lauantai 19. joulukuuta 2015

Tyttöjen ja poikien lelut

Luin artikkelin Anttilan kuvaston  "tyttöjen ja poikien leluista" aiheuttaman ongelman.
En yleensä kirjoita tämän tyyppisiä postauksia, mutta tämä asia äitinä, Montessoriohjaajana, ja lasten kanssa työskennelleenä, kosketti  minua ja jäin miettimään asiaa, joten ajattelin kirjoittaa oman mielipiteeni ja näkemykseni asiasta.

Minusta tämä on aikuisten ongelma, ei lasten.
Aikuiset ovat menneet sivuteille, harhateille asian ytimestä.
Kehitettiin aikuisten sääntö: Leluja ei saa jakaa tyttöjen ja poikien leluihin.

Kysymys ei ole, mitkä ovat tyttöjen, mitkä poikien leluja, vaan saavatko lapset vapaasti valita lelunsa ja leikkiä leluilla, jotka heitä vetävät puoleensa.
Ei lapsi mieti mitä sukupuolta lelu on sitä valitessaan, hän valitsee lelunsa spontaanisti.
On olemassa naisten ja miesten koruja ja kenkiä, tyttöjen ja poikien luistimia ja koulureppuja, niin miksi lasten lelujen pitää nyt olla sukupuolettomia, jossain välimaastossa, niinkuin se olisi ongelma lapsen tasapainoiselle kehittymiselle.

Lapsi on tyttö tai poika, hiljainen tai vilkas, syvällinen tai sosiaalinen.
Lapsen persoonallisuus kasvaa sitä vahvemmaksi, mitä paremmin hän tuntee itsensä, ja siihen kasvuun kuuluu myös tietoisuus olla tyttö tai poika.
Tietoisuus oman itsensä ainutlaatuisuudesta, vahvuuksien ja heikkouksien hyväksyminen turvallisessa ilmapiirissä, erilaisuuden ymmärtäminen, kasvattaa lapsesta tasa-painoisen ja itseään rakastavan aikuisen, joka osaa rakastaa terveesti myös muita.

Miksi tytölle ei voi sanoa, että joku lelu on poikien lelu, mutta samalla antaa mahdollisuus valita se itselleen, jos siitä tykkää, luonnollisesti,  tekemättä valinnasta jotenkin outoa. Kyllä tytötkin voivat kaivata poikien leluja, kuten pojat tyttöjen.
Se on minusta oikeata valinnan vapautta, lapsen persoonallisuuden valinta.

Toisaalta lasten leluista tehdään sukupuolettomia, mutta samalla tytöt puetaan vaaleanpunaisiin päästä varpaisiin.
Eikö se ole ristiriitaista?
Annetaan tyttöjenkin valita ruskeat housut , tai pojan vaaleanpunainen villapaita.
Näin lapsella on  mahdollisuus olla vapaa, onnellinen oma itsensä, tyttönä ja poikana.

Lasten elämä olisi niin helppoa, jos ei olisi  aikuisia tekemässä siitä niin vaikeaa teorioittensa myötä.










tiistai 15. joulukuuta 2015

Musta silmä

Jos joku olisi huomannut toivottaa minulle rauhallista joulun odotusta, niin ehkä viimeinen viikkoni  ei olisi ollut niin hullunmyllyä kun se on ollut.
Tiedä sitten.

Ymmärsin, että sohvakin voi olla hengenvaarallinen paikka,  kun viikko sitten nousin nopealla liikkeellä sohvalta ja jalkani jäi jumiin lattialla makaavan peiton sisään.
Parin metrin lento kaaressa, ja hätälaskeutuminen  keskelle olkkarin lattiaa hakaten otsaani  kivenkovaan  italialaiseen marmorilattiaan.
Tässä vaiheessa haikailin  suomalaisten parkettien perään.

BUM! AI! VOI! Olenko vielä hengissä?
Otsaani jomotti, käsi kipeä ja rintalasta kuin turpiinsa saaneella.
Makasin maassa vatsallani  kädet ja jalat levällään ja kiittelin taivasta kohdin, että hengitin vaikka en pystynyt liikkumaan.
Kun pahin oli ohi, otin pakastimesta vihannespussin otsalleni ja horjuin takaisin sohvalle makaamaan , sillä tunsin menettäväni tajuntani.
Vapisevalla kädellä hapuilin kännykkäni  sohvapöydältä ja soitin Sergiolle:
"Vauhdilla kotiin, voin huonosti!"
Sörtsö oli muutamassa minuutissa kotona sohvan vieressä minua tuijottamassa sanoen:
"Eihän sua voi jättää hetkeksikään yksin, kun heti tapahtuu!"

No nyt jäi sitten joulun tuoksut meidän kodin ulkopuolelle, ja kotinikin kävi siivoamassa ammattisiivooja.
Sörtsöni koristeli joulukuusen, omien sanojensa mukaan yksinkertaisesti.
Palloa ja hörhelöä on joka mallia ja joka väriä.
Sekoitti kaikki vanhat huolella valitsemani eri vuosien yksiväriset joulupallot ja teki niistä sekahedelmäsopan.
Italialaisella ja suomalaisella kun on vähän eri käsitykset sanasta  "yksinkertainen".
Hyvä tuli, totesin minä.
Kuusi mikä kuusi.

Makailen sillä vaarallisella sohvalla silmä mustana ja parantelen kipeitä luitani.
Ajankulukseni tuijottelen kateellisena muiden facebook postauksia mahtavista itsetehdyistä piparkakkutaloista:
Piparkakkutalot ovat näköjään laajentuneet niin, että tänä vuonna niissä on myös puutarhat ja pihalla leikkivät lapset, uima-altaat vaan puuttuvat.
No, ehkä ensi vuonna.
Porealtaalla.
Onneksi on käsi kipeä, niin on syykin miksi meidän pöydällä ei komeile piparkakkulinna.
Terveellä kädellä olisin osannut taiteilla autotallin.
Neljä seinää, tasakatto. Ilman ikkunoita.

Tänään Sörtsö tarkasteli vointiani kuin omalääkärini  konsanaan ja oli iloinen,  että kävelenkin jo jonkin verran.
Tutki sitten kulmat kurtussa mustaa silmääni ja totesi lopuksi hymyillen:
"Hyvältä näyttää!
Jouluksi se on pudonnut."
Johon minä ihmeissäni: "Siis mikä on pudonnut jouluksi?"
Sergio: "Sun silmä."



Kuvissa: Putoava silmä ja luksus piparkakkutaloja.










sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Terkkuja Leilalta Italiasta

Onkos kaikki joululahjat jo ostettu?
Tässä lahjavinkki kirjastani, jonka olen kirjoittanut rehellisellä sydämellä italialaisesta elämästä.
Kirjoittaessani olen itkenyt, mutta ennenkaikkea nauranut ja iloinnut.
Jos haluat itsellesi tai ystävällesi hymyn huulille ja jotkut hörönaurutkin, niin voit tilata kirjan esim. Adlibriksestä, saat sen kotiisi muutamassa päivässä.
Tämä kirja on sinulle, joka rakastat lötkötellä sohvalla joulunpyhät , mussutella suklaata, ja nautiskella humoristisista pakinoista.

Iloisia lukuhetkiä!
Leila










maanantai 7. joulukuuta 2015

Leidien eleganssia linnan juhlissa

Oli mielenkiintoista seurata itsenäisyyspäivän linnan juhlia Yle-Areenalta Italiasta käsin.
Erikoisesti minua kosketti sotaveteraanit, jotka saivat minut liikuttumaan, sekä komea presidenttipariskunta, josta me suomalaiset saamme olla ylpeitä.

