sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Petrik

Kun esikoiseni Petrik syntyi Assisin sairaalassa, oli hikinen kesäpäivä ja vieläkin hikisempi synnyttäjä.
Yli neljäkiloinen poikalapsi tuli kirkuen tähän maailmaan, pitkien ponnistelujen jälkeen.
Syntyi lapsi.
Syntyi äiti.

Nimeksi annettiin Petrik, koska italialainen toimittajaystävämme kirjoitti paikalliseen lehteen artikkelin ja onnittelut väärällä nimellä.
Petristä tuli Petrik, koska ystävämme ajatteli, että nimi kirjoitetaan k: lla, suomen kieli kun vilisee k-kirjaimia.
Niinpä poikani sai persoonallisen nimen.

Petrik oli suloinen, syvällinen lapsi.
Kun muut vauvat tuijottelivat vielä vaunujen reunoja, miettimättä sen kummempia, Petrik heilutteli helistintä kädessään ja tutki välillä keskittyneenä sen toimintoja.
4-vuotiaana Petrik oli jo oppinut lukemaan ja kirjoitteli omakeksimiään satuja ja tarinoita.
Päiväkodissa tädit olivat ällikällä lyötyjä, kun Petrik luki kirjoja muille lapsille.

Tämä äiti oli rakastava, mutta kokematon, nuori äiti.
Ei huomannut aina vaaratilanteita,
ei ymmärtänyt bakteerien saloista.
Antoi parikuiselle lapselleen cappuccinokoneella lämmitettyä äidinmaidonkorviketta Riccionen rannalla.
Ehkä vähän hiekkaakin seassa.
Muutaman kerran putosi lapsi parka syöttötuolistakin, kerran komeasti 30-senttinen leipäveitsi kädessään,
ja ulkona kävelyllä liukui avonaisista rattaista keskelle tietä, kun äitinsä oli unohtanut laittaa vyön kiinni.

Mutta hyvin poika kasvoi, terveenä,
ja äitikin oppi kantapään kautta virheistään.

Petrik loisti koulussa tekemättä mitään, kunnes alkoi lukio ja huomio siirtyi ystäviin ja hauskanpitoon.
Niinä vuosina Petrik kokeili kaikkea laidasta laitaan:
Kävi kaikissa mahdollisissa rock-konserteissa ympäri Italiaa, oli "Mister School in Umbria" kauneuskilpailujen finalisti.
Oli vaihdossa S.Francescossa "huumeidenkäyttäjäkatusoittajaperheessä", ja palasi kotiin iltamenoiltaan, kavereilta ja milloin mistäkin, auringonnousun aikaan.

Muutamat yöt äiti vietti kattoa tuijotellen huolestuneena ja mietteliäänä.
Sydämessä kuitenkin myös luottamus lapseeni, jonka tunsin niinkuin ei kukaan.
Nuoruuden hulluudet oli käytävä läpi, mutta sisimmässäni tiesin aina, että Petrikistä kasvaisi vielä vastuullinen, rakastava mies.

Kaikki muuttui kun Petrik tapasi aurinkoisen italialaistytön, Esterin.
Lehti kääntyi elämän kirjassa:
Muuttivat yhdessä Tampereelle ja perustivat ensimmäisen, yhteisen kodin.
Äitikin pääsi mukaan seikkailemaan,
kun pakettiautolla, perä keikkuen, haettiin Ikeasta huonekaluja asuntoon.

Onnellinen pari.
Onnellinen koti.
Onnellinen elämä.
Onnellinen äiti.

Petrikkini,
tällainen äiti sinulle annettin.
Joskus kypsä ihminen, joskus raakile.
Kahta asiaa älä epäile koskaan:
Rakastan sinua,
ja olen ylpeä sinusta.

Aina ja joka päivä.

PS. Pari kuvaa: 1. Petrik
2. Petrik, Ester ja Tampere








torstai 27. marraskuuta 2014

Rahaton

Pyöriskelen marketissa kuin väkkärä.
Heittelen ruokatavarat ostoskärryyn, ja juoksen kassalle.
Kiire.
Siis minne?
Enhän ole edes töissä tänään.
Ota siitä selvää, ihmisen mielestä.

