maanantai 29. syyskuuta 2014

Lauantai-ilta

Minä, Sörtsö, suomalainen ystäväni Riitta ja hänen italialainen miehensä Franco, ajoimme iloisissa lauantaitunnelmissa kohti pizzeriaa.

Franco, joka oli kuskinamme, huomasi yllättäin, että olimme väärällä tiellä.
Sitä sattuu.
Tiellä ei näkynyt sillä hetkellä muita autoja, joten Franco päätti tehdä "italialaisittain" nopean u-käännöksen tienpäällä.

Italialaiset kadut ovat pimeitä, ilman katuvaloja, joten emme nähneet, tien vieressä seisovaa yleisöä.
Kaksi ratsipoliisia tuijottivat meitä silmät pyöreinä, kun koukkasimme auton takaisintulosuuntaan poliisien varpaitten edestä.
BINGO!

Kuka hullu tekee u-käännöksen poliisien silmien alla, kun sen voi tehdä myös 100-metrin päässä, poliisien näkymättömissä?
Me.

Poliisit olivat niin yllättyneitä käytöksestâmme, etteivät reagoineet mitenkään.
Tuijottivat vain automme valoja.

Pizzeria oli kaunis, romanttinen, keski-aikainen rakennus kukkivine puutarhoineen ja himmeine valoineen.
Ilta oli kesäisen lämmin,
mutta päätimme silti syödä sisällä.

Sali oli sisustettu antiikkisilla lasikaapeilla, roomalaisilla pylväillä,
ja kauniilla vanhoilla esineillä siellä sun täällä.
Pöytiä oli paljon ja asiakkaita ja melua vielä enemmän.
Olihan lauantai-ilta.

Tilasimme alkupaloja ja pizzoja, ja talo tarjosi meille pizzerian omaa rosmariinirieskaa, mitä maistelimme muita ruokalajeja odotellessa.

Kaikki näytti täydelliseltä illalta, kunnes ruoat tuotiin pöytään.
Pöytä oli liian pieni 4-hengelle.
Pöytä täyttyi hetkessä lautasista, viini ja vesilaseista, tarjoilulautasista, leipäkorista jne.
Tulos oli, että söimme lasit käsissä,
koittaen samalla syödä ruokaa lautasiltamme.
Hosuimme toistemme yli pöydän antimia.
Niinpä lähdimme pois vatsat hyvästä ruoasta kylläisinä, mutta päättäväisinä, ettemme enää palaisi.
Ainakaan ennenkuin pöytiä on suurennettu.

Keski-yön jälkeen Riitta ja Franco veivät meidät autolleni Bastiaan, parkkipaikalle, mistä meidän oli tarkoitus jatkaa vielä matkaa 50- km. kotiimme Spoletoon.
Silloin näin jotain, mitä en ole koskaan nähnyt.

Autoni nokka oli yltäpäältä vaniljajäätelössä.
Pelliltä valui noroina hitaasti mutta varmasti, sulanut jäätelö, kohti asfalttia.
Eikä tässä kaikki.
Auton oikea sivu ikkunoineen, oli "koristeltu" tomaattikastikkeella.
Aivan kuin Mutti-tomaattipullo olisi räjähtänyt autoni ulkopuolella.

Ajattelin: "Mitä on tapahtunut?"
"Joku ei taida tykätä minusta?"
Ymmärrän sen kyllä, minulla kun on vähän huono tapa sanoa mielipiteeni vähän joka asiaan, kysytään sitä minulta tai ei.
Jos en olisi Leila, en haluaisikaan olla Leilan ystävä.
Mutta nyt on pakko olla.
Tilanne on tämä, kun on itse Leila.
Minkäs teet.

Seuraavana päivänä, nukutun yön jälkeen, ymmärsin autoni kohtalon.
Kyseessä ei ollut leilakiusa.
En kai minä nyt niin karmea tyyppi sentään, että pitää boikotoida.
Vai?

Autoni oli parkkeerattu toisen samanlaisen ja värisen Pandan viereen kuin minulla.
Nuoret olivat tehneet pilan kaverilleen, mutta tehneet sen väärään autoon.
Leilan Pandaan.

Yksi kysymys vaan:
"Miksi aina minulle tapahtuu?"