Nainen kuin olen , niin kutsuvieraiden puvut tuli tarkasteltua silmät sirillään.
Tässä ajatuksiani joidenkin leidien puvuista:

Nasima Razmyar:

Persoonallinen ja kaunis mekko, joka antoi hienostuneen vaikutelman, tumman ja hennon  Nasiman kantamana.
Tavallisen pälliäisen päällä, mekko olisi näyttänyt kangaskasalta, mutta Nasiman luonnollinen eleganssi teki mekosta yhden illan kauneimpia.
Sininen väri kävi hyvin mekon tyyliin, mustassa erikoiset leikkaukset eivät olisi tulleet esille.
Arvosana: 9

Tiina Lymi:

Mekko oli kuin taideteos,  mutta henkilökohtaisesti se ei minua kummemmin sytyttänyt.
Ehkä siksi, että en erikoisemmin pidä kullanvärisestä, joka on haasteellinen värivalinta, koska se sopii harvan suomalaisen naisen ihonväriin.
Laukusta täysi kymppi,  vaikka ei ollutkaan perinteinen iltalaukku, mutta oli nappiin mekon kanssa.
Arvosana: 8

Kike Elomaa:

Toinen haasteellinen värivalinta, ihonvärinen. Sopi kyllä värinä Kikelle, koska hänellä oli vielä jäljellä kesäistä rusketusta.
Kalpeanaama ja mekon väri yhdessä, tekisi naisesta näkymättömän haamun, mikä ei ole kaiketi tarkoitus linnanjuhlissa.
Hapsut ovat olleet viime aikoina kovin muodissa, mutta ei herranjestas iltapukuun!
Piste kuitenkin Kikelle siitä, että hän uskalsi olla oma itsensä pukuvalinnassaankin.
Arvosana: 7

Kiira Korpi:

Kun nainen on näin kaunis, niin säkkikin näyttää kauniilta, mutta tästä mekosta en kertakaikkiaan tykännyt.
Minulla on ollut samantyyppiset kuviot viisi vuotta vanhassa sunnuntaimekossani, kuin tässä kaulus.
Yläosa on liian arkinen leikkauksineen, ja auttamattomasti myös vanhanaikainen.
Vain kanapuku voitti karmeudessaan tämän.

Hiukset olivat kauniit, tyylikkäät mutta luonnolliset.
Minusta monilla oli todella kauniita hiusasetelmia, jopa tyylikkäämpiä kuin itse puvut.
Vastakohtana oli myös hampputukkia, joilta oli ilmeisesti loppunut hiustenhoito-aine, ja yhdellä rouvalla oli hiuksissaan myös Hawaiji-tyylinen tekokukka, joka vei puvustakin elegantin, nyt kun ei ollut kyseessä discoilta, jonne kukka olisi ollut nappiin farkkuja naisellistamaan.
Yksinkertainen ponnarikin  voi olla tyylikäs nuorella,  jos erikoisen pitkä, piikkisuora ja kiiltävä,mutta ponnarit mitä näin, eivät kuuluneet tähän joukkoon.
Arvosana nousee pisteellä laukusta, joka eroittautui puvusta ja kengistä.
Niinkuin muotiguru Giorgio Armani sanoo: Naisten pahin tyylivirhe  on samanväriset laukku ja kengät, laukun kuuluu näyttäytyä puvusta, olla katseenvangitsijana erilaisuudessaan.
Arvosana:  7

Susanna Koski:

Kaunis punainen alaosa, mutta yläosassa liikaa  kultaa, liian läpinäkyvä,  liian rämeilevä, ja kaulakoru olisi pitänyt jättää pois.
Kaikkea liikaa.
Näin joukossa kyllä myös jonkun toisen vieraan kantamana, erittäin kauniin yksinkertaisen punaisen puvun.
Punaiseen pukuun ei tarvita muita härveleitä, sillä puvussa on valttia nimenomaan väri.
Punainen; katseenvangitsija, voimakas, naisellinen ja intohimoinen.
Arvosana: 6

Maria Guzenina:

Nyt ollaan minun kotikonnuillani,  sillä puvun oli suunnitellut  Dolce & Gabbana, joka on lisäksi minun lempi muotisuunnittelijani barokkilaisella, naisellisella ja keveällä tyylillään.
Mekko on kaunis,  vakaata tyylisilmää, mutta väärässä paikassa. Tiesiköhän muotisuunnittelija, että kyseessä oli linnanjuhlat eikä häät?
Kesäinen kukkakuvio ei minua oudostuttanut, sillä Italiassa käytetään nykyään kesäisiä kuvioita myös talvella, ja uskon, että tyyli on tullut jäädäkseen.
Vapaana liehuva hampputukka pahensi yleiskuvaa.
Arvosana: 8

Pia Nykänen:

Vaaleansininen sopi todella hyvin Pialle, ja puku oli hentomainen, liihoitteleva.
Tämä oli yksi harvoista pitsimekoista, joista pidin, vaikka alaosassa oli jopa tylliä.
Pitsimekkoja oli paljon, mitkä ovat olleet muodissa jo muutaman vuoden, mutta ne eivät minusta sovi linnanjuhliin. Kauniita häissä, syntymäpäivillä tai juhlaillallisella, mutta niistä puuttuu se yksinkertainen eleganssi,mitä linnanjuhlissa haluaisi nähdä.
Arvosana: 8

Päivi Räsänen:

Yleisesti en tykkää kermakakkumaisista tai paksusta silkkimäisestä kiiltävästä mekosta, minusta ne ovat yliampuvia amerikkalaistyylisiä mekkoja, jotka kuuluvat lukiolaisten bileisiin, mutta Päivin päällä tämä mekko oli upea. Hän oli säteilevän kaunis.
Arvosana: 8

Jenni Haukio:

Tässä tyylinäyte. Jenni näytti kuninkaalliselta, naiselliselta, klassiselta , arvokkaalta,elegantilta ja erittäin kauniilta.
Puvun väri oli top, ei olisi paremmin voinut valita.
Yksinkertaisuus täydellistä eleganssia, ja vähäinen pitsi antoi asuun keveyttä.
Valinta jättää kaula paljaaksi, ilman kaulakorua, antoi hentoutta ja tyylikkyyttä yleiskuvaan, sekä nosti esille yksinkertaisen kauniit korvakorut.
Hiukset ja meikki huolitellut, mutta luonnolliset.
Olin ylpeä presidentin vaimosta.
Arvosana: 9









lauantai 28. marraskuuta 2015

Verenpainetta

Miten minulle tapahtuu niin outoja juttuja, vaikka olen ihan normaali ihminen.
Ainakin suurinpiirtein.
Minulla ei ole mitään tekemistä asioiden kanssa, mutta silti  joudun  kummallisten tapahtumien pyörteeseen.

Muutama päivä sitten olin yksin kotona, kun tunsin oloni jotenkin oudoksi.
Otin verenpainemittarin esille, sillä ajattelin, että ehkä verenpaineeni  heittelee.
124/ 220!
Soitin hädissäni siskolleni, joka kehotti mennä salaman nopeasti sairaalaan, liikkumaan hitaasti ja olemaan rauhallinen.
"Voit saada sydänkohtauksen millä hetkellä tahansa! Ole rentona,  ettei nouse vielä!" Huusi armas sisareni puhelimeen.
Vai että rento ja rauhallinen, sen jälkeen kun sisareni on juuri antanut minulle kuolemantuomion.
Kävelin hermostuneena, siis paniikissa,  ympäri  olohuonetta näppäillen puhelinta, saadakseni  yhteyden  Sörtsòön.
Sergio tuli salamana hakemaan minut kotoa ja vei ensiapuun.

Ensiavussa mittasivat verenpaineeni välittömästi.
Onneksi se oli laskenut, 95/160
Lupasivat, että lääkäri tutkisi minut heti hätätapausten jälkeen.
Spoletossa oli ollut iso auto-onnettomuus, ja ihmisiä vietiin ja tuotiin paareilla, kuin Grey's  Anatomyssa.
Oloni oli nyt hiukan parempi, sillä koin olevani turvassa, kontrollin alla.

Kunnes minulle tuli epäilys.
Katsoin Sergioa ja sanoin säikähtyneellä äänellä: "Eihän me jätetty vahingossa koiraa pihalle?!"
Sörtsö lähti välittömästi kotiin, tarkastamaan tilannetta.
Sillä aikaa minä itkin suureen ääneen puhelimessa siskolleni koirani järkyttävää kohtaloa:  "Maxim on karannut, eikä osaa tulla kotiin! On jossain tienvarressa itkemässä, nälkäisenä ja janoisena! Varmaan jo kuollut!"
Ja taas verenpaine nousussa.

Vihdoin Sörtsö tuli takaisin selittäen, miten koira nukkui rauhallisesti sohvalla.
Sillä sohvalla, johon sitä on ehdottomasti kielletty menemästä.
Huokaisin helpoituksesta. 