Kassaneiti vetää tavarani liukuhihnalla nopeaan tahtiin,
ja minä heittelen ne sitämukaa muovipussiin.
Maksun aika.
Kurkistan rahapussiini.
Hups!
Taskusta  löytyy 10-euron seteli ja paljon vihreää kangasta.

Mitä?
Olihan minulla aamulla vielä seteleitä, mihin ne olivat hävinneet?
Taivaan tuuliin?
Rahapussin pohjassa on pieni reikä.
Kyllä siitä senttiset ovat voineet pudota, mutta mitenkä paperirahat ovat siitä ängenneet itsensä ulos kadulle?

Blondin pieneen mieleen ei tullut siinä kohtaa, että jalassani oli tunti sitten ostetut talvinilkkurit, ja käsivarressa keikkui upouusi laukku.
Millähän ne oli sitten maksettu?
Perunoilla?

Otan  pankkikortin esille ja annan sen kassaneidille.
En muista tilinumeroa.
Napsuttelen  jotain numeroita summamutikassa:
Onnen numeroistani painooni.
Siis 912 ja 54.
Hmmmmm.
Kassa kimittää lyhyesti ja ytimekkäästi:
"Väärä numero."
Kas kummaa.

Kasvojeni väri muuttuu katkaravun vaaleanpunaisesta ylikypsäksi kirsikkatomaatiksi.
Söpertelen itsekseni:
"Soitan nopeasti pojalleni, hän muistaa numeron."
Ei auta vaikka muistaakin,
Tommi kun on tavoittamattomissa.

Kassajonolaiset muljailevat minuun päin, ja minä hymyilen takaisin kuin olisin juuri voittanut lotossa.

Kassaneitikin hymyilee ystävällisesti.
Hänellä on yespäivä,
kärsivällisyyttä riittää.

Italiassa palvelut toimivat työntekijän sen päiväisen mielialan mukaan.
Jos myyjällä on hyvä päivä, hän juttelee ja nauraa.
Jos hänellä on huono päivä, hän murahtelee.
Italian kielessä ei tunneta sanaa palveluammatti.

Onnekseni myyjällä on superpäivä.
Rakastunut? Laihtunut?
Nolona valitsen tavaroita pussista, mitkä jätän kauppaan.
Kymmenellä eurolla ei törsäillä.
Kassalle jäävät myös jugurtit, kahvi, gluteiiniton pasta ja leikkeleet.

Mitähän me tänään syödään?
Pieniä kiviä?

PS.Kuva päivästä kun ruokaakin oli.
Itse tekemää voileipäkakkua.
Aineet maksettu oikeella rahalla.








maanantai 24. marraskuuta 2014

Sumu lisääntyy

Tuli niin paljon lisää ulkosuomalaisten hauskoja sanontakommelluksia sumupostaukseen, että keräsin ne yhteen, ja tein toisenkin postauksen.
Me ulkomailla asuvat puhumme omaa ulkosuomalaiskieltä, samoja termejä käyttävät monet eri maissa.

Ei ole kaikki inkkarit aina kanootissa.
Jotkut rannalla.
Onneksi meitä kuitenkin ymmärretään.
Kai.

Tässä lisää ulkosuomea:

"Ruostutan leipää aamupalaksi."
(Paahtaa)

"Minä menen ylimenokäytävää tien yli."
(Suojatie)

"Olen ollut suksimassa talvella monet kerrat."
(Hiihtää)

"Katso eteesi! Varo pummia!"
(Puomi)

"Vedän pallivaunua perässäni."
(Pumppakärry)

Ulkosuomalaisen lapsi:
"Äiti, makkara räjähti taivaalla!"
(Salama, salami=makkara)

"Uimakisan voitti joku hunkarilainen.
( Unkari, Hungary)

"Annatko mulle tähtäimen pöydältä?"
(Kaukosäädin)

"Käytätkö sirkkeliä tehtävissäsi?"
( Harppi, saksaksi zirkel)

Osoitteena kirjekuoressa:
Valkovuoto
( Valkoluoto)

"Ostin pari kukkivapurkkia."
(Ruukkukukka)

Ulkosuomalaisen lapsi simpukoista:
"Onpa bulluja!"
(Isoja pyöreitä, pullukoita)

"Käytiin syömässä ensimmäinen joulupöytä."
(Jouluateria)

Ulkosuomalaisen lapsi:
"Äitilehmä syö pikkulehmä."
(Vasikka syntyy)