No, ei ollut tylsä lauantai- ilta.

PS. Kuvat illasta: Rosmariinirieskaa, pizzaa ja kuva baarista, missä kävimme vielä "keskiyöjätskillä".








lauantai 27. syyskuuta 2014

Jos oppisin

Runosuoni nyt sykki niin, että kirjoitin tämän, vaikka ei olekaan sellaista tekstiä kun yleensä kirjoitan.
Koittakaa kestää.
Tai jättäkää lukematta, meette vaikka lenkille ja saunaan.

Onhan tänään lauantai.


Lähimmäiselleni; "Jos oppisin."


Jos oppisin rakastamaan itseäni,
olisin vapaa rakastamaan sinua.

Jos oppisin olemaan heikko vahvuudessani,
en odottaisi sinulta täydellisyyttä.

Jos oppisin ymmärtämättömyydestäni,
hyväksyisin sinun erilaisuutesi.

Jos oppisin antamaan anteeksi,
sinun olisi mahdollista antaa anteeksi minulle.

Jos oppisin kuuntelemaan.
Voisit olla oma itsesi lähelläni.

Jos oppisin kohtaamaan surun,
lohduttaisin sinua rehellisesti.

Jos oppisin vihastumaan vihaamatta,
haavoittumaan katkeroitumatta,
uskaltaisit olla ystäväni.

Jos oppisin hyväksymään inhimillisyyteni,
olisin sinulle ihminen ihmiselle.

-Leila-








torstai 25. syyskuuta 2014

Me

Eilen oli hurja päivä.
Saatoimme Tommin ja ystävänsä Simonan Rooman lentokentälle;
minä, Sergio ja Simonan äiti.
Nuoret lähtivät innoissaan Suomeen lomalle.

Palatessamme kotiinpäin auto hajosi.
Se sama ruotsalainen, minkä olin kerran "valellut hunajalla",
jos muistatte.
Jäimme moottoritien varteen Rooman hurjan liikenteen sekaan.
Ei naurattanut.
Onneksi saimme hinausauton paikalle, ja matkustimme Spoletoon 200 km. hinausautossa,
istuen korkealla kopissa kuin sillit suolassa.
Matka maksoi 350 euroa.
Taaskaan ei naurattanut.

Keski-ikäinen roomalainen mieskuski jutteli niitä ja näitä Simonan äidin kanssa.
Nauroivat.
Heillä oli hauskaa, ymmärsivät toisiaan.
Minä olin pihalla kuin lumiukko.
Tunsin itseni erilaiseksi.

Ajattelin: "Miksi minä ja Sergio ymmärrämme toisiamme?"
"Miksi olemme kuin halkaistun omenan kaksi puolta?"

Kysymykseeni ei ole minkäänlaista järjellistä vastausta.

Meillä ei ole yhteistä menneisyyttä, ei lapsuutta, ei ympäristöä, ei kulttuuria tai kasvatusta.
Ei mitään.

Minä olin tavallisen supisuomalaisen perheen kaupunkilaistyttö,
Sörtsö italialaisen maalaistalon poika.
Minä istuin pulpetissa Takahuhdin koulussa, ja söin kotona ruoaksi äitini tekemiä lihapullia.
Tein lumilinnoja talvipakkasessa,
ja pyöräilin kesäpäivinä läheiselle järvenrannalle uimaan.

Sergio kävi koulua Spoleton vanhassa keskustassa, keräsi syksyllä oliiveja oman oliivitarhan puista,
ja polskutteli kesälomalla meren aalloissa.
Herkutteli simpukkaspaghetilla.

Ei tiennyt Leila edes miltä simpukka näyttää, ei tiennyt Sergio mitä on seistä bussipysäkillä pakkasessa sormet jäässä.
Ainoastaan makaroonivelli kuiskaili tulevasta kohtalostani;
alle kymmenvuotiaana olisin halunnut syödä sitä joka päivä.

Miksi kansallisuus ei vaikuta toisen ihmisen ymmärtämiseen?
Miten kahdessa niin eri maailmassa kasvanutta ihmistä voivat löytää yhteisen tien?