Tunnit kuluivat, ja paarit vaihtuivat.
Odotimme seiniä ja ympärilläolijoita tuijotellen.
Sergio tunsi jokaisen nilkkansa nyrjähtäneen ja sormensa leikanneen vuoroaan odottavan potilaan.
Kävi juttelemassa joka toisen lippalakkimiehen ja kaljamahan kanssa, ja osoitti sitten sormella minua, mumisten korkeasta verenpaineesta.
Minä hymyilin kohteliaasti takaisin.

Kaikilla oli lappu  kädessä, erivärisillä palloilla.
Vihreät pallot niillä, jotka voivat odottaa, koska tilanne ei vakava.
Keltaiset pääsivät lääkärille puolen tunnin sisällä ja punapalloiset heti, koska olivat  hätätapauksia.
Minulla oli vihreä pallo.
Ja aikaa oli mennyt kolme tuntia.
Sergio oli hakenut  pizzeriasta pizzan, minä olin syönyt suklaapatukat sairaalan automaatista, juonut  ison pullollisen vettä,
ja käynyt 7 kertaa vessassa.
Lopulta olin niin rentoutunut, että unohdin koko korkean verenpaineen, ja hain automaatista kahvia.

Kun 4-tunnin jälkeen minut kutsuttiin sisälle nimellä Kiskiinen, kuten italialaiset nimeni lausuvat, olin niin levollinen, että makasin koivet ylhäällä tuolilla.

Naislääkäri tutki minut huolella, kuunteli sydämen ja keuhkot, ja lopuksi mittasi verenpaineen.
65/110
Lääkäri katsoi minua silmiin ja totesi rauhallisesti: "Ei ole mahdollista, että sinulla on ollut niin korkea verenpaine ja nyt näin alhainen.  Ei noin korkea verenpaine laske itsestään ilman lääkkeitä ja muutamassa tunnissa."
Katsoin lääkäriä suu auki.

Lääkäri kirjoitti tutkimuksen lopputuloksen sairauskertomukseen, antoi sen minulle käteen ja käski viedä omalääkärille.
Arvatkaa vienkö. 


Paperissa luki tutkimustulosten kohdalla:
SUOSITELLAAN TARKASTAMAAN VERENPAINEMITTARIN TAARA,  JA SÄÄTÄÄ  SE KOHDALLEEN.

Se siitä verenpaineesta.










torstai 19. marraskuuta 2015

Tervetuloa!

Kun muissa perheissä äiti jää Suomeen ja lapset lähtevät  maailmalle, niin meidän perheessä äiti on maailmalla ja lapset  lähtevät  Suomeen.

Nuorempikin "italialaispoikani"  Thomas,  muutti vuosi sitten  Tampereelle, veljensä  Petrikin perässä.
En tiedä, olenko ollut hyvä äiti,  mutta ilmeisesti rakkauden  synnyinmaahani  Suomeen,  olen  sytyttänyt kummankin poikani  sydämeen.
Vaikka ikävä on välillä sydäntä raastavaa, niin olen kuitenkin onnellinen siitä, että veljekset saavat elää yhdessä  siellä Suomessani.

Maanantaina Thomas tuli kotiin, lomalle Italiaan viikoksi.
Tällä kertaa hän ei tullut yksin, vaan Thomaksella oli mukanaan oma  rakas, Anne nimeltään.
Sergion kanssa, haimme heidät Rooman lentokentältä, tämä kun oli  "miniän"  ja  "anopin"  ensitapaaminen, niin aloitettiin kohteliaisuudella, ettei nuorten  tarvinnut körötellä junalla Roomasta Spoletoon.

Aamulla lähtiessä silitin koiraani  Maximia ja kerroin  hänelle iloisen uutisen:  "Mami  lähtee hakemaan Thomasta lentokentältä, veljesi tulee kotiin! Odota täällä, ota pienet torkut sohvalla, niin sitten mami tulee takaisin veikkasi kanssa."
Maxim heilutteli päätään puolelta toiselle, kuunnellen keskittyneesti.
Minusta hän hymyili.
Sergio seisoi  oviaukossa ja sanoi hiljaisella äänellä:  "Kerro nyt sitten kuitenkin Maximille, että ei Thomas jää tänne,  vaan palaa Suomeen viikon päästä.
Ettei tule mitään pettymyksiä, kun Thomas lähtee."
Pistettiinköhän minua jotenkin halvalla?

Lähdimme ajelemaan kohti Roomaa.
Kello oli vasta 7.30, joten aurinko paistoi vaisusti tienvarren puihin ja kukkiin, pelloilla oli usvaa ja hentoja valkoisia pilviä liiteli hiljaa paikasta toiseen, alhaalla vuorten rinteiden edessä.
Minä olin onnellinen.
Kohta halaisin rakasta poikaani, jota toiset jo mieheksi kutsuvat.

Samassa jännitys pyöri vatsassani:  Miten tervehdin Annea? Jos annan käden, se voi tuntua kylmältä tervehdykseltä. Jos halaan, hän voi säikähtää ensitapaamisella syliin hyppelevää anoppia.
Otin puhelimen esille, ja näpytin "muutamalle" läheisille ulkosuomalaisystävilleni viestin facebookiin (n.1500 hengen ryhmään):  Miten minun pitää käyttäytyä?!
Sain viitisenkymmentä vastausta: Kuka kehotti tietysti halaamaan, kuka antamaan poskisuukkoja, kuka oli sitä mieltä, että ensitapaamisella annetaan kättä ja esitellään.
Siskoni Tiina oli minua jo neuvonut edellisenä päivänä: "Koita nyt olla vähemmän oma itsesi, esitä pidättyväistä, ettei Anne heti pelästy sua."
Vai niin.

Kun saavuimme lentokentälle, aurinko paistoi jo korkealla taivaalla, ja ilma oli kesäisen lämmin.
Juoksimme tuloaulaan, minä edellä ja Sörtsö harppoen kymmenisen metriä perässä.
Pysähdyin saapuvien lentokoneiden taulun eteen, katsomaan joko kone Helsingistä oli laskeutunut.
Taulussa luki saapuneet lentokoneet: Barcellona, Tokio, New York,  Bangkok.
Helsinkiä ei ollut listassa.
Paniikki!

Eikö kone ole lähtenytkään  Suomesta?
Onko kone kaapattu ja matkustajat viety  Siperiaan?
Oliko Helsinki-Rooma reitillä vaihto  Bangkokissa?
Tällaisia realistisia ajatuksia tulee, kun ihminen on jännittynyt.
Tai ainakin minulle tuli.
Repäisin ohi kävelevää lentokentän työntekijää hihasta ja huolissani huudahdin:" Eikö  Helsingin kone ole laskeutunut? Miksi  Helsinkiä ei näy taulussa? "
Virkailija katsoi minua silmiin ja vastasi rauhallisesti: "Helsingin koneet laskeutuvat tulohalliin numero 1, olette tulohallissa numero 3."
Että sellaista.
Olimme väärässä hallissa.
Samassa soi puhelin.
Thomas. Yhdeksän vastaamatonta puhelinsoittoa.
Vastaan ja kuulen Thomaksen ääneen:"Äiti, missä ihmeessä sä oot?!"

Kun vihdoin käytävällä löysimme toisemme, olin niin iloinen, että unohdin viralliset ja epäviralliset käyttäytymissäännöt: Juoksin vauhdilla, laukku olkapäällä keikkuen kohti Thomasta ja Annea, ja halasin helpottuneena kummankin.
Anne hymyili iloisen avoimesti.
Olin välittömästi varma, että kiva likka!
Olin kyllä kuullut jo etukäteen, että Anne on iloinen ja välitön.
Pari Thomaksen serkkutyttöä olivat jo tavanneet hänet Tampereella kahvilassa.
Siskoni Helsingistä oli kuullut kehuja heiltä, ja kertonut asiasta Tampereen siskontytölle, joka oli kertonut veljelleen, joka oli kertonut siskolleen Amerikkaan, joka oli kertonut äidilleen Suomeen, joka laittoi minulle  viestin Italiaan: "Mukava tyttö se Anne."
Mutta tästä ei kerrota Annelle.
Tervetuloa Italiaan ja ihanaan hauskaan sukuumme!

Ps. Kuvassa Anne ja Thomas: Bella ja crazyboy









tiistai 10. marraskuuta 2015

Mummo ratissa

Olin eilen illalla jumpassa, missä Paolo, ohjaaja, kertoi, mitä hänelle oli sattunut aamupäivällä.

