Umbria on Italian ainoa lääni, missä  ei ole merenrantaa, missä tuuli ja pulahdus meriveteen  auttaa  kestämään  kuumuutta.
Onneksi joka kulmalta  löytyy piscina eli yleinen uima-allas, maauimala, minne  voi mennä  helpottamaan tukalaa  oloaan, ja nenänpäästä  ja selästä tippuvaa  hikeä.
Piscinat  ovat joko vaatimattomampia  kunnallisia  altaita,  tai yksityisten pitämiä  hienoja vesipuistoja vesiliukumäkineen  ja ravintoloineen.

Italialaiset tietävät säännöt miten elää  auringossa  ja kuumassa, mahdollisimman  mukavasti  ja terveellisesti, sekä  merenrannalla, että  uima-altaalla.
Kerron miten se tapahtuu.

Herätys  aamulla klo.8,  sillä  jos haluaa  nauttia auringosta ja uimisesta, rannalla täytyy olla 9-aikaan, jolloin aurinko ei ole vielä  polttavan  kuumaa,vaan aamupäivän aurinkoa.
Ei mitään  rokuliunia klo.11 asti, ja miettimistä sitten haukoitellen: "Lähtisköhän  rannalle?"
Ei ei; rannallemeno  käy työstä.
Puolelta päivin pitää  olla jo takaisin kotona, auringolta  piilossa, ilmastoidussa huoneessa.

Rasvaus.

Operaatio, mikä kestää  kylppärissä 28-minuuttia.

5-10 aurinkorasvapulloa  eri  aurinkosuojavahvuuksilla:

10:  Jalkoihin polven  alapuolelle, ja käsivarsiin, jotka ovat jo saaneet kevään mittaan  hiukan aurinkoa.
15 : Selkään, ruskettuu  helpommin  kuin vatsa, mutta ei myöskään pala, koska yleensä aurinkotuolilla  makaat  enemmän  selälläsi, koska vatsallaan  on tukala  hikoilla.
20:  Vatsaan, mikä  on nopeasti  roosan värinen, mutta jotta ei jääkin roosapalloksi,
ei liian korkeaa  suojakerrointa.
30:  Hartioihin, kenelläpä  nyt ei hartiat palaisi!
Ja sinne tänne, strategisiin herkkiin  kohtiin, mitkä punoittavat aina kun palaat  rannalta,
kuten kainaloiden alle tisseihin, ja uikkarin  reunaan  kankkuihin.
50: Kasvot ja kaula. Aina! Jos haluat näyttää  vielä  kymmenenkin vuoden päästä  päivittyneeltä kaunottarelta, etkä  ruskettuneelta  rusinalta.
Möykky rasvaa nenänpäähän, mistä eivät  auringonsäteet pääse läpi, sillä aurinko hyökkää agressiivisesti suomalaiseen pystynenään, mikä punoittaa sitten koko loppukesän kuin kyläjuopolla.

Sitten vaan kepein askelin ja hymyssä  suin  rannalle  nauttimaan.
Jos tsekkasit rasvojen  oikeat  numerot  oikeisiin  paikkoihin,
illalla rantaravintolassa säteilet  ruskettuneena valkoisessa mekossasi.
Jos et, voit muistuttaa Euroopan karttaa, joten uutta yritystä suomalaisella sisulla.
Kokemus tekee mestarin.









maanantai 22. kesäkuuta 2015

Nautitaan

On rikkautta  elämässä  omistaa  sellaisia  ystäviä,  joista  voi sanoa:  Se mikä  on teidän, on myös meidän. Se mikä  on meidän  on myös teidän.
Ystävämme  Riitta  ja Franco ovat tällaisia  ystäviä; kullanarvoisia.