"Heitän samantien pastan lattialle."
(Lautaselle)

"Laitan tavarat jäätelökaappiin."
(Pakastin)

"Taloagentti tulee esittelemään asuntoamme."
(Kiinteistönvälittäjä)

"Koulun tirehtööri kertoi."
( Rehtori, director)

"Käsittely sinulle!"
(Syleily)

"Ilo-tyttö laulaa kauniisti."
(Tytön nimi Ilona)

Aina ei tarvita sanojakaan:
Anne, Roomassa asuva suomalaisäiti, oli oppinut italialaisilta tavan, laittaa sitruuna astianpesukoneeseen, sitä puhdistamaan ja antamaan tuoksua.
Annen pojan ystävä, 4-vuotias, katseli sitruunaa ja totesi:
"Ai, sun äiti pesee sitruunatkin astianpesukoneessa."

PS. Kuvassa kakihedelmäpuu Spoleton sumuisella kukkulalla.








perjantai 21. marraskuuta 2014

Sumua

Meidän kauan ulkomailla asuneiden suomen kielen käyttö, on välillä sumuista kuin tämän aamuinen Spoleton maisema.
Suomen kieli kehittyy ja muuttuu, joten ulkosuomalaiset eivät pysy perässä uusissa sanoissa ja sanonnoissa.
Lisäksi sanavarastomme supistuu vuosien myötä, joten kehitämme omia sanoja, joka ei sitten olekaan suomea vaan ulkosuomea.

Ei ole meillä aina kaikki muumit laaksossa, mutta toivottavasti kenelläkään ei mene herneet nenään, vaikka ei ollakaan jääkaapin kylmin kalja.

Tässäpä muutamia,
"ulkosuomalaisen sanomaa":

-"Siskoni sanoi, että kälyni on teeskentelemätön, johon minä:
"Eihän hän ole yhtään laiska."

-"Kuinka usein käyt maidottamassa lehmät?"

-"Lapseni lähti juuri kouluun syömät mukanaan."
(Eväät)

-"Käyn mennessäni työttömyystoimistossa." (Työvoimatoimisto)

-"Menen ostamaan laakerikenkiä."

-"Aivastuttaa, taitaa olla siittiöitä ilmassa."
(Siitepölyä)

-"Ajapa kierrukan toisesta tiestä pois."
(Liikenneympyrä)

-"I love your chlamydia!"
(Kukkia ihastellessa.)

-"Kylläpä on salamia taivaalla."
(Salamoita)

-"Oletko jo vaihtanut talvipyörät autoon?"
(Talvirenkaat)

-"Lääkäri määräsi kermaa ihottumaan."
(Rasva, cream)

-"Nyt on tarjouksessa Sokoksella näppylähanskat."

-"Saisinko pari kiloa syväjäädytettyä lihaa?)
(Pakastettua, ruumis syväjäädytetään.)

-"Käyn kuulemisessa yliopistolla."
(Luennolla)

-"Hiukseni ovat ponintähkällä."
(Poninhäntä)

-Joku sanoi, että oli pallo hukassa, vastasin: "Minkä värinen?" "Autanko etsimisessä?"

-"Kyllä ovat tätini pitkäaikaisia."

-"Ajan autoni syvätalliin."
(Parkkihalli)

-"Nyt tankkiasemalle."
(Bensa-asema)

-"Vaihdan batterin autooni."
(Akku)

Lisäksi ulkosuomalainen luulee läppäriä polkupyöräksi ja kirjoittaa sähköpostiosoitteen:
maija.meikäläinen.miukumauku@,
Maijalla kun sattuu olemaan kissakin.

PS. Kuvassa eilistä Umbrian sumuista maisemaa.








tiistai 18. marraskuuta 2014

Komerokauppa

Käteni ovat yltäpäältä jauhoissa,
vaivaan pizzataikinaa.
Tommin toivomuksesta,
tänä iltana syödään mamin tekemää pizzaa.
Huitaisen käsivarrellani hiussuortuvaa silmieni edestä ja tähtään toisella kädellä jauhopussiin.
Voi ei ! Jauhot eivät riitä,
tarvitsen lisää !