Hänellä oli auto parkissa marketin edessä, ja kun hän oli kävelemässä autoaan kohti, raskaat ruokapussit käsissään, näki hän sinisen Opelin peruuttavan autoaan kohti.
Heitti pussit pellolle, tai maahan, ja juoksi  tuulta nopeammin autolleen, huutaen: "Ferma! Pysähdy! "
Samassa oli neljä muutakin karjumassa fermaa Opelin takana, tuottamatta minkäänlaista tulosta.

Auto liukui kevyesti mutta varmasti kohti Paolon autoa.
Rysäys ja auto pysähtyi.
Paolo juoksi hengästyneenä paikalle ja koputti ikkunaan.
Auton ikkuna aukaistiin, ja ikkunasta kurkisti 90-vuotias mummo rauhallisena mutta hämmästyneenä.

Paolo: "Peruutitte autoni kylkeen."
Mummo: "En peruuttanut minä ainakaan."
Samassa mummo oli jo häipynyt liikenteeseen.

Paolo ja neljä todistajaa jäivät seisomaan suu auki keskelle tietä.
Joku tuhahti: "Ei 90-vuotiaat voi ajaa enää autoa!"
Johon Paolo: "Voi ne, mutta ei tämä yhdeksänkymppinen."

Että sillälailla.
Sellainen suloinen mummo.
Joko hän oli menettänyt täysin todellisuudentajun, taikka sitten hän oli yllättävän juoni, melkein satavuotiaaksi.
Tiedä häntä,  mutta varmaa on, että tämä ei ollut mummon eka eikä vika kolari  tämän viikon aikana.









torstai 5. marraskuuta 2015

Amalfin rannikko

Marjan ja minun  Napolin matka  jatkui lopuksi Amalfin rannikolle: Viimeisenä, mutta myös sokerina pohjalla:  Sorrento, Amalfi  ja Positano.
Olen nähnyt 30-vuoden aikana monia kauniita, ja toinen toistaan erilaisempia maisemia Italian vuoristosta, merestä, laaksoista, metsistä, koskista, kaikkea sitä mitä Välimeren luonto tarjoaa, mutta Amalfin rannikko on ehdottomasti yksi kauneimmista paikoista, mitä Italiassa olen nähnyt.

Matkustimme  Sorrentoon paikallisella junalla, Napolin lättähatulla;  kymmenen kilometrin  tuntivauhtia, pysähtyen  30-kilometrin matkalla  112- kertaa, tai jotain sinnepäin.
Ei sen puoleen, eihän meillä kiire ollut.

Toisella puolen käytävää istui kerjäläisperhe:  Äiti, isä, n. 7-vuotias poika ja rattaissa nukkumassa tutti suussa, vain muutaman kuukauden ikäinen vauva.
Perheestä näki,  että he olivat onnellisia.
Äiti silitteli vauvan hiuksia ja korjaili peittoa hymyssä suin, isä ja poika juttelivat keskenään ja nauroivat.
En ymmärtänyt, mitä he puhuivat, sillä he eivät puhuneet italiaa, mutta aistin läheisen, leppoisan tunnelman.
Mietin heidän elämäänsä.
Voisinko olla onnellisempi vapaana kuin taivaanlintu kuljeskellen paikasta toiseen, mutta ilman sosiaalista verkostoitumista; ei  työpaikkaa,  ei  koulunkäyntejä. Elämää yhteiskunnan ulkopuolella, hyvässä ja pahassa.
Yhtäkkiä isä sanoi napakasti jotain pojalleen, vain yhden sanan.
Poika nousi välittömästi pystyyn ja käveli ripeästi viereiseen vaunuun.
Näin lasin takaa, miten hän kerjäsi  rahaa matkustajilta.
Kiitteli saamistaan kolikoista.

Näimme  Sorrentoa vain läpikulkumatkalla, sillä vaihdoimme siellä junan bussiin, jatkaen matkaa serpentiinitietä vuorten reunoilla, mistä kymmenien  metrien  putous suoraan meren aaltoihin.
"Mahtavat maisemat!" huusi joku.
"Apua, apua, nyt mä kuolen!!" huusin minä, ja jarrutin jaloilla bussin vauhtia, jokaisessa mutkassa.

Amalfi seisoo vuoren rinteessä, talot päällekkäin, ylhäisessä yksinäisyydessä, tuijottaen kallionkielekkeitä ja loputonta merta.
Muu maailma on siellä jossain,  Jumalan selän takana.
Kiertelimme värikästä keskustaa, kapeilla kivisillä kujilla. Paikalliset sitruunat täyttivät katujen kaupat, tuoreista tuoksuvista sitruunoista, loputtomiin Limoncello pulloriveihin.

Istahdimme tavernaan lounaalle, mereneläviä ja  kesäkurpitsaa.
Hups, olikin luksustaverna: Viinilistalla pullo viiniä jopa 3700 e, seinällä Michelintähti taulu.
Onneksi ei tilattu tarjoilijalta "suosittelemaansa hyvää viiniä", ettei mennyt Sörtsön kihlasormuskin viinipullon maksuun, ja oltaisiin vielä jääty Marjan kanssa muutamaksi viikoksi  keittiöön pesemään astioita.
Tilattiin viiden euron talon viiniä.
Mutta arvokkaasti.

,

Iltapäivällä jatkoimme matkaamme Positanoon. Siitä tuli välittömästi minun lempipaikkani. Aurinko paistoi ja lämmitti päälakea ja sydäntä. Maisema yhäältä alas merelle,jyrkässä rinteessä kukkivine puutarhoineen, oli niin kaunis, ettei se tuntunut todelliselta. Alhaalla merenrannalla ihmiset ottivat aurinkoa, pelasivat palloa paljain jaloin.
Taiteilija maalasi rantakadulla kuvaa omanlaisestaan Positaanosta.









sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Aamukävelyllä

Marraskuu alkoi, mutta aurinko kutsui meitä ulos aamukävelylle.
Keski-Italiassa elämme aikaa, jolloin on vielä merkkejä kesästä kukkivine ruusuineen ja auringonkukkineen, mutta samaan aikaan puissa vaihtavat lehdet väriä vihreistä keltaisiksi ja punaisiksi.
Viinirypäleviljelykset ovat  talvipuvuissa ilman lehtiä ja hedelmiä, uudet viinit ovat myynnissä kauppojen hyllyillä.
Sen sijaan granaattiomenapuut ja khakipuut ovat loistossaan, lahjoittaen runsaasti hedelmiään näinä aurinkoisina syyspäivinä.

Täälläkin on neljä vuodenaikaa, talvi tulee vielä Spoletoonkin, tämän leudon syksyn jälkeen.
Vielä jonkin aikaa, saamme edelleen useinkin nauttia parinkymmenen asteen lämpöisistä päivistä.
Ei meillä lumimyrskyjä ja paukkupakkasia ole talvellakaan, vain ruskaa ja aurinkoa kirpeässä ilmassa, kuten myös kurjia kosteita ja sumuisia päiviä.

Harpoimme kävelytiellä Maxim-koirani  vetäessä sinnikkäästi narusta, se olisi halunnut kirmailla pitkin peltoja ja moikata vastaantulevia tyttökoiria, mutta mami ei suostunut moiseen touhuun, sillä sunnuntai-aamuisin kävelytiellä on perheellisiä lenkkeilijöitä, kävelijöitä ja pyöräilijöitä.
Räpsin kännykälläni  kuvia  ympäristöstä, jotta saatte kuvaa siitä, minkälaisissa maisemissa elän ja vaikutan.
Vaikka en minä mitään vaikuta, sopi vain kivasti sanonta tähän.

Kotikaupunkini  on rauhallinen pikkukaupunki  vuorten, kukkuloiden ja laaksojen  keskellä.
Täällä seikkailee Don Matteo,  eli Isä Matteo, jos olette nähneet sarjaa TV:stä; se kuvataan  Spoletossa.
Jos haluatte niin voin käydä kertomassa terveisenne baskeripää papille.