Riitta ja Franco olivat vuokranneet  pariksi viikoksi omakotitalon  Rooman alapuolelta,  Latinasta, rantalomakaupungista  nimeltään  S.Felice  Circeo, ja kutsuivat  meidät sinne vieraiksi  muutamaksi  päiväksi.
Jipii ja jabbadabbaduu!
Pakattiin  matkalaukut, ja vietiin  koira  hoitoon.
Tiesin, että  Maxim voisi hiukan  ikävöidä  mamia, mutta tämä on vain elämää  lapsukaiseni.
Tuon sinulle  sitten tuliaisen  ja näytän  valokuvia  missä  oltiin.
Ok?

Olin leppoisissa  lomatunnelmissa  Roomaan  asti, makasin  autonpenkillä  varpaat tuulilasissa ja hymyilin  vaan  maailmalle  ja elämälle,  kunnes siihen  tuli stoppi.
Rooman liikenne.
Älkää menkö  lähellekään  Roomaa  autolla, jos teillä  ei ole rautaisia  hermoja.
Käyttäkää  junaa  tai vaikka helikopteria.
Me juutuimme ruuhkaan , välillä  seistiin 15min. paikallaan, välillä madeltiin  kävelyvauhtia  satametriä  eteenpäin.
70 km. aika  2h 30 min.

Perille päästyämme , ajoimme  hiljalleen  rantakatua uteliaina  ympäristöä  tutkiskellen.
Uskomattomia  miljoonavilloja, joidenka portilla seisoivat Porschet  ja jopa Ferrarit.  
Luulenpa, että  lähinnä  joidenkin rikkaiden  roomalaisten  kesäasuntoja.
Meri alhaalla  laaksossa, ja luonto valtavaa, villiä kukkaloistoa, jokaisine  sateenkaaren  väreineen.
Umbrian maisema on  erilaista; kukkulaista  ja vihreää, oliivipuurinteineen, viininviljelylaaksoineen , täällä trooppista  värikästä  kasvillisuutta kaktuksista  sitruunapuihin  ja villeinä  kasvaviin  kukkapensaisiin.

Riitta ja Franco odottivat  meitä  ulkona  terassilla, pöytä  katettuna.
Franco  oli tehnyt herkullisen  näköisen  tomaatti-mozzarella-basilika  salaatin, josta nautimme  kylmän  valkoviinin  kanssa.
Kippis! Cin Cin!
Se on loma nyt!

Aamuisin   jakauduimme  naisiin  ja miehiin, sillä  Riitta  ja minä  halusimme  rannalle, sensijaan  miehiä  kiinnostivat enemmän retket  luonnonpuistoihin  ja armeijan  museoon.
Minä  ja Riitta nautimme  mieluummin  espressoa  kauniissa  rantakahvilassa  meren  aaltoja  katsellen, kun tutkailimme  toisen  maailmansodan  sotavarustusta.

Lounaalle  kotiin, jonka miehet  olivat  meille  jo kokanneet valmiiksi, minä ja Riitta siivosimme  lopuksi pöydän ja täytimme  astianpesukoneen.
Sitten  koko porukka  siestan  viettoon, lyhyille  päivätorkuille.

Iltapäivisin  teimme  kaikki  yhdessä  retkiä  lähikyliin, kaupunkeihin  ja vuoristoon.
Pettymys  minulle oli Terracina, jonne tehdään  Suomesta  lomamatkoja.
En käsitä, miksi ihmeessä, kun ympärillä  on niin paljon kauniita  paikkoja.
Keskusta oli ränsistynyttä, hoitamatonta ja rumaa.
Umbrian vanhatkaupungit, kuten Assisi ja Spoleto ovat historiallisia , keskiaikaisesta  kivestä  rakennettuja  kyliä  ja kaupunkeja, mutta hyvin hoidettuja ja asunnot  sisältä uusia, remontoituja  koteja.
Umbrian kalleimpia  asuntoja.
Tiedä  sitten, jos Terracinassa  on joku salainen  paratiisiranta, mikä houkuttelee  turisteja, ja joka minulta jäi  näkemättä.