Hätä ei ole tämännäköinen.
Alakerrassamme on kauppa.
Kyläsellainen.
Pesen käteni nopeasti juoksevan veden alla, vetäisen aamutossut jalkaani ja pyyhällän raput alas kauppaan.
Sinne voi onneksi mennä  yöpuvussa.
Kukaan ei kiinnitä asiaan mitään erikoista huomiota.
Mutta ihan vain infona:
Mulla oli verkkarit.
Tälläkertaa.

Kyläkauppa on pelastus tässä tilanteessa, lähellä ja nopeasti.
Pieniä kyläkauppoja on enää muutamia, kitumassa siellä sun täällä, keskiaikaisissa vuoristokylissä ja maalaismaisemissa.
Harmi.
Kyläkaupalla on sykkivä sydän.

Näihin pikkukauppoihin eksyvät nykyisin vain "jauhon tai sokerin" hakijat, kun yllättäin ruokakaapista puuttuu jotain oleellista.
Ja paikalliset vanhukset:
Ajavat mopoautoillaan kaupan eteen, tekevät ostoksensa ja heittävät ne avonaiselle lavalle.
Palaavat kotiinsa päristellen, mopoauton perä uhkaavasti keikkuen.
Hoitavat silti homman.
En ainakaan ole nähnyt kuolinilmoituksia paikallisista mummoista ja papoista, jotka olisivat keikahtaneet mopoautoillaan.
Jos ei sitten joku ilmoitus ole jäänyt huomaamatta.

Kyläkauppa on sekainen, siivoamaton komero.
Ruokahyllyillä ovat sulassa sovussa juustot, maidot, lankakerät ja mutterit.
Periaatteella "paljon tavaraa, paljon myyntiä".
Hyllyjen välissä ähkit kapeilla käytävillä, ja kiität luojaasi jos olet niin onnekas, että pääset kassalle asti pudottamatta kyynärpäälläsi yhden yhtäkään tavaraa hyllystä.

Parman kinkut heiluvat katosta riippuen pääsi yläpuolella, kun kyykistelet ostoksia etsiskellen. Ilmassa leijuu riiputetun kinkun tuoksu tai haju.

Ihan miten vaan.

Lattiatason hyllyistäkin voi löytyä jotain mielenkiintoista ja tarpeellista.Tai tarpeetonta.

Polvillaan lattialla, löydät lattihyllyn takaosienkin aarteet.
Keksipaketti.
Sentti pölyä päällä.
Viimeinen myyntipäivä ennen kesää.
Ja nythän on marraskuu.
Kauppias ei ole "huomannut" moista.

Säästölinja näkyy myös muissa asioissa, kuten lämmityksessä.
Kyläkauppiaalla on aina villapipo päässä.
Ei ole varaa maksaa sekä kiinteistön korkeaa vuokraa että lämmitystä.

Takana ovat kyläkauppojen kulta-ajat, kun asiakkaita tuli pitkänkin matkan takaa, tekemään viikon ruokaostokset:
Lihaa, kalaa, tuoreita munia ja leipää, paikallista öljyä, viiniä ja villisikasalamia.

Näitä paikallisia herkkuja saa edelleenkin komerokaupasta,
mutta ihmiset ostavat ne marketeista.
Halvemmalla.

Marketeista et löydä vain sitä inhimillisyyttä, mitä on kyläkaupassa:
Kauppias tulee lihatiskin takaa kaupan puolelle, ja rupattelee kanssasi.
Kyselee vointiasi, lastenlasten syntymäpäivistä ja joko naapurisi on saanut talonsa myydyksi.
Ei kiirettä.
Yhtäkkiä raha onkin sivuseikka.

Se näkyy kassallakin.
Kyläkaupassa ei heilutella pankkikorttia.
Maksetaan käteisellä:
Joku maksaa heti,
joku tekee velkalistaa tilipäivään asti,
joku maksaa kun jaksaa,
joku ei maksa koskaan.

Pikkurahaa kassasta ei löydy.
Takaisin saatavan kymmensenttisen sijasta, voit valita kassan vieressä nököttävästä muovikupista karamellin.

Tässä syy, miksi rakastan komerokauppoja.








perjantai 14. marraskuuta 2014

Naapuri

Sörtsö on kertonut minulle, että naapurin harmaahapsinen mies on sokea.

Tai ainakin sanoo olevansa.
Todisteeksi siitä, pitää mustia aurinkolaseja päivin öin.