Ei minulla muuta tällä kertaa, kuvat puhukoon puolestaan.
Leppoista marraskuun ensimmäistä sunnuntaita,
toivottelee  Leila, Sörtsö ja Maxim.










perjantai 30. lokakuuta 2015

Capri

Kun istuimme Marjan kanssa Caprille vievässä laivassa, olin aika täpinöissäni.
Katselin ulos ikkunasta meren aaltoja, mitkä hakkasivat laivamme seinään ja haaveilin.
Kohta näkisin kuuluisan Caprin saaren ja usein televisiossa näytetyn pikkuruisen piazzan, missä olivat nauttineet auringosta ja viinilasillisesta monet  Hollywoodin näyttelijät,  kuuluisat kirjailijat ja taiteilijat, kuninkaalliset  ja poliitikot.
Tiedä vaikka istuisin tuolille, missä on lämmittänyt peppuaan  Pablo Neruda, Lenin tai  Sophia Loren.
Saapuessamme Caprin satamaan,  etsin välittömästi silmilläni piazzaa, mitä ei tietenkään näkynyt sillä Caprin keskusta on korkealla, vuoren huipulla.
Änkeydyimme turistibussiin ja saimme leppoisen näköisen,  harmaahiuksisen Maurizio-papan oppaaksemme.
Nousimme serpentiinitietä yhä ylemmäs ja ylemmäs  Maurizion papattaessa Anacaprin ja Caprin historiaa seitsemällä eri kielellä.
Minä en ymmärtänyt kreikkaa, niin tuijottelin ulos ikkunasta ja mietin järkeviä:  "Onpa likaiset bussin ikkunat."
Saari on jaettu kahteen osaan: Capriin ja Anacapriin, kaksi kylää, jonka ihmiset eivät ole kautta-aikojen tykänneet  toisistaan.
Kilpailutilanne.
Niinkuin Ilves ja Tappara Tampereella.
Menimme ensin Anacaprin puolelle, missä on ruotsalaisen lääkärin ja kirjailijan Axel  Munthen (1857-1949) asunto, tai ennemminkin  linna, mikä toimii nykyään museona.
Ei ehditty nähdä palatsia sisältä, koska piti juosta Maurizion vanavedessä, mutta maisemat olivat upeat korkealta vuorelta alas merenrantaan.
Kyllä siellä on kelvannut svenssonin käynniskellä ja nauttia merituulesta ja samettisista kesäöistä.

,


Kävimme turistiporukalla yhdessä syömässä Anacaprilla olevassa ravintolassa, ennenkuin jatkoimme matkaa Caprin puolelle.
12 e lautasellinen spaghettia, lasi viiniä ja herkku päälle. Ruoka oli sen arvoistakin: Meksikolaiset turistit kiittelivät  hymyilevää ravintolanomistajaa hyvästä ruoasta,mutta minä, joka olen syönyt 30-vuotta italialaista ruokaa, olin eri mieltä; turistirysä. Taatusti nurkan takana olisi ollut joku pikkuriikkinen taverna, sitruunapuiden varjossa,missä olisi saanut taivaallista ruokaa. Mutta kun piti kipittää "Maurizio seitsemääkieltäviidessäminuutissa" perässä.

Massut täynnä huonosta ruoasta, huristimme sitten bussillamme Caprin puolelle.
Maurizio jatkoi hölötystään kaikilla maailman kielillä, joten minä  kyllästyin ja huutelin tuolini takaa:"Saiskos saman italiaksi? "
Caprilla meillä oli vapaa-aikaa mennä katsomaan itseksemme puistoja, kirkkoja ja kuuluisia palatseja, mutta minä ja Marja eksyimme kapeille kivikujille, joten meiltä taisi jäädä jotain näkemättä. Nautimme silti katujen kauniiista vaateliikkeistä, mihin ei ollut asiaa, jos takataskussa ei ollut muutamia tuhansia euroja. Anacaprilla olimme nähneet jopa hotellin, missä yöpyminen maksoi 7800e/yö.  Onneksi kukkaloistot, salaiset puutarhat rautaporttien takana ja kauniit maisemat olivat ilmaisia.





Retken lopuksi saavuimme vihdoin haaveilemalleni piazzalle.
Tunnelma ei ollut aivan sitä mitä kuvittelin: Ei hajuakaan kesäisistä, elegantisti pukeutuneista kuuluisuuslomalaisista nauttimassa aperitiivia, vain häliseviä turisteja joka puolelta maailmaa. Maurizio oli kyllä informoinut meitä kiinankielellä, että Capri on saari, missä käy eniten turisteja maailmassa päivittäin, 10 000 turistia joka päivä.
Tänään meitä oli paikalla myös neljä suomalaista; tapasimme sattumalta suomalaisen nuorenparin, jotka olivat Karibian risteilyllä.
Tunnistin rouvan suomalaiseksi Luhdan takista ja rauhallisesta olemuksesta.

Istahdimme kuitenkin Marjan kanssa kahvilan rottinkituoleille, riisuimme takkimme ja tilasimme prosecot.
Aurinko lämmitti kesäisesti kasvojamme, mikä sai lämmön tunteen myös sieluumme.
Onnellisesti hymyillen nostimme maljat ystävyydellemme ja kauniille Caprille.









maanantai 26. lokakuuta 2015

Arvonnan voittajat!

Kiitos kaikille kivoista kommenteista, oli helppo tulla takaisin blogiini, kun on näin mukava kannustusjoukko!
Iloista viikkoa teille jokaiselle!
Arvonnan voittivat  LEENA  NIEMI  ja MAARIT  LAMPELA!
Laittakaapa minulle osoitteenne mailiini  leilak@live.it
Kirjani tulee  teille postissa, nimmaritöherrykseni kanssa.
                Leila :) 










Napoli

Kun ulkosuomalainen ystäväni, Marja Sveitsistä, ehdotti minulle yhteistä matkaa Napoliin ja Amalfin rannikolle, olin heti valmis kuin partiopoika.
Olen ollut siellä  ennenkin, joten tiesin, että alue on  Italian kauneimpia seutuja.

Muutaman päivän kuluttua, olimme jo Rooman asemalla halaamassa toisiamme, onnellisina  jälleennäkemisestä.
Lähdimme iloisina ja seikkailunhaluisina junalla kohti Napolia.

Saavuimme illalla  Napoliin, missä tihutti vettä.
Onneksi hotellimme oli aivan aseman vieressä.

Aamulla heräsimme aikaisin, sillä olimme innokkaita tutustumaan Napolin keskustaan.
Ilma oli edelleenkin epävakainen, ja välillä saimme tihkusadetta niskaamme, mutta eipä meitä ole tehty sokerista, joten kävelimme Napolin eläväisiä ja kapeita kujia 8 - tunnin työpäivän verran.

Napoli on Napoli,  sellaista kaupunkia ei toista ole olemassa.
Napolilaiset itse sanovat, että Napoli on kaunis aurinkoisena päivänä, mutta ruma vesisateessa.
Useat, harmaat rapistuneet rakennukset, näyttävät surullisilta, auringon ollessa piilossa pilvien takana mutta napolilainen, vilkas ja värikäs elämä , saa unohtamaan sateenkin.
Kapeat kujat ovat pullollaan kojuja ja kauppoja: Tuoretta kalaa vesiastioissa tien varressa punaisten varjojen alla, vaatteita ja koruja roikkumassa talojen seinillä ja kioskeja, mistä voit ostaa kävellessäsi Napolin herkkuja, kuten friteerattua pizzaa.
Kaupat alkavat sisätiloista, mutta laajenevat kuin kalamyyjien mustekalojen jalat, pitkin katua.
Melua ja vilskettä:
Joku laulaa lauluja Napolin murteella, kitaralla säestäen
Joku huutelee naapurille kuulumiset laittaessaan pyykkiä kuivumaan parvekkeen reunan ulkopuolelle.
Joku lukee päivän lehteä seinään nojaillen, joku maalaa taulua piazzalla.

Pysähdymme syömään muutaman neliön kokoiseen trattoriaan.
Ruoka on maukasta ja sydämellä tehtyä; sipuleista haudutettua pastakastiketta on keitelty 4 -tuntia.
Lopuksi kysyn saako heiltä espressoa ruoan painikkeeksi, vaikka näen, että lilliputtiravintolassa ei ole minkäänlaista kahvikonetta.
Tarjoilija vastaa myöntävästi ja juoksee ulko-ovesta ulos.
Näen, miten hän lasin takana heiluttaa merkiksi yhtä sormeaan, kohti läheistä kerrostaloa.
Muutaman minuutin kuluttua, nuori poika pyyhältää ovesta sisään kahvini kanssa.
Tuotiinko espressoni  baarista, vai keittikö napolilaismamma sen minulle keittiössään?
Ei aavistustakaan.
Varmaa on, että kahvia ei  keitelty trattoriassa.