Auringon  laskiessa  suuntasimme  rantaravintoloihin syömään  tuoreita  mereneläviä, niinkuin kaikki muutkin  italialaiset  lomalaiset.
Pöytä  täytyi varata  etukäteen, sillä  terassiravintolat  olivat tupaten  täynnä.

Iltakävely  vielä  puolenyön aikaan rantaviivalla: meri oli tumma, melkein musta  kuten yökin  ja hiekka  viileää  varpaiden alla, mutta tuulenvire  lämmin.
Kuu  tuijotti  meitä  taivaalta  toivottaen: Buona notte!










tiistai 16. kesäkuuta 2015

Bileet

Sörtsön työpaikan firma järjesti työntekijöilleen leppoisan päivän.
Päivällä oli go-kart kilpailu ja nautintoa kylpylässä uimassa ja hierottavana, illalla sitten yhteinen päivällinen kauniissa ravintolassa.

Minä olin mukana vain ravintolassa illalla, muut jutut jätin väliin.
Hyvä ruoka kun minulle maistuu useimmiten, tai totta puhuen aina.

Kun astuimme ravintolaan, se oli vielä melko tyhjillään, joten nappailin kuvia sieltä sun täältä, ja valitsin pöydän isojen avonaisten lasiovien vierestä, jotta tuulenhenkäys ylettyisi pöytäämme asti, sillä päivä oli tukalan kuuma.
Pyyhälsin valitulle paikalleni vieden melkein lattialla seisovan lampun mukanani.
Ohitin liian läheltä.
Lampunvarjostin jäi heilumaan vinona viereeni koko loppuillaksi, merkkinä paikastani.

Pöydässä oli seuranani tietysti Sörtsöni, ystäväpariskuntamme  Gian-Luca ja  8.kuukaudella raskaana oleva vaimonsa Lucia, hiljainen nuoripari pikkutyttöineen, samasta muotista äiti ja tytär silmälasineen, sekä tuttumme Fabio vaimonsa ja  ekaluokkalaisen tyttärensä kanssa.
Fabio oli salin kovaääninen vitsiniekka, joka kädet heiluen ja nauraen heitti juttua taukoamatta koko illan.

Ravintolan pihan nurmikolle , katoksen alle , oli katettu aperitiivi seisovasta pöydästä: Proseccoa ja kaikenlaista naposteltavaa täytetyistä tomaateista munakoisoihin, oliiveihin, friiteerattuihin salvioihin, ja palapizzaan.
Täytin lautaseni herkuilla ja istahdin Lucian kanssa ulkopöydän tuoleille.
Sörtsöä ei näkynyt eikä kuulunut, kierteli jossain lautasensa kanssa, työkavereittensa kanssa höpöttämässä.
En tuntenut ihmisiä ympärilläni, joten istuin mielelläni ystäväni Lucian kanssa sivupöydässä jutellen ja sivusta vieraita tarkkaillen.
Olen niitä tyyppejä, joka ei ole vaivautunut missään eikä kenenkään seurassa.
Olisin hyvinkin voinut istua  Carl Philipin häissä rennosti, kuninkaallisten seurassa ja tarkkailla muniiko täysverisetkin itseään, putoileeko ruokaa pieluksille ja sellaista.
No, minua ei kutsuttu häihin, tiedä sitten miksi.

Auringon laskiessa, taivaan muuttuessa punertavaksi, ja tuulen vaihtuessa kuumasta lempeäksi, me  astuimme takaisin sisälle ravintolaan aloittaaksemme varsinaisen illallisen.
Tarjoilivat juoksuttivat pöytiin kylmiä valkoviinipulloja jääpalolla täytettyihin astioihin ja heti perään alkupalalautasia vauhdilla pöydästä toiseen.
Lapsia oli paljon, ja he jo popsivat ruokaansa, sillä heille oli tehty oma lastenruoka, joka tuotiin ennen aikuisten ruokailun aloittamista.
Näin innokkaat lapset pääsivät kahden lastenhoitajan kanssa ulos nurmelle leikkimään ja syömään hattaroita.
Katselin ympärilleni ja tajusin, kuinka paljon Italiassakin nykyään erotaan, vaikka tilastojen mukaan erotaankin vähiten Euroopassa.
Monet pienten lasten vanhemmat olivat jo toisella kierroksella.