Kun minä ajattelen, että "tekisi mieleni pizzaa",
Sörtsö kysyy kymmenen sekunnin kuluttua: "Haluaisitko mennä pizzalle?"
Näyttääkö kasvoni pizzalta kun ajattelen pizzaa?

Miten tiedämme vain vilkaisemalla, miksi toinen on huolissaan tai surullinen?
Miksi osaamme rohkaista tai osoittaa hellyyttä juuri silloin,
kun toinen sitä eniten tarvitsee?
Miksi nauramme kippurassa samoille asioille?

Sergiosta on kasvanut Italian auringon alla tyyni, kohtelias, varautuvainen mutta vahva, turvallinen ja hauska mies.
Minusta kylmässä Pohjolassa spontaani, tunteellinen taiteilijasielu,
joka innostuu tyhjästäkin ja räjähtelee välillä tulivuoren lailla ilman sen kummempaa syytä.

Mistä löytyy meidän yhteenkuuluvaisuuden tunne?
Varmuus siitä, että tässä haluan olla, tämän ihmisen kanssa elää.

Meillä on yhteinen sielu:
Yhteinen ajatusmaailma,
yhteinen näkemys elämästä.

Yhteinen sielu ei kysele, eikä näe kansallisuutta.
Se syntyy tyhjästä.

PS.Kuvassa..arvaatte varmaan "kekkä"..sanoo tamperelainen.








tiistai 23. syyskuuta 2014

Nonno Pietro

Poikieni italialainen pappa,
nonno Pietro, on yli kahdeksankymppinen, mahakas kaveri.
Niin mahakas, että kun turvavyö tuli pakolliseksi aikoinaan Italiaan,
lopetti autolla ajon.
Ei saanut turvavyön hihnaa kiinni vatsansa ympärille.

Pituutta on puolitoista metriä,
eli aika samoihin menee leveyden kanssa.
Neliö.

Silti pirteä ja terve papparainen,
joka on tottunut pitämään huolta itsestään jo kymmeniä vuosia,
Dora mummun kuoltua.
Kaikki paikalliset tuntevat nonnon
kokkaustaidot, sillä nonno kutsuu mielellään vieraita syömään kotiinsa itse kehittämäänsä tulista pastaruokaa nimeltään "rautatieläinen".
Nonno oli 40- vuotta rautateillä töissä.
Minkä muun nimen pastalle olisi voinut antaa?

Keittiön kaappien hyllyt ovat pullollaan nonnon itsetekemiä, rivissä seisovia etikkavihannespurkkeja.
Sieltä löytyy paprikasta, maa-artisokkaan ja minunkin herkkuni
"valkosipulipersilja munakoiso".

Päivisin nonno käy tapaamassa kylän pappia.
Ylimmät ystävät.
Yhteinen kasvimaa kirkon takapihalla.
Siunattuja vihanneksia.

Kesäiltaisin nonno kiiruhtaa läheisen baarin terassille istumaan.
Viitisen pikkasta vaille satavuotiasta pelaa korttia yhdessä.
Voittaja tarjoaa kahvit, jäätelöt tai limoncellot.
Samalla puhutaan kovaäänisesti jalkapallosta, joku huitoo käsiään painostaakseen asian ydintä:
Perugian D-sarjan jalkpallojoukkue ansaitsee Italian mestaruuden.
Vika on erotuomarissa.

Nonnon suurin rakkaus ovat kuitenkin lapsenlapset,
Petrik ja Thomas.
Minun poikani.
Sattumalta.

Nonno on opetellut sen vuoksi jopa tietokonetekniikkaa.
Käyttämään Skypeä.
Joka ilta nonno skypettää Petrikille Tampereelle.
Kysyy aina saman kysymyksen:
"Onko kaikki hyvin?"

Ei muuta.
Loppuajan tuijottaa Petrikkiä ruudusta, kunnes nonnoa alkaa nukuttamaan ja joskus jopa torkahtaa koneen ääreen.

Nonnolla on tämä lahja.
Jokaisella  meidän yhteisellä
lounaalla perheen kesken, viimeistään vaiheessa
"ruoanpäälleespresso",
nonnon pää kupsahtaa rinnuksille,
ja alkaa kuorsaus.

