Dottor Thomas

Minun oli tarkoitus kirjoittaa italialaisista mummotyypeistä,
mutta eilen oli niin tärkeä päivä, sekä Thomakselle, että tälle suomalaisäidille, että jätän nyt mummojutut toiseen kertaan,
ja kerron eilisestä päivästä.

Thomas valmistui Perugian yliopistosta, matemaattisluoonontieteellisestä tiedekunnasta,
väestönsuojelun kandidaatiksi.

Aamulla, jo auringon noustessa kodissani oli hulinaa.
Petrikkikin oli tullut Suomesta veljensä valmistujaisiin,
joten pojat yhdessä valmistautuivat juhlaan.
Puku päälle, lankkia kenkiin, kravatti kaulaan, geeliä tukkaan.
Minä, papiliotit päässä, makuhuoneessa,
heittelin kenkiä pitkin lattiaa etsien vaatteisiini sopivaa paria.
Thomas oli neuvonut: "Pukeutukaa nätisti mutta rennosti, ei liian elegantisti."  "Äiti! Nämä ei ole häät!"

Thomaksen piti olla yliopistolla ennen yleisöä,
joten pojat kiiruhtivat jo edeltä matkaan.
Minä ja Sergio otettiin valmistelut rauhallisemmin.

Liian rauhallisesti.

Lopulta ajoimme sataakahtakymppiä kohti yliopistoa, ja minä itkulinssissä hoin koko matkan: " Me ei keritä!" Multa jää näkemättä poikani gradun luento!"
Olin todella hädissäni ja ihmettelin "miten tässä näin kävi!"

Saavuimme paikalle muutamaa minuuttia ennen Thomaksen astumista juhlasaliin arvokkaasti, puku päällä.
"Huh huh! Ehdin!" ajattelin ja ryntäsin eturiviin.
Halusin nähdä tapahtuman mahdollisimman läheltä.

Thomas seisoi kahdeksan yliopiston professorin edessä,
täydessä juhlasalissa, esitelmöiden tietokoneen ja valkokankaan avulla projektiaan.
Vautsi!

Olin niin jännittynyt Thomaksen puolesta,
että en kerinnyt edes liikuttumaan saatika itkemään.
( Mikä on todella erikoista tältä itkupilliltä.)
Tuijotin Thomaksen hiukan täriseviä käsiä ja auoin varmaan suutanikin puheen tahdissa.
Kaikki meni kuitenkin loistavasti:
Itsevarmasti, tyylikkäästi, rennosti, välillä omin sanoin ajatuksiaan lisàten ja täydentäen kirjallista projektiaan.
Lopuksi yleisö taputti kovaäänisesti, ja minun olisi tehnyt mieli nousta seisomaan tuolille ja huutaa yleisölle: "Minä olen äiti!"
Onneksi en sitä tehnyt.
Rajansa kaikella.
Äidin ylpeydelläkin.

Kun Thomas astui ulos juhlasalista helpottuneen rentoutuneena, poksautimme kuohuviinipullon, ja laitoimme Tommin päähän traditionaalisen laakeriseppeleen.
Huusimme kurkku suorana:
"Auguri Thomas! Complimenti!"

Sitten valokuvausta:
Thomas, Petrik ja tämä äiti.
Thomas, Petrik ja isä-Luciano.
Thomas ja Giada pussaillen kaulakkain.
Thomas ja täti.
Thomas ja lapsuudenystävä Moreno.
Thomas, äiti ja Sergio.
Thomas, isä ja Renata.
Koko sekalainen seurakunta.
Hauskin kuva tuli Thomas ja nonno- pappa Pietro: Nonno raukka seisoi pitkän Thomaksen kainalon alla.

Lopulta nälkäinen juhlaporukka suunnisti kohti Lucianon kotia.
Ilo oli ylimmillään kun Petrikin tyttöystävä Esterikin saapui paikalle, suoraan Rooman lentokentältä, lennettyään Italiaan Suomen suvesta.

Jokainen oli tehnyt jotain syötävää, joten pöytä notkui tarjoiluista: Italian herkuista, salvia ja margherita pizzoista munakoisoihin ja riisisalaattiin, sekä suoraan Suomesta lentäneestä savulohesta, ja minun "tavaramerkistäni", kalavoileipäkakusta.
Lisäksi oli kolme kakkua ja leivoksia.

Italialais-suomalainen "laaja- perhe" juhli riemulla, italialaisella desibelillä nauraen ja iloiten.