Salissa oli laulaja, joka viihdytti meitä hiljaisilla, romanttisilla, italialaisilla rakkauslauluilla,  silläaikaa kun me  nautimme ruoasta.
Tunnelma olisi ollut täydellinen, jos pöydässämme ei olisi istunut kovalla äänellä jatkuvasti pölöttävää Fabiota.
Alkuillasta hänen juttunsa naurattivat, mutta sitten haikailinkin jo suomalaisen hiljaista ravintolaseuraa.
Enkä ollut ainoa.
Lucia kuiskasi korvaani, että mentäisiinkö ulos ottamaan hiukan happea, seuraavaa ruokalajia odotellessa.
Vatsassa oleva vauvakin oli saanut tarpeekseen Fabion hilpeydestä, ja potki tyytymättömänä äitinsä masussa.
Ymmärsin hyvinkin pienokaista. 
Minunkin teki mieli potkia.
Fabion nilkkoja.

Istahdimme Lucian kanssa nurmikon reunalla olevalle penkille.
Ilta oli tyypillinen italialainen kesäilta: tähtitaivas,  heinäsirkat sirkuttivat kilpaa pimeässä lämpimässä yössä.
Nurkan takaa juoksi iloinen lapsilauma.
Lucia katseli heitä ja mumisi: " Leila, millainen äiti musta oikeen tulee, en kestä kakaroitten kiljumista."
"Ai", vastasin.
Mitäs siihen muuta.

Kun palasimme takaisin saliin, Fabio oli hidastanut tahtia, ja pöytäämme oli ilmestynyt uudet lautaset, missä tryffelirisottoa.
Tuijotin lautasta, ja mietin, että mistä saisi varavatsan, kyseessä kun oli herkkuruokani, mutta vatsa oli alkupaloista pullollaan viimeistä senttiä myöten.
Salin etuosaan ilmestyi  "juontaja", joka jakoi mitaleja päivällisestä leikkimielisestä go-kart kisasta.
Lopuksi hän sanoi :" Haluan myös kiittää kahta firmamme pitkäaikaista, kehitykseen voimallisesti vaikuttanutta työntekijää."
Toinen heistä oli oma Sörtsö Puluni.
Kaikki taputtivat, ja ajattelin nousta seisomaan ja kiitellä vienosti, kuninkaallisesti tervehtien, heiluttaen oikealle ja vasemmalle.
Olin melko ylpeä miehestäni.
Sörtsö istui vierelläni viilipyttynä, tavalliseen tapaansa, niinpä minäkin pidin sitten vaan peppuni tuolissa ja jatkoin risottoni haarukoimista.

Minun ruokailuni loppui risottoon, mutta ilta jatkui vielä nauhamakarooneilla ja pääruoaksi filettä, papuja, ja perunauunipaistosta.
Pihvin olisin vienyt mielelläni Maxim-koiralleni, mutta en uskaltanut laittaa sitä taskuuni, koska Herra Häpeäjä alias Sörtsö, tuijotti minua alta kulmiensa.

Illan lopuksi, keskiyön aikaan, tarjoiltiin vielä hedelmiä, mantelijäädykettä ja espressoa.
Jäädyke oli taivaallisen hyvää.

Tallustelimme autollemme väsyneinä mutta tyytyväisinä, ilta oli ollut kiva kaikin puolin.
Annoin Lucialle hyvänyön poskisuukot, ja silitin pyöreää vatsaa todeten: "Taisi olla neidin ekat bileet."
Lucia hymyili ja hymyili.
Rakastava äiti hänestä tulee.
Pidetään peukkuja, ettei lapsi kilju.










perjantai 12. kesäkuuta 2015

Rannalla

Toivottelen teille kesäistä ja iloista viikonloppua muutamalla rantakuvalla Adrianmeren rannikolta,  Alba Adriaticasta!
Olimme siellä pikalomalla, ja kovin oli vielä hiljaista.
Tällä viikolla loppui koulu, joten tänä viikonloppuna ranta täyttyy ensimmäisistä onnellisista lomailijoista.