Thomas käy nonnolla yleensä kerran viikossa kylässä, lounaalla.
Nonno osoittaa ilonsa Tommin vierailusta, täyttäen lapsenlapsensa lautasen kaikilla mahdollisilla herkkuruoilla.
Lopuksi tökkää Thomaksen taskuun rahaa, ja huikkaa:
"Mene vaikka Makkedoralsiin."
Englantia on turha enää nonnolle opettaa.

Tommi ja nonno käyvät myös yhdessä kalassa.
Nonno ei ole "kunnon kalamies",
kuten lapsenlapsensa,
joten hän kyllästyy nopeasti
ja alkaa kyselemään muutaman minuutin välein:
"Nappaako?"
"Eikö vieläkään tule kalaa?"

Lopulta he palaavat kotiin.
Tyhjin käsin.
Kalat karkaavat muille vesille,
pakoon puheliasta nonnoa.

Tommia hymyilyttää silti.
Taskuun on ilmestynyt 20-euroa.

Sellainen Pietropappa.


PS. Kuvassa Thomas ja nonno Pietro,  Thomaksen Kandin- valmistujaisissa.







perjantai 19. syyskuuta 2014

Suorasukaisuutta?

Jipii! Se on sitten viikonloppu!
Buona finesettimana a tutti!

Huomiseksi on luvattu Italiaan  "kuuma-aaltoa", jopa +35°.
Näyttää siltä, että Sötsö on niin kiireinen, ettemme voi lähteä merenrannalle (160 km.päähän) aurinkokylpyyn,
joten lähden kuumuutta pakoon ilmastoituun kauppakeskukseen.
Lempihommaani.
Kerran kysyin Sergiolta, että olenko hänen mielestään "maalaisnainen vai kaupunkilaisnainen".
Vastaus kuului:
"Olet kauppakeskusnainen."
Tämä kertoo kaiken.

Mielessä olisi uudet talvisaapikkaat, ja käyn ihastelemassa ja haaveilemassa kultasepänliikkeen ikkunasta timanttisormuksia.
Rakas sormukseni kun jäi viime kesänä Adrianmeren pohjaan.
Innostuin liikaa vesileikeistä ja käsilläseisonnasta.

Toivoa on, että sormushaaveeni toteutuukin pian, sillä sain asuntoni vuokrattua italialaiselle nuorelle miehelle ja hänen kissalleen.
Ei ollut edes kanoja autotalliin.
Hyvä kauppa.

Lisäksi alan hoitamaan pientä,
4- vuotiasta tyttöä.
Tytön äiti soitti minulle ja kysyi voisinko alkaa hoitamaan tyttöä iltapäivisin päiväkodin jälkeen.
Tyttö oli hoidossa päiväkodin ryhmässäni, joten muistaa kuulemma minut  "mukavanaleilaopena, joka luki aina kirjoja".
Äiti kysyi puhelimessa:
" Muistatko Celeste-tyttöä?"
Muistinhan minä.
Muistan kuinka tyttö esitteli itsensä, ja ajattelin: "Onpa kaunis nimi rumalla lapsella."
Suloinen tyttö silti, niinkuin kaikki lapset, olivat he sitten rumia tai kauniita.

Onneksi en ollut tällä kertaa
"suorapuheinen suomalainen",
jätin kertomatta äidille ensitapaamisestamme.

Päiväkodissa olin jo kerran aukaissut suuni väärään aikaan,
tyhmyydessään "nappiin menneellä" kysymyksellä:
Afrikkalainen äiti toi lastansa ensimmäistä päivää hoitoon ryhmäämme. Me opettajat seisoimme hymyillen äidin edessä toivotellen lasta tervetulleeksi.
Äiti raukka ei osannut kuin muutaman sanan italiaa, niin ajattelin kysyä häneltä jotain englanniksi, jotta hän kokisi ympäristön kotoisemmaksi.
Kysyin iloisesti:
"Onko miehesi italialainen vai afrikkalainen?"
Hyvä kysymys.

Jos äiti ei olisi ollut yksinhuoltaja "turvakodista", autettu pois kadulta myymästä itseään.

