Marraskuinen Rooma

Eilen aamulla, minä ja ystäväni Marja, pyyhälsimme Spoleton asemalle, määränpäänä Rooma.

Säätiedotuksessa oli luvattu hurjaa lämpötilan laskua, sadetta ja kovaa kylmää tuulta, joten olimme varustautuneet päivään lämpimin vaattein, villapaidoin ja talvitakein.
Roomassa aurinko möllötti siniseltä taivaalta, tuulesta ei puhettakaan, ja mittari näytti +22°.
Hiukan oli tukalaa toppatakissa.
Kiitos herra säätiedottajan.

Marjalla oli ajatuksena löytää joku kiva hotelli, missä voisi viettää joulunpyhät Roomasta nauttien, joten juoksimme hotellista hotelliin, kysellen hintoja ja kurkkien hotellihuoneita.
Marja puhui hotellien henkilökunnan kanssa englantia, ja minä kuljin varjona perässä.
Tuppisuuna.
Leikin ajankulukseni keski-ikäisten naisten tyypillistä "olen pöhkö- leikkiä":
Olen ulkomaalainen, en osaa kieliä,
en englantia, enkä sanaakaan italiaa.
Tuijottelin poissaolevan näköisenä jotain seinätaulua.
Kuuntelin italialaisen hotellihenkilökunnan avoimesti kerrotut  asiat ja juorut.
Ja nauroin sisimmässäni.
Ilmaista huvia.

Kyllästyttyämme hotellikierrokseen,
päätimme mennä Fontana di Treville, heittämään onnenkolikot suihkulähteeseen.
Helpommin sanottu kuin tehty.
Suihkulähteessä ei ollut vettä.
Häh?
Patsaat olivat piilossa rakennustelineiden takana, työmiehiä vilisi siellä täällä haalareissaan.
Suihkulähdettä ja patsaita pestiin.
Ai, sitä pestäänkin.
Tietysti tänään, kun me olimme paikalla.

Onni onnettomuudessa:
Koska suihkulähteessä ei ollut vettä,
saimme ainutkertaisen mahdollisuuden mennä suihkulähteen sisälle puusiltaa pitkin.
Näimme mahtavat  veistokset uskomattoman läheltä.
Niin läheltä, että ajattelin, että voisin käyttää tilaisuutta hyväkseni.
En voinut heittää onnenkolikkoa kuivaan suihkulähteeseen, mutta minulla olisi tilaisuus laittaa euron kolikko hurjan hevosveistoksen nenään.
Tiedä vaikka toisi superonnea.

No, poliisi tarkkaili minua kulmiensa alta, niinkuin olisi arvannut, mitä tämän suomalaisen päässä liikkui,
joten hylkäsin ajatuksen.
Marja ei ehkä olisi halunnut viettää Roomapäivää poliisilaitoksella.
Tai en tiedä.
En huomannut kysyä.
Uusi, erilainen kokemus,
näkisi sitten senkin,
roomalaisen putkan.

Kuivan suihkulähteen jälkeen, meille tuli jano ja nälkä.
Istahdimme ulkoilmaravintolan pienien pöytien ääreen ja tilasimme ruokaa ja viiniä.
Ravintola oli vuodelta 1930 ja samoin tarjoilija.
Luikkulaiha, tumma mies, jonka olisi pitänyt jäädä eläkkeelle 15-vuotta sitten.
Jaksoi silti hymyillä.
Ihme kyllä.
Katukuvaa katsellessani, minusta tuntui, että tarjoilijamme oli ainoa roomalainen, turistien joukossa.

Kilistelimme Marjan kanssa ja hikoilimme auringossa.
Minä söin ravioolit pähkinäpinaattikastikkeessa.
Ei hullumpia.
Marjasta en tiedä tarkalleen,
mitä söi.
Olin keskittynyt omaan lautaseeni.
Jos haluatte tietää, mitä Marja söi,
niin soittakaa Marjalle numeroon +39 63854217.

Ennen kotiinlähtöä, istuskelimme vielä Piazza Navonalla.
Maistelimme tulessa paistettuja kastanjoita ja tarkkailimme ympärillemme.

Piazza Navona on vilkas, eläväinen aukio.
Siellä voisi istua tuntikaupalla,
vain katsellen taidemaalareita, jotka maalaavat keskittyneinä taulujaan,
leikkiviä lapsia,
valokuvaavia turisteja,
kahviloissa sanomalehtiä lukevia roomalaisia,
mustavalkoisiin pukeutuneita tarjoilijoita, jotka liukuvat pöytien välissä tarjottimineen,
hymyillen ja huudellen:
"Buon giorno signora!"

Tätä se on.
Marraskuinen Rooma.