Minulla on epäilys, että sokea näkee.
Ei kuitenkaan varmuutta,
vaikka olen parisen vuotta tutkaillut verhon raosta, hänen tekemisiään ja liikkeitään.
Tutkimukset ovat vielä kesken.

Yhtenä iltana roikuin  makuuhuoneen avonaisessa ikkunassa, pimeässä, ihaillen tähtitaivasta,
kun kiinnitin huomioni sokeaan naapuriini, joka käveli tien reunaan.
Aikeena ilmeisesti ylittää katu.
Vetäydyin vähän kauemmaksi ikkunasta, tarkkailemaan tilannetta.
Olisinhan voinut, auttavana ihmisenä huudella sokealle: "Varo auto!" "Nyt ei tule autoa!" "Juokse!"
(No, tuskin olisi köpöttelijä kovaa juossut, oli sokea tai ei.)

Olin hiirenhiljaa.
Ikkunassa ei kyttäillyt Leila,
vaan tutkiva rikospoliisi Miss Kiiskinen.

Sokea ei liikahtanutkaan.
Sitten kuului yli kukkuloiden ja laaksojen:
PRRRRR!

Herra sokea pieraisi.
Vapautuneesti.
Mitä se todistaa?
Luuliko sokea olevansa yksin?
Vai oliko hänellä pidättämättömän paljon ilmaa suolessaan?
Siinäpä pulma.

Äkkiä ikkuna kiinni.
Huh.

Eilen iltapäivällä asia sitten selvisi.
Roikuin taas ikkunassa, olohuoneen
sellaisessa, ihailemassa naapurin ruusuja.
Sokea naapurini tuli ulos ovesta,
pöytäliina kainalossa.
Pudisteli liinasta muruja.
Liinan sisältä leijaili kivetykselle servetti.

Hahaaa!
Mielenkiintoista.
Mitä nyt tapahtuu?
Nostaako sokea servetin?

Sen saatte tietää seuraavassa jaksossa.
Sorry.
Jakso loppui tähän.



Ps. Kuvassa naapurin, edelleen kukkivat ruusut.








keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Piazza Umbra

Italiassa asumisessa on se hyvä puoli, että on paljon nähtävää ympäristössä.
Voi mennä Roomaan, Firenzeen, Sienaan tai Piazza Umbraan.
Ai, ettekö ole kuulleet Piazza Umbrasta?
No, se on Spoleton kauppakeskus.

Kun on sateinen sunnuntai,
eikä tiedä mitä tekisi, niin Piazza Umbra on hyvä kulttuurivaihtoehto.
Tai ainakin maleksimiskeskus.
Sinne voi mennä nälkäisenä.
Italiassa tarjotaan ruokaa ja viiniä myös kauppakeskuksessa.

Sunnuntaina olimme Sergion ja Tommin kanssa Piazza Umbrassa,
muutaman muun sadan tai tuhannen italialaisen seurassa.

Käytävällä tarjottiin selleripastaa,
paikallista erikoisuutta.
Lauma nälkäisiä ojenteli käsiään kohti kauniiden tyttöjen jakamia höyryäviä muovilautasia.
Onneksi oli Tommi mukana.
Minä ja Sörtsö oltaisiin jouduttu jonon perään, odottamaan puoli tuntia annostamme, sillä meitä ei huomata joukosta.
Tommin luokse juoksivat tytöt hymyillen, lautastensa kanssa.
Sitä se nuoruus teettää.

Joskus osasin minäkin käyttää hymytekniikkaa.
Se oli silloin,
kun silmäluomenikaan eivät vielä roikkuneet, vaan olivat oikeilla paikoillaan.
Hienoja aikoja.

Sitten kiersimme kauppoja vaatekaupoista kultasepänliikkeisiin.
Osoitin sormellani Sörtsölle kauniita vihkisormuksia.
Sörtsö ihaili kaupan kaunista kirjailtua kivilattiaa.
Ei taida tulla lähiaikoina kosintaa.

Eräässä vaatekaupassa oli kymmenen päivän alerysäys,
ja sen huomasi.
Kauppaan ei meinannut mahtua sisälle.
Eikö Italia ollut täynnä työttömiä?
Missä ne tyhjätaskut liikkuu?
Tommi löysi kivan raitapuseron pizzan hinnalla,
ja meni kassajonoon.
Jonossa oli 182 ihmistä,
joten Tommi päätti ettei viitsinyt tuijotella seuraavat  20 min.
keski- ikäisen miehen paksua niskaa, vaan menisi mielummin jäätelölle.