Siinä missä suomalaiset suuntaavat  viikonloppuisin ja kesälomallaan auton nokan kohti kesämökkiä, italialaiset lähtevät merenrannalle. 

Lämmintä aaltoilevaa merivettä, siniseltä taivaalta tervehtivää aurinkoa, käsille kuumasta sulavaa jäätelöä, lököttelyä rantatuolissa aurinkovarjon alla lehteä lukien, hennatatuointeja ja hierontaa rantahiekassa, ryhmäzumbaa ja salsaa uikkareissa meressä, shoppailua lasisissa design-kaupoissa, jänniä löytöjä huiveista, koruihin ja souveniireihin markkinoilla, iltaisia rantaviivakävelyjä ihmishulinassa, herkuttelua merenelävillä  ulkoilmaravintoloissa ystävien ja perheen kesken kynttilän valossa, rantaterassien yöllisiä pianobaareja, karaokeiltoja ja tanssia auringon nousuun asti, niistä on italialaisten lomapäivät tehty.

Tervetuloa kesä!










keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Portti

Me asumme omakotitalon yläkerrassa, jonka alakerrassa on  kauppa.
Ei mikään marketti, vaan pieni kyläkauppa, jota minä kutsun komerokaupaksi.
( Siitä postaukseni  "Komerokauppa")

Kaupan omistajat ovat Sörtsön sukulaisia, jotka asuvat tällä samalla piha-alueella uudessa omakotitalossa.
Ei mitään valittamista näistä naapureista; ystävällisiä ihmisiä, tullaan oikein hyvin toimeen keskenämme.
Mutta.
Heillä on kaksi metsästyskoiraa vapaana yhteisellä pihallamme, ja minä ja minun Maxim- koirani pelkäämme koiria.

Niinpä kun lähden kodistani johonkin,  kurkistan nurkantaakse, että koirat ovat mahdollisimman kaukana, ja otan sitten startin autolleni, kolmen metrin päähän.
Hyökkään autooni istumaan, ja vedän salannopeasti autonoven kiinni .
Eli tämä pakosuunnitelmani toimii  täydellisesti.
Ongelma onkin portilla, joka on tavallinen rautaportti, eikä mikään kauko-ohjattava , että ei tarvitse peppua nostaa autonpenkiltä.

Jos nousen autosta avaamaan porttia, koirat juoksevat välittömästi, portin kilahtaessa, tervehtimään minua.
Väittävät, että ovat kilttejä, mutta pelkooni ei järkeilyt auta.
Näen sieluni silmin, miten he haukkaavat mielellään pohjelihastani.

Huhu koirapelostani on levinnyt vähän kauemmaksikin,  joten apua löytyy,  onneksi.

Toimin näin:
Ajan autoni portin eteen.
Tööttään voimakkaasti torvea.
Kaupasta tulee omistaja juoksujalkaa, ja avaa minulle portin.
Heiluttelen  ja huutelen valkotakkiselle kauppiaalle: "Ciao ciao! Grazie!"
Minä ajan kadulle, ja kauppias laittaa portin kiinni ja juoksee takaisin kauppaan myymään salamea asiakkaille.
Sama toistuu kun palaan takaisin kotiin.

Torstai-iltapäivä on ongelmallisempi, sillä kauppa on kiinni.
Hups!
Viime torstaina kun tulin kotiin autolla, pysähdyin portin eteen ja katselin ympärilleni sormi suussa.
30-sekunttia ja naapurin rouva, joka oli kasvimaallaan kyykkimässä, aukaisi  oman elektroniikkaporttinsa ja juoksi luokseni apuun.
Hän aukaisi minulle portin ja minä kuikuilin Pandani ikkunasta: "Voi kiitos!"
Johon italialaisrouva leveästi hymyillen: "Ei mitään, kyllä tämän verran pitää auttaa naapurien kesken."
Hän selvästi nautti tilanteesta, että pääsi auttamaan minua.
Minä en olisi ollut huomaavinani naapurin tuloa moisessa tilanteessa, tai en minä olisi huomannutkaan, ei olisi tarvinnut esittää etten huomaa.