Napolilaiset  ovat tunnettuja kekseliäisyydestään:
Kun vuosia sitten, tuli  autoilijoiden turvavyöpakko, napolilaiset  kehittivät  t-paidan,  mihin oli eteen piirretty turvavyö.
T-paita päälle ja liikenteeseen.
Myös liikennevalot ovat napolilaisille kaupungin koristeita, värivaloja.
Ongelmaksi tuli, kun Amerikan presidentti tuli Napoliin vierailulle:  Mitäs nyt tehdään kun Amerikan presidenttikin näkee, että napolilaiset eivät pysähdy liikennevaloissa?
Homma hoidettiin.
Napolin keskustasta otettiin pois kaikki liikennevalot, laitettiin takaisin presidentin häivyttyä maisemista.

Ps. Matka jatkuu seuraavassa postauksessa:  Capri,  Sorrento,  Amalfi,  Positano.










keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Paluu

Tein hätäisen päätöksen, kun ajattelin, että en kirjoita enää tänne.
Minulla on ollut surkea olo ilman tätä blogiani, joten päätin, että jatkan sittenkin.
Täällä on minulle rakkaimmat kirjoitukseni, vuodatukset, ilot, seikkailut, ongelmat ja surut eli arkipäiväni, miten olisi mahdollista että jättäisin tämän kaiken.
Kaipasin myös teitä lukijoita ja teidän kommenttejanne, olette tehneet tätä matkaa kanssani, ja monista on tullut minulle tuttuja, jopa ystäviäkin.
Tarvitsen teidän läsnäoloanne ja rohkaisua, jotta pystyn kirjoittamaan ilolla, avoimesti.

Kirjoitan siis edelleen tänne elämästäni,  vaikka kirjoitankin Et-lehden verkkosivuillekin, erilaiset tarinat vain.
Näin on hyvä ja saan rauhan sielulleni.

Italiassa on edelleen mukavan lämmintä, vaikka välillä sateleekin.
Kun aurinko paistaa, niin päivälämpötila nousee yli parinkymmenen asteen.

Tänä aamuna istuimme aamiaispöydässä Sörtsön kanssa ja katselimme ulos ikkunasta, pilvetöntä taivasta.
Koira istui jaloissani ja tuijotti minua, pyytäen silmillään joka-aamuista herkkukeksiä.
Otin keksin käteeni ja tarjosin sitä Maximilie.
Hän nuuhkaisi sitä ja käänsi sitten välinpitämättömästi päätään.
Ei maistunut mamin keksit.

Ilmassa pörisi kärpänen.
Maxim tuijotti pörriäistä hetken hiljaa ja hyökkäsi sitten sen kimppuun, hypäten nopeasti ilmaan.
Aukaisi suunsa ammolleen ja söi kärpäsen sekunnissa, ilmalennossa.

Katsoimme Sörtsön kanssa toisiamme ja sitten keksipakettia.
Ajatuksemme yhtyivät:
"Minkälaisia keksejä me syömme, jos koira syö mieluummin kärpäsiä kuin meidän keksejä?"

Jatkan blogiani ensi viikolla, sillä olen lähdössä lyhyelle matkalle ystäväni Marjan kanssa Napolin rannikolle, Caprin saarelle, Sorrentoon, Positanoon.
Ajattelin, että kun tulen takaisin, arvon kaksi kirjaani, kaikkien blogini lukijoiden kesken, jotka ovat käyneet sillä aikaa täällä kommentoimassa.
Kiitokseksi siitä, että olette olemassa.

Nyt pakkaamaan!

Ps. Kuvassa oliivipuulaakso ja takana Spoleton linna.









perjantai 16. lokakuuta 2015

et-lehti

Postauksessani  "Blogistoori" vihjailin, että blogilleni on avautumassa uusi mahdollisuus, mutta en vielä uskaltanut kertoa asiasta.

Nyt se on virallista, joten kerronpa:  Olen et-lehden verkkosivujen uusi bloggari.
Siellä minun naamani nyt tuijottaa pallossa.

Tottamaar  olen iloinen tästä mahdollisuudesta, mutta se tarkoittaa myös sitä, että toistaiseksi  tämä sivu pysyy kiinni.
Olen julkaissut jo "Kampaajalla" postauksen lehden verkkosivulla, joten löydätte minut sieltä.

Toivon, että ette jätä minua yksin sinne harhailemaan, vaan aukaisette et-lehden verkkosivut, ja tulette minua moikkaamaan: Lukemaan uusia postauksiani, tykkäämäãn jos tykkäätte, kommentoimaan ja juttelemaan minun kanssa jos huvittaa.
Eli niinkuin ennenkin.
Osoite vain on eri.

Luulen, että tänään jo kirjoitan uuden postauksen, jos ei nyt mitään kummallista satu.
Kuten, että kaadun portaissa, käsi laitetaan kipsiin, enkä pysty kirjoittamaan kuukauteen.

Täällä voi silti tietysti käydä lukemassa vanhoja postauksiani, jos ei ole muuta tekemistä.

Tervetuloa Et-lehteen!
Odotan teitä siellä!

Leila









keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kampaajalla

Hiukseni olivat kasvaneet huomaamattani  niin pitkiksi,  että en tuntenut itseäni peilistä. Tiedä miten ne olivatkin innostuneet  pitenemään vauhdilla, kun yleensä jaksoivat kasvaa vain hartioille asti. Roikkuivat selässä kuin lehmän häntä,  sillä minä en ole niitä onnekkaita, joilla pitkä ponnari  näyttää tuuhealta hevosenhännältä.

Tiistaiaamuna  huokaisin aamupalapöydässä Sörtsölleni: "Taidan mennä  leikkaamaan hiukseni. Mitäs sanot, jos leikkaan tukkani  ihan lyhyeksi, sopiskohan mulle?"
Viisas Sörtsöni vastasi rauhallisesti mutta vakaasti: "Vaikea sanoa, sopiiko sulle lyhyt tukka kun en näe luonnossa. Sanon mielipiteeni kun olet leikannut.
Jos en tykkää, niin menet Tortoretoon asumaan. Tulet takaisin kotiin kun hiukset ovat kasvaneet takaisin pitkiksi."
Että sillä lailla.
Kyllähän minä Tortoreton merenranta-asunnollani  viihtyisin yksinkin, jos olisi vielä kesä ja lämmin.
Ajatus syysmyrskyistä ylhäisessä  yksinäisyydessä ei oikein innosta.
Toivotaan parasta.

Maanantaisin kampaamot ovat kiinni, mutta tiistai on hyvä päivä mennä kampaajalle Italiassa, sillä se on ainoa päivä kun kampaamoissa on hiljaista.
Viikonloppua kohden kampaamoissa on tungosta, täyttyvät  kuin  Kuopion kalamarkkinat.
Olikohan tämä nyt hyvä vertaus,  käykö  Kuopion kalamarkkinoilla ihmisiä?
Italialaiset naiset käyvät kampaajalla kerran viikossa, jotkut jopa kaksikin.
Kampaaja pesee heidän hiukset ja laittaa ne nätiksi, kuin olisivat ylioppilasjuhliin menossa.
Italialaisten karheat hiukset kun eivät rasvoitu niinkuin suomalaisten, jotka näyttävät kahden päivän päästä siltä, kuin ne olisi sivelty voilla.
Ei minulla mitään voita vastaan ole, kunhan se on ruisleivän päällä.
Italialaiset kampaajat ovat ammattimaisia, tekevät työtään nopeasti ja varmalla kädellä, oli kyse kampauksesta tai leikkauksesta.
Lisäksi heillä on hyvä maku,  ja silmää nähdä, millaiset hiukset sopivat erilaisiin kasvonmalleihin ja persoonallisuuteen.
Laskukin on puolet siitä mitä Suomessa.

Ajan  Pandalla kohti Spoleton keskustaa lauleskellen kovalla äänellä  Sylvian joululaulua.
Muistan kyllä, että joulusta ei ole vielä tietoakaan, mutta nyt laulattaa tämä.
Kun pääsen kohtaan "Sä tähdistä kirkkain loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen", ääni värisee ja kurkkua kuristaa.
Vaihdan nopeasti kappaletta:
"Marylin, Marylin, milloin riisut jumpperin!"