Italialaisetkin ovat suorasukaisia, mutta aivan eri asiayhteyksissä kuin suomalaiset.
Sellaisissa tilanteissa, missä suomalainen sanoisi vain reilusti kyllä tai ei, italiaano ei kehtaa sanoa suoraan, sillä pelkää asianomaisen loukkaantuvan.
Niinpä jos  italialainen kutsutaan esim.häihin, mihin ei halua mennä,
hän selittelee kieltäytymistään:
"Olisi niin ihana tulla, mutta kun olen juuri sinä päivänä lomamatkalla toisella puolella maailmaa."
Hölynpölyä.

Sensijaan kun tapaat italialaisen tuttusi kadulla, hän kyselee kuulumisiasi ja kysäisee samaan hengenvetoon: "Oletko lihonut?" "Näyttäisit olevan."
Kysymys ei ole ilkeää huomiointia  vaan pelkkää uteliaisuutta,
joten vastaukseksi ei voi edes karjaista: "Olen ja tiedän sen kyllä itsekin!" "Mitä se sulle kuuluu!"
Italialainen katsoo sinua silmät pyöreänä odottaen vastausta,
selitystä paljonko vaaka nyt näyttää ja miksi tässä näin kävi.

Sörtsönikin, tavatessamme kahvilassa ikäisensä ylipainoisen kaverinsa, taputtelee pallovatsaa ja toteaa hymyillen:
"Onpas sulle kasvanut mahaa."
Ja  minä tuijottelen seinätauluja häpeästä.

Hurjimpia latauksia,"totuuksia", olen kuullut Thomaksen tätin, Emanuelan suusta.
Eilen hän sanoi papan edessä:
"Sitten kun pappa kuolee,
teen remonttia tässä asunnossa."

Ei puhettakaan edes "kunpapastaaikajättää",
tai jotain muuta hiukan pehmoisempaa tekstiä.
Ei.
Kuolema on kuolema.

Onneksi Pietropappa ymmärtää.
Virnistää.
Nikkaa Thomakselle silmää.

Ps.Kuvat oman kylämme hautausmaalta pari päivää sitten.
Levollinen tunnelma, kauniissa ympäristössä.







tiistai 16. syyskuuta 2014

Siniristilippu

Eilen Italiassa alkoivat koulut,
mikä sai minut muistelemaan aikoja kun omat lapseni olivat pieniä taapertajia.

Ne olivat niitä aikoja, kun en ollut vielä löytänyt "kultaista keskitietä",
Italian elämäntyyliin mukautuneena suomalaisena.
Pelkäsin menettäväni suomalaisen identiteettini sopeutuessani italialaiseen kulttuuriin.
Niinpä jumputin vastaan jokaisesta erilaisuudesta, minkä edestäni löysin.

Vaikeimpana asiana vastaanottaa, olivat anopin
järjettömät tai järkevät neuvot lastenhoidossa.
Minulla nousivat karvat pystyyn kuin hyökkäävällä kissalla,
ja vastaukseni oli aina sama:
"Äitini opetti Suomessa näin, ja näin teen!"
Vaikka olisi pitänyt laittaa pää vessanpönttöön.

Lasten kasvatuksessa,
pienet suomalaiset asiat arjessa,
antoivat minulle turvallisuutta,
ja varmuutta siitä,
että lapseni kasvaessaan hihkaisisivat ylpeinä:
"Minä olen suomalainen!"

Kasvatin pojilleni Suomi-identiteettiä, laittamalla salmiakkijauhoa äidinmaitoon,
ja antamalla lasten jauhaa xylitolipurkkaa ensimmäisillä etuhampaillaan.
Tai näin olisin ainakin halunnut tehdä, sillä salmiakkiin pätee hyvin sanonta: "Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa."
Sen makuun pitää tottua,
ennenkuin siihen tulee himo.

Iltaisin luin alle 5- vuotiaille pojilleni
Kalevalaa ja Tuntematonta sotilasta, vai oliko se Mauri Kunnasta?
Suomalaisia klassikkoja kuitenkin.
Lapsiraukat eivät ehkä ymmärtäneet paljoakaan iltasadusta, kun tälle suomalaisäidillekin se oli aika vahvaa iltaluettavaa.
No.
Nukahtivat ainakin iltaisin nopeasti ja rauhallisesti,
kuunnellessaan oman äitinsä käsittämätöntä pöpötystä.