Suuntasimme kahvilaan,
ja tarjoilu oli taas supernopeaa.
Tarjoilijaneiti tuijotti Tommia silmiin hymyillen suloisesti.
Ehdotin pojalleni, että kirjoittaisi puhelinnumeronsa kassakuittiin.
Tommi katsoi minua alta kulmiensa ja tiesin mitä ajatteli:
"Äitiii!!"
Ei ymmärtänyt äitinsä omalaatuista huumoria tässä kohtaa.

Nousimme pöydästä ja suuntasimme kauppakeskuksen uloskäyntiin.
Viimeiseksi vielä, salaa,
kurkkasin kassakuittiin.

Ettei olisi Sörtsö jättänyt puhelinnumeroaan.

PS.Kuvassa äiti ja poika maailmankuulussa Spoleton kauppakeskuksessa.








perjantai 7. marraskuuta 2014

Jalka ja pallo.

Leila:
"Täällä Italiassa on suuressa suosiossa sellainen ryhmäpeli,
johon ei tarvita kun nurmikenttä,
kalastajanverkosta tehty maali,
kaksi joukkuetta ja välineeksi pallo."

"Sitten vaan juostaan joukolla ympäriämpäri nurmikkoa,
ja koitetaan saada se pallo vastustajan maaliin."

"Mä ehdoittaisin paria-kolmea palloa, ettei olisi turhaa riitaa yhdestä pallosta."

"Ehkä pelaajat ei niin törmäilisikään toisiinsa.
Ihmettelen vaan, että miksi ne ei mahdu ohittaan toisiaan ihan sulassa sovussa, niin isolla kentällä.

"Sitten mä laittasin pelaajille helleasut, eivät raukat hikoilisi niin paljon juostessa, ja saisivat samalla aurinkoakin."

" Ja kukkia kentänlaidoille.
Olishan pelikenttä esteettisesti kauniimpi TV: stäkin katsoen,
jos nurmikon reunalla olisi  ruusupuskia.
Vai mitä ootte mieltä?"


Ei tarvinnut pitkään asua Italiassa, kun minulle selvisi, mikä on italialaisten intohimo ylitse muiden.
Jalkapallo.

Jästipäissäni päätin  synnytyssalissa, että minun pojistani ei tule jalkapalloilijoita.
Kuljetin sinnikkäästi alle kouluikäisiä poikiani erilaisiin urheiluharrastuksiin:
Koripalloa, uintia, pyöräilyä, kalastusta ja lentopalloa.
Upea urheilu-ura 5-vuotiaalle.
Kunnes minun oli annettava periksi.
Oli aika raskasta viedä itkeviä lapsia urheiluharrastuksiin.

Kun Thomas oli riehunut innoissaan jaliskentällä ensimmäisen jalkapallokauden, ovikellomme soi.
Oven takana oli jalkapallovalmentaja lähikaupungistamme.
Hän oli tullut neuvottelemaan ja tekemään tarjouksen Thomaksen jalkapallourasta heidän joukkueessaan.

Mitä?
Ajattelin, että joko valmentajalta puuttui joku mutteri päästä,
tai sitten hän ei ollut huomannut, että ovessa luki Kiiskinen-Valentini, eikä Totti.
Tässä huushollissa ei asunut kuuluisa jalkapallotähti, vaan 6-vuotias räkänokkatommi.

Parikymmentä vuotta, Tommi on nyt juossut valkoisen pallon perässä, eikä loppua näy.
Kymmeniä eri joukkueita, tarjouksia, valmentajia.
Satoja hikisiä, haisevia jalkapallorenttuja.
Ylettömästi loppuuntallattuja jaliskenkiä.
Paljon mukavia pizzailtoja pelien jälkeen,muiden pelaajien railakkaassa seurassa.

Uusia tuttavuuksia ja ystäviä ympäri Umbriaa, ja sen ulkopuoleltakin.

Jännitystä, toivoa, pettymyksiä,surua, iloa ja yllätyksiäkin.
On ollut kovaa ja kivaa.