Eilen iltapäivällä olimme lähdössä Sörtsön kanssa yhdessä ruokaostoksille, joten Sörtsö sanoi:
"Mä avaan ja laitan kiinni portin, otat sitten mut kyytiin."
Saavuin autollani portin eteen.
Sörtsö aukaisi portin.
Starttasin autoni ja pyrähdin tielle, liikenteeseen.
Unohdin Sörtsön.
Jäi porttivahdiksi kotiportille.


Kuva portistamme, ystävällisen naapurin portista, ja varjossa makaavista hirmuisista koirista.








sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Naurattaa

Ajan Spoleton keskustaan oikopolkua, eli maalaistietä.
Olen vähän hermostuksissani, sillä tabletissani on vaihteeksi jotain häikkiä, ja haluan päästä nopeasti perille, vakiliikkeeseeni, jossa nuoret miehet korjaavat hetkessä, odottaessa, tietokoneita.
Kyllä nuoret osaa.
Minä en.
Jos tablettini ei toimi täysin vaivattomasti, huudan: "Mun tablettini ei toimi!"
Olen huomannut, että asia ei selviä sillä, joten tietokonehirmujen huoltoon.
Käyn liikkeessä kymmenenä päivänä viikossa.

Edelläni ajaa kaupungin vanhin asukas; 104-vuotias ukkeli.
Sörtsö on minua informoinut vanhuksen iästä, sillä tämä ei ole suinkaan eka kerta, kun papparainen köröttelee tiemme tukkona.
Vauhti hurjaa 30 km. tunnissa, pääsisin nopeammin perille pyörällä.
Pakko koukaista, Pandaa pumputtaen ohrapellon kautta.
Maalaisohitus.

Parkkeeraan autoni liikkeen eteen, ja rynnistän juoksujalkaa kohti liikkeen ovea.
Tunnen jo hikoilevani niskahiuksieni alta, ja harmittelen mielessäni etten laittanut ponnaria.
En minä juoksuvauhdista hikoile, sillä tapanani ei ole tehdä starttijuoksuja kaupungin keskustassa, vaikka ripeäliikkeinen olenkin.
Kello 9.36. Lämpötila yli kolmekymmentä.
Italian kevättä.
Kesän alku on määrätty virallisesti kalenterin mukaan 21.6. oli ilma mikä tahansa. Siihen ei ole mitään sanomista, koska virkavalta tai joku muu ääliö on  päättänyt näin. 
Tämä kuuma ja kostea ilma on siis hellekevättä.

Astun sisälle kauppaan tabletti kädessä, pää alaspäin, etsien valmiiksi jo sivua, missä kohdin on ongelman ydin.
Tämä siksi, että pojat ovat tekniikan ihmemiehiä, mutta suomenkielen ymmärtäminen on hiukan vajavaista.
Viime kerralla etsivät kirjaani  "Terkkuja Leilalta Italiasta" , kun katsoin tietskarin näyttötaulua, siinä luki  "Vanhainkodissa kielletään nokkamukit kesäksi".
Pojat olivat Iltalehdessä.
Onneksi eivät ymmärtäneet tekstiä, artikkelissa kun ei ollut mitään järkeä.
Ehdottaisin, että tämän kieltolain päättäjä voisi itse juoda pari kesäkuukautta haarukalla lasista vettä, ja toivon vielä päälle, kirsikkana kakussa, kunnon hellekesää.