Panostin myös lujasti siniristilippuun.
Suomen lippu seisoi tietysti ylväänä
olohuoneen pöydällä,
italialaisten nähtävänä,
ja tarrana autonperässä.
Lisäksi se komeili useissa lasteni vaatteissa:
Hellehatuista t- paitoihin ja sinivalkoisiin collegepukuihin,
missä edessä luki "Suomi"  ja takana "Finland".
Jos joku vaikka ei Suomi-sanaa ymmärtäisi.
Varmuuden vuoksi.
Ettei kenellekään jäisi epäselväksi lasteni juuret.

Kun suomalaiset ostivat Kreikan matkoiltaan Kreeta- paitoja,
minä ostin Suomi- lomallani Suomi- paitoja.
Niitä lojuu edelleenkin laatikoiden pohjalla.
Hyvä niin.
Laitan ne sitten joskus hamassa tulevaisuudessa lastenlasteni päälle, kun tulevat suomimummulaan hoitoon.
Ja otan valokuvia.

Poikani eivät myöskään tienneet paljoakaan  "Ninja-sarjoista",
meillä kun piirretyt tarkoittivat "Muumeja".
Aamumaito juotiin Muumimamma- mukeista ja yö nukuttiin Nuuskamuikkusen lakanoissa.

Elämämme oli niin muumipitoista, että epäilenpä, että lapseni siinä vaiheessa, eivät edes tienneet asuvansa Italiassa.

He luulivat asuvansa Muumilaaksossa.

PS. Pari kuvaa pojistani pikkuisina veijareina.







torstai 11. syyskuuta 2014

Eksotiikkaa

Ollessani lomalla Riccionessa,
pysähdyin joka aamu tutkailemaan hotellin edessä kasvavaa banaanipuuta.
Näin ensimmäisen kerran elämässäni banaanipuun lehdet ja oksista roikkuvat banaanit.
Eksoottista.

Mietin haikaillen, miten erilaisia Italian lomani olivatkaan parikymppisenä, kun kaikki oli uutta ja outoa.
En ymmärtänyt italiankieltä,
en tiennyt mitään maan tavoista ja käytännöistä.

Katselin Italiaa ulkomaalaisena,
pilviverhon takaa.
Kaikki oli uutta ja jännittävää.
Erilaista.
Kaipaan niitä aikoja.

Nähdessäni rannalla juttelemassa,
kivan näköisiä nuoria miehiä,
ymmärsin vain sanan sieltä ja toisen täältä, joten minusta he puhuivat musiikista ja rakkaudesta.
Nyt tiedän, että he puhuvat opiskelusta, työttömyydestä ja laskujen eräpäivistä.

Hotellin ruokasalissa, voin pelkällä silmäyksellä, tunnistaa erilaiset italialaiset perheet.
Murteitten, vaatteiden ja käytöksen perusteella, tiedän mistäpäin Italiaa he ovat, minkälainen on heidän sosiaalinen elämänsä, kasvatusperiaatteet, ruokavalio ja mitä pesuainemerkkiä he käyttävät vaatteiden pesuun.
Latteaa.

Näen kaukaa, ruokasalin toiselta puolelta, missä pöydissä on kohteliaasti, hyvin käyttäytyviä lapsia.
Kuulen selkäni takaa lellittyjen kakaroiden itsepäiset muminat.
Haluaisin nousta ylös tuoliltani ja antaa lapselle Montessoriohjaajana
pedagogista ohjausta ja karjaista:
" Suu kiinni kakara! Täällä ruokasalissa on muitakin kun sinä!"

Parikymppisenä hotellin ruokailussa, söin pöydällä olevan parmisaaniraasterasian tyhjäksi,
otin valokuvia viinilaseista,
ja katselin uteliaana ympärilleni italialaisten vilkasta, iloista menoa.

Nyt parmisaani on arkiruokaani,
ja minusta on eksoottisempaa kuvata kirnupiimälaseja kuin kilisteleviä kuohuviinilaseja.
Viinilasillinen ei ole enää nautiskeluhetki lomalla,
vaan ruokajuomaa.
Onneksi italialaisten hilpeä yhteiselo
on sentään säilynyt.