Kotona kannustetaan metelöiden porukalla Italiaa,
Italianlipun heiluessa ikkunassa,tuulessa.
Kun Italia voittaa pelin, niin seuraavaa Italian peliä katsellessa,
pitää olla samat vaatteet päällä ja sama ruoka, kuin edellisessä Italian voittopelissä.
Se tuottaa onnea.
Kerran tämä äitirukka oli juuri vessassa, kun vastapuoli teki maalin.
Minulta kiellettiin vessaan meno pelin aikana.
Ikuisiksi ajoiksi.
Tuon huonoa onnea.

Voi ei!


PS. Kuvassa pallon perässä juokseva Tommi.








keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Marraskuinen Rooma

Eilen aamulla, minä ja ystäväni Marja, pyyhälsimme Spoleton asemalle, määränpäänä Rooma.

Säätiedotuksessa oli luvattu hurjaa lämpötilan laskua, sadetta ja kovaa kylmää tuulta, joten olimme varustautuneet päivään lämpimin vaattein, villapaidoin ja talvitakein.
Roomassa aurinko möllötti siniseltä taivaalta, tuulesta ei puhettakaan, ja mittari näytti +22°.
Hiukan oli tukalaa toppatakissa.
Kiitos herra säätiedottajan.

Marjalla oli ajatuksena löytää joku kiva hotelli, missä voisi viettää joulunpyhät Roomasta nauttien, joten juoksimme hotellista hotelliin, kysellen hintoja ja kurkkien hotellihuoneita.
Marja puhui hotellien henkilökunnan kanssa englantia, ja minä kuljin varjona perässä.
Tuppisuuna.
Leikin ajankulukseni keski-ikäisten naisten tyypillistä "olen pöhkö- leikkiä":
Olen ulkomaalainen, en osaa kieliä,
en englantia, enkä sanaakaan italiaa.
Tuijottelin poissaolevan näköisenä jotain seinätaulua.
Kuuntelin italialaisen hotellihenkilökunnan avoimesti kerrotut  asiat ja juorut.
Ja nauroin sisimmässäni.
Ilmaista huvia.

Kyllästyttyämme hotellikierrokseen,
päätimme mennä Fontana di Treville, heittämään onnenkolikot suihkulähteeseen.
Helpommin sanottu kuin tehty.
Suihkulähteessä ei ollut vettä.
Häh?
Patsaat olivat piilossa rakennustelineiden takana, työmiehiä vilisi siellä täällä haalareissaan.
Suihkulähdettä ja patsaita pestiin.
Ai, sitä pestäänkin.
Tietysti tänään, kun me olimme paikalla.

Onni onnettomuudessa:
Koska suihkulähteessä ei ollut vettä,
saimme ainutkertaisen mahdollisuuden mennä suihkulähteen sisälle puusiltaa pitkin.
Näimme mahtavat  veistokset uskomattoman läheltä.
Niin läheltä, että ajattelin, että voisin käyttää tilaisuutta hyväkseni.
En voinut heittää onnenkolikkoa kuivaan suihkulähteeseen, mutta minulla olisi tilaisuus laittaa euron kolikko hurjan hevosveistoksen nenään.
Tiedä vaikka toisi superonnea.

No, poliisi tarkkaili minua kulmiensa alta, niinkuin olisi arvannut, mitä tämän suomalaisen päässä liikkui,
joten hylkäsin ajatuksen.
Marja ei ehkä olisi halunnut viettää Roomapäivää poliisilaitoksella.
Tai en tiedä.
En huomannut kysyä.
Uusi, erilainen kokemus,
näkisi sitten senkin,
roomalaisen putkan.

Kuivan suihkulähteen jälkeen, meille tuli jano ja nälkä.
Istahdimme ulkoilmaravintolan pienien pöytien ääreen ja tilasimme ruokaa ja viiniä.
Ravintola oli vuodelta 1930 ja samoin tarjoilija.
Luikkulaiha, tumma mies, jonka olisi pitänyt jäädä eläkkeelle 15-vuotta sitten.
Jaksoi silti hymyillä.
Ihme kyllä.
Katukuvaa katsellessani, minusta tuntui, että tarjoilijamme oli ainoa roomalainen, turistien joukossa.