Kaupassa on kaksi myyjää; toinen parikymppinen komistus seksikkäällä parransängellä, toinen sössöttävä kolmekymppinen.
Uusia myyjiä, ajattelen mielessäni.
Valitsen sössöttäjän, koska tunnen itseni kotoisammaksi keskustellessani hänen kanssaan, kuin kiiltokuvapojun kanssa.
Parikymppisenä olisin valinnut komistuksen, ja ollut kenties jo samana iltana hänen kanssaan terassilla, nenät vastakkain, vienosti hymyillen, samettitaivaan alla hörppimässä huurteista.
Mutta ne ajat ovat ovat olleet ja menneet jo muutamia vuosia, tai vuosikymmeniä sitten.
Pysähdyn sössöttäjän eteen, ja selvitän vuolaasti ongelmaani, tablettiani heilutellen.
Liike on täynnä miesasiakkaita, niinkuin usein näissä tietokonetekniikka liikkeissä.
Sössöttäjää naurattaa.
Kaikki liikkeen asiakkaat tuijottavat minua, ja jokaista naurattaa.
Pysäytän pölötykseni kuin seinään ja katson ympärilleni: Kaupan seinät ovat tupaten täynnä onkia, uistimia, saappaita, märkäpukuja, kaikkia niitä omituisia juttuja, mitä kalastaja tarvitsee.
Tietokone-kalastuskauppa?
Sössöttäjä katsoo minua silmiin ja sössöttää virnistellen: "Emme korjaa tietokoneita." "Tämä on kalastustarvikkeiden kauppa."  "Etsimäsi kauppa on viereinen ovi."

Juoksen ovesta pihalle, aukiolla räjähdän vapauttavaan nauruun.
Sörtsö soittaa: "Missä sä oot? Monelta sä lupasit koiralle tulevasi kotiin?"
Naurustani ei tule loppua.

Laitan poikkeuksellisesti oheen kuvan tästä naisesta.
Esittelen itseni teille.
Näytän näin normaalilta, kaikesta huolimatta.
"Leila, hauska tutustua blogini lukija."
Vai olisiko tabletin kuva ollut sittenkin parempi?








maanantai 1. kesäkuuta 2015

Blogipolku

Kirjoittauduin nyt Blogipolkuun, joten kokeilen toimiiko tämä.
Jos ei toimi, niin tulen Suomeen ihan henkilökohtaisesti polulle, ryöpyttämään vähän hiekkaa.
Että sillälailla.
Pikkuisen italialaista temperamenttia kehiin.

Minulla on kiva viikko edessä, sillä Italiassa on pyhäpäivä huomenna, joten menemme illalla ulos  nauttimaan "valelauantaista".
Varattiin pöytä ravintolasta, sillä tänä iltana italialaisia on liikenteessä kaiken ikäisiä ja joka paikassa, iloitsemassa vapaapäivän aattoillasta ja lempeän lämpöisestä yöstä. 
Sörtsön ja minun seurana on ystäväpariskunta Gianluca ja Lucia.
Lucia on "nuori ja nätti", italialainen pikkujäseninen laiheliini, jonka rinnalla koen helposti itseni pohjoismaalaiseksi  kuulantyöntäjäksi, mutta tänä iltana ei ole sitä ongelmaa.
Lucia näyttää siltä kun olisi nielaissut vesimeloonin kokonaisena.
Vauva syntyy kuukauden päästä.

Torstaina tehdään eka kesäretki Alba Adriaticaan, merenrannalle.
Se on sitä parasta kesää; varpaat hiekkaan, ja silmät kiinni kohti aurinkoa.
Välillä pulahtelemaan ja hyppimään meren aaltoihin.
Siihen touhuun en ole koskaan liian vanha.
Kunhan pidän huolta, ettei uikkareitten alaosa putoa veteen riehuessa.
Sörtsö kyllä pelastaisi minut nopeasti, tai siis pelastaisi uikkarit.
Seuraava reissu olisikin sitten Adrianmeren vastarannalle Kroatiaan.
Ihan turhia häpeilevä mies.
Toi Sörtsö.