Haluaisin takaisin ne ajat kun
Italia oli minulle salaperäinen, viehättävä.
Kun oli jännittävää katsella liikennemerkkejä, viinirypäleen oksia, tiellä käveleviä nunnia.
Kun yleisessä WC ssä en osannut vetää vettä, enkä ymmärtänyt mitä seinällä riippuvassa lapussa luki.

Haluaisin olla edelleen turisti Italiassa, jolle loman eksoottisin tapahtuma on valokuva lihakauppiaan kainalossa:
"Oikeaa italialaista elämää."

Mistä minä löydän menetetyn  eksotiikan?
Suomalaisesta K-kaupasta, lihamestarin vierellä, jolla lippalakki päässä, missä lukee:
HK: lta Suomen parhaat makkarat.

PS. Kuvassa nunnia lenkillä.










maanantai 8. syyskuuta 2014

Don Matteo

Oletteko seuranneet italialaista TV-sarjaa "Isä Matteon tutkimuksia"?

Sarja on kuvattu Spoletossa, eli tässä kaupungissa missä asun.

Juoksen samoja rappusia kirkon edessä kuin Isä Matteo, juon cappuccinoa samassa kahvilassa,
ja kävelen melkein päivittäin Isä Matteon kodin parvekkeen alta.

Tulevien osien uudet kuvaukset jatkuvat Spoletossa, joten spoletolaisia etsitään mukaan eri rooleihin.
Voisin ilmoittautua minäkin taustajoukkoihin, viimeksi kun en ollut mukana työn vuoksi.
Törmäsin kyllä usein kiinni laitettuihin Spoleton pikkukatuihin ja kuvausryhmiin.
Stop! Täällä filmataan.
Jännää.

Tuskinpa minulle annettaisiin sisilialaisen sukulaisen roolia,
mutta jos tarvetta olisi, niin voisin olla vaikka Pohjoismaalaisena palkkamurhaajana.

Lupaan, että jos pääsen kameran eteen, niin heiluttelen sieltä teille.
Jos mahdollista, vedän taskustani myös kankaan, jota huiskutan.
Suomen lipun.

Eikähän sitä koskaan tiedä,
vaikka minusta tulisi Isä Matteon apulaistutkija, nimeltään "Blondi Hurjapää".

Sarjan nimikin muuttuisi:
"Isä Matteon ja Blondi Hurjapään seikkailut."

No, blogistanikin tulisi tietysti:
"Terkkuja Leilalta ja Isä Matteolta Italiasta!"

PS.
Pari kuvaa minusta viime talvena Isä Matteon kodin edestä, kun huhuilin ja odotin sinnikkäästi suosikkipappiani.











People have read this post.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Asuntoni vuokralle ?

Minulla on tyhjillään oleva asunto pienessä kerrostalossa Assisin lähellä, joten ajattelin vuokrata sen.
Itse kun asun Spoletossa.

Helpommin sanottu kuin tehty.
Kännykkä soi vähän väliä,
ja katsojia riittää.
Kun vain löytyisi joku normaalijärkinen vuokralainen.

Ensimmäiset vuokralaisehdokkaat olivat 20-luvulla syntynyt pariskunta.
"Hienoa!", ajattelin.
Mummo ja pappa.
Tuskin järjestävät bileitä,
grillailevat parvekkeella,
tai piirtelevät tussilla seiniin.
Köpöttelevät vain huoneesta toiseen.
Lisäksi italialaismummot ovat tunnettuja siivousinnostaan.

Näin jo sieluni silmin,
vanhusten kuorsaavan sängyissään ja kotini lattian kiiltelevän kuin
lattianpesuaine mainoksissa.
Hienoa!

Kun vanhukset tulivat katsomaan asuntoani, hymylläni ei ollut rajoja esitellessäni kotiani.
Olin varma, että  edessäni olivat täydelliset vuokralaiset.

Kunnes pappa yllättäin sanoi:
"Kuinka suuri on autotalli?"
"Minulla on kanoja, jotka laittaisin autotalliin."
"Saadaan tuoreita munia."

Autotallissa?
Kanala!

Autotalli on iso, joten voisihan sitä samantien käyttää navettanakin.
Pari lehmää ja vuohi.
Tuoretta maitoa ja kotitekoista vuohenjuustoa.