Saavun kampaamoon, missä on vain muutama asiakas, ja pari kampaajaa, Paola ja Silvia.
Paola on omistaja, ja Sergion pojan vaimo. Silvia on Sergion veljentyttö, eli kuin menisi sukulaisiin kylään.
Silvia föönää vanhemman rouvan hiuksia, jonka harmaat hiukset ovat juuri värjätty ruskeiksi.

 Paola laittaa "graffie" eli "raapaisuja" nuoren tytön pitkiin hiuksiin, toisin sanoen ohuita raitoja vain päällyhiuksiin.
Istun alas kirkkaanvihreälle nahkasohvalle odottamaan ja otan käteeni juorulehden.
Silvia tuo minulle touhujensa välissä espresson.
Kampaamoihin pitää varata aika, mutta silti joutuu aina myös odottamaan vuoroaan.

Paola laittaa minulle kolmet eriväriset raidat: Vaaleat, kullanväriset ja sekaan vielä ruskeaa.
Kun värit ovat hiuksissani, huomaan peilistä, että minulla ei ole kulmakarvoja.
Tortoreton aurinko, kuuma kesä, on polttanut sekä hiukseni, että kulmakarvani.
Paola ehdottaa kulmien värjäystä, jotta saisin ilmettä kasvoilleni.
Siinä sitten istun värit päässä ja kunnon väriliipaisut olemattomissa  kulmissani, ja kurkin sivusilmällä neidin "raapaisujen" kohtaloa.
Vaihtelemme kuulumisia ja juoruja Spoleton elämästä.

Yhtäkkiä ovi aukeaa, ja sisään astuu kuusikymppinen nainen.
Hän kävelee nopein askelin Paolan luo ja ojentaa ranteensa Paolalle puhumatta mitään.
Katson ihmeissäni mitä tapahtuu: Paola laittaa rouvalle käsiketjun lukon kiinni,  ja rouva poistuu ovesta samantien ulos kadulle.
Paola kertoo minulle nauraen: "Tämä nainen asuu tässä yläkerrassa, ja tulee joka aamu samaan aikaan tänne, että laitan hänen käsiketjunsa kiinni, kun ei saa sitä itse."
Nämä ovat niitä hetkiä Italiassa, että tunnen itseni normaaliksi.
Ei tainnut olla naisella kaikki hevoset tallissa.

Hiuksiani pestään, hoidetaan ja lopulta leikataan ja kuivataan. Lattialle jää todisteeksi entisistä pitkistä hiuksistani läjä hiussuortuvia.

Väsähtäneenä istumisesta, mutta kevein mielin, lähden pois kampaajalta. Pandani peilistä kurkistelee uusi nainen, joka toivoo, ettei hänen tarvitse lähteä Tortoretoon.





,
Paola raapaisuvauhdissa.


Silvia föönää, asiakas kultturisoituu.


Hei mies, jos ajattelet, että naisesi on karmeimmillaan tukka pystyssä aamulla herätessään, et ole nähnyt häntä kampaajalla.



Tällaisen saa 50-eurolla, kun jaksaa istua 3-tuntia kampaajalla.









perjantai 9. lokakuuta 2015

Blogini stoori

Sain  "London and beyond" bloggarilta Lenalta haasteen  kirjoittaa blogini historiasta.
Otin haasteen mielelläni vastaan, joten tässä tämä tulee, vaikka eipä minulla pitkää blogihistoriaa ole, kun olen kirjoittanut blogiani vasta puolitoista vuotta.
Olen siinä vaiheessa, että olen oppinut juuri ja juuri kävelemään.
Jos blogini olisi lapsi.

Mietin ainakin vuoden blogini aloittamista, sillä pelkäsin kahta asiaa:
Riittääkö suomen kielen taitoni  vielä  kirjoittamiseen yli 20 -Italiavuoden  jälkeen ja miten ihmeessä selviän tietokonetekniikan kiemuroista, jotta blogini ulkoasu ei näyttäisi  suttupaperilta.
Mutta kun katselin huvittuneena ympärilläni  pyörivää italialaista elämää, ajattelin, että tapahtumat  on saatava paperille muidenkin iloksi.
Lapsuuteni ja nuoruuteni intohimo ja rakkaus kirjoittamiseen palasi sydämeeni, kymmenien vuosien hiljaisuuden jälkeen.
Lopulta päätin:  Antaa palaa! Meni suteen  tai  saveen!
Mitä tuo suteen tarkoittaa?

Syntyi  ensimmäinen postaukseni:  Sinappineste.
Tämä kirjoitus on minulle edelleen todella rakas, sillä siitä kaikki alkoi.
Muistan miten olin jännittynyt, julkaistuani  Sinappinesteen.
Ei minua kiinnostanut, lukisiko kirjoitukseni  joku vaan nauraako koko maailma minulle.
Minun tuherrukseni  oli nyt netissä näkyvillä, kaikille maailman viisaille ihmisille.
Apua!

Blogilistalta huomasin, että blogillani  olikin lukijoita.
Ihmettelin lukijamääriä:
"Onkohan nämä nyt ihan tosissaan? Lukevatko ihmiset todella MINUN blogiani?
Vai ovatko vahingossa joutuneet  sivuilleni? "

Sain lukijoista positiivista energiaa, rohkeutta ja uutta intoa kirjoittamiseen.
Olen kiitollinen  sekä suomalaisille että ulkosuomalaisille ympäri maailmaa.
Ilman teidän rohkaisevia kommenttejanne blogissa ja facebookissa, olisin jo heittänyt hanskat naulaan moneen  kertaan.
Siksi kaipaankin lisää kommentteja!

Kun minulla on kurja päivä ja laahustan nenä maassa, niin mikä ilo valtaakaan sydämeni kun luen sinun, lukijan kommentin: "Nauroin bussissa vedet silmissä kun luin postaustasi.  Kiitos."

Blogini tärkeimmät käännekohdat ovat olleet : 
- Postaukseni "Ulkosuomalainen", sillä en usko, että saan koskaan enää millään kirjoituksellani sellaista suosiota kun se postaus sai aikaan. Parissa päivässä n.3500 jakoa facebookissa.
Haukoin henkeäni ja iloitsin,  sillä se oli yhteistyöpostaus ulkosuomalaisten kanssa.
Sain ajatukset heiltä ja keräsin ne vain paperille.
100 ulkosuomalaisen yhteisiloa.
-Sain mahdollisuuden julkaista blogini kirjana  "Terkkuja Leilalta Italiasta" joulukuussa 2014.
-Aukaisin facebook-sivun blogilleni, minkä kautta olen saanut lisää lukijaystäviä.

Näinä päivinä blogilleni on avautumassa uusi, mielenkiintoinen mahdollisuus ja seikkailu,
mutta kerron uutisen teille vasta sitten kun asia on virallinen.
Minä, spontaani  höpöttäjä, pidän suuni tällä kertaa visusti kiinni.

Blogini sivua on katsottu tähän päivään mennessä 851 712  kertaa.
Hurja luku, mutta mitä kauemmin olen kirjoittanut blogia, sitä vähemmän olen kiinnostunut numeroista.
Kirjoitan niin kauan kun nautin tästä.
Numeroille ei voi eikä pysty kirjoittamaan rehellisesti, sydämellä.
Spontaanisuus syntyy kun kirjoittaa itselleen ja toiselle ihmiselle.

Blogimaailma on avannut minulle uuden ulottuvuuden arkipäivääni.
Olen päässyt tutustumaan muiden mielenkiintoisiin blogeihin; myötäelänyt, itkenyt ,nauranut , ihmetellyt, ihastellut toisten bloggareiden kirjoituksia.
Saanut jopa uusia todellisia ystäviä, sekä bloggareista että oman blogini lukijoista.
Olen kiitollinen tästä kaikesta.

Tulevaisuudessakin blogini  tulee olemaan kuten tähänkin asti.
Pötkötarinoitani italialaisesta elämästä, positiivisella asenteella.
Puran paperille tunteitani ja ajatuksiani, sitä mitä näen, koen ja teen.
Huumorilla tietysti.
Sivuni ulkomuoto ei tule paranemaan.
En osaa edelleenkään tehdä hienoja nettisivuja.
Vai miksi luulette, että blogini  otsikkokuvassa on viinirypäleen oksia ja ympärillä oranssinen raita?
Ajattelitteko, että väriraita on koriste?