Kilistelimme Marjan kanssa ja hikoilimme auringossa.
Minä söin ravioolit pähkinäpinaattikastikkeessa.
Ei hullumpia.
Marjasta en tiedä tarkalleen,
mitä söi.
Olin keskittynyt omaan lautaseeni.
Jos haluatte tietää, mitä Marja söi,
niin soittakaa Marjalle numeroon +39 63854217.

Ennen kotiinlähtöä, istuskelimme vielä Piazza Navonalla.
Maistelimme tulessa paistettuja kastanjoita ja tarkkailimme ympärillemme.

Piazza Navona on vilkas, eläväinen aukio.
Siellä voisi istua tuntikaupalla,
vain katsellen taidemaalareita, jotka maalaavat keskittyneinä taulujaan,
leikkiviä lapsia,
valokuvaavia turisteja,
kahviloissa sanomalehtiä lukevia roomalaisia,
mustavalkoisiin pukeutuneita tarjoilijoita, jotka liukuvat pöytien välissä tarjottimineen,
hymyillen ja huudellen:
"Buon giorno signora!"

Tätä se on.
Marraskuinen Rooma.








sunnuntai 2. marraskuuta 2014

"Se juttu"

Pääkoppani on sunnuntaitunnelmissa,
eli levollisen tyhjä,
mutta sydämessä halu kirjoittaa.

Ponnistelin viimeisen aktiivisen neuroonini kanssa, löytääkseni aiheen, mistä kertoa,
mutta ideaa ei tullut.
Aivoni ovat lomalla.

Kunnes nuoruudenystäväni Tarja ehdotti, että kirjoittaisin siitä, miksi alunperin hullaannuin tähän taiteilijoiden ja seikkailijoiden maahan.
Mikä oli "se juttu", joka vei minut mennessään.

Kukapa minua ei muistaisi jo koulunpenkiltä, kuinka istuin pulpetissa tuijottaen poissaolevana ikkunasta ulos, haaveillen Italiasta. Ulkona satoi lunta, ja minun olisi pitänyt opiskella matikan yhtälöitä,
mutta ajatukseni olivat saapasmaassa.

Olin 16-vuotias kun vanhempi siskoni Leena sai päähänsä, että tämän pikkusiskon on nähtävä elämässään muutakin kuin Tampereen Messukylä.
Hän raahasi minut vastoin tahtoani Riminin rantalomalle.
Minusta minulla oli jo kaikki.
Olihan minulla poikaystäväkin.

Onneksi lomamatka ei ollut Alaskaan, tai luultavasti tänä päivänä kirjoittaisin tätä Alaskasta.
16-vuotiaana kun järki ja tunteet eivät kulje käsikkäin.
Eihän minulla mitään Alaskaa vastaan ole, mutta syön kuitenkin mielummin spaghettia Italian auringon alla, kun jäistä seitä iglussa.

Itkin surusta Helsingin lentokentällä, noustessani Riminiin vievään koneeseen.
Rakkaus kun jäi Suomeen.

Itkin surusta Riminin lentokentällä,
noustessani Helsinkiin vievään koneeseen.
Rakkaus kun jäi Italiaan.

16-vuotiaan rakkaus on aika hepposta.

Eli "se juttu" oli nimeltään Paolo.
Kun siihen sitten vielä lisättiin kymmeniä kilometrejä pitkä Riminin aurinkoranta, ulkoilmadiscot, lämpimät, tunnelmalliset, säkkipimeät kesäyöt,
ja italialaisten iloisuus ja vilkkaus,
paketti oli valmis.
Paketin nimi oli vapaus.
Olin "riisunut kengät jalastani ja tanssin paljain jaloin".

Siitä alkoivat lukuisat Italianmatkani, joista tuli vuosien myötä aina vain pidempiä.
Paikat ja Paolotkin vaihtuivat,
mutta olin menettänyt sydämeni tälle maalle.

Talvet opiskelin italiaa
Tampereen työväenopistossa Aimonen johdolla, kesät nautin italialaisesta elämästä.
Lukio oli sivuseikka.

Koskaan en kuitenkaan varsinaisesti ajatellut jääväni lopullisesti Italiaan,
kunnes kohtalo otti elämäni ohjakset käsiinsä ja tässä sitä ollaan.

Italia on minun luonteeni ja persoonallisuuteni koti.

Sydämen hiljainen valinta.