Jätin vuokraamatta.

Seuraavana päivänä asuntoa tuli katsomaan keski-ikäinen, tyylikäs nainen.
Lähdin taas positiivisella ajatuksella:
Yksinäinen nainen, hiljainen rouvashenkilö.
Ei lapsia, jotka taputtelevat seiniä rasvaisilla käsillään tai hyppivät sohvallani koko elämänsä riemusta

Nainen katseli ympärilleen todeten tyytyväisenä: "Kiva asunto, juuri mulle sopiva, ja palvelut lähellä."

Sitten nainen alkoi tarkastelemaan takkaani.
Hetken päästä hän kääntyi ympäri,
ja sanoi minulle mietteliäänä:
"Minulla on kaunis mosaiikkiuuni."
"Jos tekisin kattoon reiän, ja toisen tähän kohtaan olohuoneen seinään,
saisin uunin hornin kätevästi menemään suoraan katolle."

HÄ?
Suosittelisin, että tekisit isomman reiän kattoon, mistä pääsisi suoraan olohuoneesta katolle,
minne voisit tehdä kattoterassin auringonottoa varten.
Olisi aika makee.

Jätin vuokraamatta.

Tänä aamuna soitti "fiksunoloinen" edustaja, urheilullinen nuorimies.
Tulee iltapäivällä katsomaan asuntoani.
Saas nähdä miten käy.
Onko yllätyksiä.

Parveke on 10-metriä pitkä,
joten siitä voisi tehdä kuntosalin,
mistä voi samalla katsella ohikulkijoita.
Proteiinipatukkaautomaatti kukkapurkkiin.










People have read this post.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Riccione

Loma tuli, loma meni.
Vai oliko se tili?
No, tuli ja meni sekin.

Mutta nautittiin:
Auringosta, merestä.
Kalaruuista, katkaravuista miekkakalaan.
Lämpöisistä illoista, kaikenmaalaisten, iloisten lomalaisten joukossa.
Musiikkia, tannssinäytöksiä,
elegantteja liikkeitä ja romanttisia pianobaareja, ravintoloita ja kahviloita taivasalla.
Ilma tuoksui merelle ja aurinkorasvoille, kookokselle.

Kaikki meni loistavasti,
jos ei oteta huomioon paria pientä kommellustani.
Juoksin sisälle naistenhuoneeseen,
juoksin ulos miestenhuoneesta.
Naistenhuoneen ovessa oli iso naisen kuva hameineen.
Miksi minä sitä luulin kun menin kuitenkin miestenvessaan?
Transvestiittivessaksi?

Hotellissa lounaalla kaadoin viinilasini.
Viinisadetta viereiseen ruokapöytään.
4-vuotiaan lapsen päälle.
Poika katsoi äitiään totisena todeten rauhallisesti: "Äiti, mitä nyt tapahtuu?"
Oli varmaankin uusi kokemus lapselle.

Tämän kesän in-juttu näytti olevan cowboyhatut ja countrytanssit.
Aukiolla tanssittiin irlantilaisia tansseja.
Sörtsökin halusi mukaan, mutta minulla oli toinen käsivarsi niin kipeä, etten pystynyt sitä liikuttamaan.
(Olen kaatunut Suomessa jäisellä tiellä, satuttaen käsivarteni ja silloin tällöin se antaa kuulua itsestään.)
"Toinen käsivarsi toimii kuitenkin, eikö?" totesi Sergio.
Ihanan positiivinen mies.
Kyllähän sitä yhdelläkin käsivarrella pärjää.

Aurinko paahtoi joka päivä,
joten rusketuin oikein kunnolla.
Niinpä viimeisenä aamuna, herätessään, Sörtsö säikähti nähdessään "mustan naamani" valkoista tyynyä vasten.
"Kuka toi musta nainen on?
Gloria Gaynor?", huudahti Sergio.
Ja lisäsi: "Ti amo"
Johon minä:
"Ketä rakastat? Leilaa?
Vai tätä uutta Gloria Gaynoria?"

Hullunhauskan muiston tästä lomasta sain kuitenkin rannalla. Näin miehen kävelevän punaisissa uikkareissa.

Marimekkoa. Unikkokuviota.











People have read this post.