Kiitos vielä Lenalle haasteesta, ja haastan edelleen kirjoittamaan oman blogihistoriansa seuraavat bloggarit:
Petran "Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä", Heidin "Heidin Italia", Irman "Wondersbykaari", ja Marjan "Marja maailmalla"










maanantai 5. lokakuuta 2015

Syyskenkiä

Minusta on kiva välillä tehdä tällaisia kuvapostauksia, hölmöilyjuttujeni sijaan, joten ajattelin nyt esitellä teille joitain italialaisia syyskenkiä, minulta kun usein kysytään, että minkälaisia kenkiä Italiassa käytetään.
Tämä ei ole mikään Milanon muotiviikon näytös,  vaan tavallisten tallaajien kenkiä, mitä näkyy katukuvassa. 

Näissä nilkkureissa ihastuin pitsiin, mikä pilkistää nilkoista. Tykkään kengistä, missä joku persoonallinen " jekku ", koska muuten pukeudun yksinkertaisiin vaatteisiin. 


Viime syksynä tulivat myyntiin tällaiset kengät, missä monia kullanvärisiä solkia. Aluksi ne näyttivät minusta vain nuorisokengiltä, mutta nyt näitä näkee ihan kaiken ikäisillä, ja tänä syksynä näistä on tullut vielä lisää malleja.

Herrainkengät ovat tulleet takaisin, hiukan muunneltuna vain, usein kaksivärisenä. Keväällä näitä myytiin sini-valkoisina ja beessi-valkoisina, nyt värivaihtoehdot ovat syksyisen tummemmat. Italialaiset nimittävät näitä "keilaajan kengiksi".  Minusta tyylikkään näköiset jalassa.

Yksinkertaisissa kävelykengissä on tänä syksynä paljon joitain pieniä yllättäviä lisäyksiä, mitkä tekevät kengistä erilaiset ja jopa veikeät, kuten nämä kengät, missä nokassa rautoja, eikä nauhoja ollenkaan. Usein on myös strasseja, vaikka nauhojen alla läpässä.

Kuka ei tykkää kullan 
värisistä soljista, niin raudan värisinäkin löytyy, mutta solkia ja rautoja riittää.
Sorry, nämä ovat hiukan kurassakin, olivat minulla aamulla jalassa.

Sokerina pohjalla italialaisten lempikengät. Näitä kävelykenkien ja lenkkareitten välimuoto kenkiä, on myyty jo kymmenisen vuotta ja joka kevät ja syksy tulee uusia erilaisia malleja, ja loputtomia värivivahteita.  Jokaisella italialaisella naisella on kenkäkaapissaan tällaiset. Urheilulliset ja tyylikkäät, sekä mukavat jalkaan. Korkoa on matalampana ja korkeampana. Nämä ovat mokkaiset,missä koristeena kiiltonahkaisia kohtia, ja merkin laatta nauhoissa sekä strasseilla tehtynä alkukirjaimena kengän sivussa.



Ei minulla muuta tällä kertaa. Toivon, että tykkäsitte katsella näitä. Tarkoitukseni oli tuoda vähän keveyttä maanantaipäivään, se kun on se viikon kurjin ja tylsin päivä.
Moi ja Ciao! Kuullaan taas ☺








sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Suttupaperi

Käyn nykyään useammin mammografiassa kuin kampaajalla,  joten taas tuli kutsu kotiin puolivuotistarkastukseen.
Eilen sitten pyyhälsin tissinlitsauksen, joka on siis Suomen toisella virallisella kielellä eli ruotsiksi tisslits, ja japaniksi kuulemma  lit saa tis  sisi.
Ihan vain infona.

Otin Sörtsön mukaan henkiseksi tueksi,  vaikka hänellä ei ole kokemuksia tissinlittauksen  kauhuista, sattuneesta syystä.

Sörtsö parkkeerasi  autoa sairaalan parkkipaikalla, ja minä seisoin  tienvieressä odottamassa, kun auto pysähtyi  viereeni.
Auton  ikkuna avattiin ja ikkunasta kurkisteli  kolmekymppinen nainen,  tyylikkäästi pukeutuneena  ja hiukset  viimeistä hiusta myöten föönättyinä.
Hän  kysyi minulta kirurgisen osaston  sijaintia.
Olin kuuntelevinani  mitä hän puhui,  mutta tosiasiassa tuijotin vain naisen kasvoja.
Hänellä oli valkoisia tahroja kasvoissaan.
Yksi nenänpäällä, yksi poskessa ja yksi leuassa.
Joko hän  oli juuri syönyt kermamunkin tai  hän oli pessyt hampaansa kiireessä ja räiskinyt  hammastahnaa sinne sun tänne pitkin kasvoja.
Mietin pitäisikö asiasta huomauttaa, kermavaahto kasvoilla kun oli jotenkin ristiriidassa hänen jakkupukuunsa.
Nääh, mitäs tosta.
Tunsin salaista helpotusta, etten ole ainoa spoletolainen suttupyttynainen.
Minähän kuljen joka päivä kaupungilla kahviviiva nenänpäällä, josta kaikki minulle huomauttelevat.
Ongelmani on selvästi anatoominen.
Pohjoismaalainen perunanenäni  ei ylety  pienen  espressokupin ulkopuolelle niinkuin italialaiset nenät, vaan jää kahvikupin sisään.
Juon päivittäin espresson baarissa.
Kävelen päivittäin ihmismassassa nenänpää kahvissa.
Loogista, eikö.

Pahinta tissinlitsauksessa on odottaa  vuoroaan odotushuoneessa.
Tekisi mieleni  karata, mutta en voi kun Sörtsökin mukana.
Hän ottaisi minut kiinni ja toisi  narussa takaisin.

Niinpä otin laukusta suttupaperin ja piirtelin siihen hermostuksissani  kaikenlaista:
Kukkia, irvisteleviä ja kieltään näyttäviä naamoja, nimeäni, blääh  ja yäk-kirjoituksia;  kaikkea sellaista millä suttasin matikankirjanikin  12-vuotiaana.
Kun kyllästyin,  otin kännykän esiin ja napsin kuvia  sairaalan käytävästä.
Sergio näytti minulle merkkejä,  että "istu alas" ja yritti epätoivoisesti  kuiskata minulle voimakkaalla äänellä täydessä odotussalissa:
"Kuvaatko sä täälläkin! Kaikki katsoo sua, voisitko lopettaa."
Vastasin rauhallisesti mutta päättäväisesti: "En voi lopettaa, voin tarvita näitä kuvia blogipostauksiini."

Olin juuri ottamassa kuvaa hienosta "hengenvaaramerkistä" röntgenhuoneen ovessa, kun ovi aukesi.
Sekuntti ja salama välähti radiologin kasvoilla.
Ops!
Tuli kuva väärästä kohteesta ja heilahtanutkin vielä.
Sergio katseli ulos ikkunasta, niinkuin ei olisi aavistustakaan, kuka minä olen, joku tuntematon tyyppi.

Hetken päästä ovi aukesi uudestaan ja ovelta huuteli radiologi  minun vuoronumeroni.
Se sama radiologi, jonka jo tunsin.
Olihan minulla jo valokuvakin hänestä.

Astuin sisälle kuvaushuoneeseen.
Radiologi:  "Annatko mulle sun lähetteen."
Minä: "Minkä lähetteen?"
Radiologi: "Sen kutsun mammografiaan, mikä tuli sulle kotiin."
Kulmat kurtussa mietin hetken, mikä  kutsu minulle oli tullut postissa, kunnes minulla välähti.
Olihan minulla se kirje laukussa.
Se oli se minun suttupaperi.

Ojensin " irvistelevillä naamoilla ja kääk-huudoilla" täydennetyn paperin ja selittelin nolona: "Anteeksi, mä vähän piirtelin siihen. En tiennyt, että se pitää antaa takaisin."
Nuori , hento radiologineito heilautti ponnariaan  ja hymyili itsekseen katsoessaan lähetetettäni.
Totesi lopuksi nauraen: "Ei se haittaa, saitpa tylsästä paperista villin näköisen."

Minä huokaisin helpotuksesta, että Sörtsö oli odotushuoneessa, eikä ollut näkemässä minun villin näköistä taideteostani  mammografialähetteessä.

Ps. Ainoa kuva, mikä onnistui  sairaalan käytävältä. Olisin ottanut kuvan missä heilutan teille, mutta kun ei Sörtsö suostunut kuvaamaan minua.