Katselin Thomasta ja ajattelin:
Siinä se nyt on.
Poikani.
Dottore. Laureato.

Sydämeni oli täynnä iloa ja äidin ylpeyttä.
Kiitollisuutta.
Ennen kaikkea siitä, mitä Thomas on: Tasapainoinen, onnellinen, rehellinen, kohtelias, hyväkäytöksinen, hellä, lähimmäisiään rakastava mies.

Mitä muuta äiti voi toivoa elämältään?
Ei mitään.
Siinä on kaikki.

Tweet

People have read this post.

Lentokentällä

Seison Thomaksen kanssa Rooman lentokentän saapuvien matkustajien uloskäynnin edessä.

Tuijotan aukeavaa liukuovea, mistä  kävelee ulos kansainvälinen ihmismassa.

Nojaan käsilläni lasiseen puoliseinään, mikä jakaa meidät odottajat saapuvista matkustajista.
Tunnen kuinka käteni hikoavat lasia vasten; odotuksesta ja Rooman kuumasta kosteasta ilmasta.

Etsin joukosta poikaani Petrikkiä ja mietin: Vaikka ihmisiä on joka puolelta maailmaa, tunnen joukosta  suomalaiset, kotimaani kansalaiset.
Kasvonpiirteistä, tyylistä, hiljaisesta keskustelusta, harhailevasta mutta rauhallisesta katseesta.

Mukana on myös nuoria ulkosuomalaisäitejä, jotka työntävät rattaissa suklaasilmäisiä lapsia.
He etsivät italialaisen isän ja aviomiehen iloista "tervetuloakotiin hymyä" odottavien ihmisten joukosta.

Näen oman elämäni heissä.
Kuinka usein olen itsekin, vuosien varrella, matkustanut yksin, kahden poikani kanssa, lomalle Suomeen.
Kerännyt hikihatussa leluja istuimien alta koneen laskeutuessa, sekä tyynnytellyt lapsiani:"Kohta korvakipu menee ohi." "Olemme pian mummulassa."

Ja palannut Italiaan sekavin tuntein:
Jalat Roomassa, pää vielä Tampereella ja sydän haljenneena kummassakin päässä.

Joskus tuntuu, että vain lentokoneessa olet kotona.
Olit sitten Italiassa tai Suomessa niin aina on ikävä jotakin ja johonkin.

Tweet

People have read this post.

Pääskyset

" Pääskysestä ei päivääkään.."
Kai täällä Italiassa on sitten kesä.

Kuukauden verran pääskyset ovat tehneet pesiään meidän talon katon reunojen alle.
Pesiä on kymmeniä.
Tästä seurauksena ikkunoiden edessä on "pääskysliikennettä", kuin Rooman keskustassa autoruuhkaa.

Pesistä kuuluu poikasten sirkutus, ja aina välillä joku linnuista tekee ensimmäisen, rohkean hyppynsä suureen maailmaan.

Tiedän, että hymyilet lukiessasi ja ajattelet:"Onpa suloista!"

Niin onkin.
Kun pesiä on yksi tai kaksi.
Kun niitä on ylettömästi ympäri kattoa, niin "suloisuudessa" on toinenkin puolensa.

Me hukumme linnunkakkaan.

Sitä on ikkunoissa, ikkunalaudoilla, sisäänkäynnissä, pensaissa, kukissa.
Ylettömästi.
Joka vuosi.

Naapureissa ei yhden yhtäkään linnunpesää.

Ilmeisesti pääskyset keskustelevat talven aikana kaukomailla jotain seuraavaa:

"Muutetaan taas kesäksi koko jengi
Spoletoon Leilan ja Sergion luo."
" Siellä on mukavan rauhallista, kun ei ole pikkulapsiakaan."
Ainoastaan joku matala eläin, jänis tai koira, joka käy tarpeillaan pihassa."
" Ihan siedettävää sakkia."

Taikka sitten joku on kertonut pääskysille, että Sergion sukunimi on "Pulu".

Uskovat meidän olevan lähisukulaisia.

Tweet

People have read this post.

Facebook

Kyllä on minulla niskat jäykkänä,
jatkuvasta naamakirjan tuijottelusta,
pää alaspäin.
(Hassu sanonta: Niskat jäykkänä.
Onko minulla monta niskaa?)
No, se niistä niskoista.

Facebook on minun suora yhteyteni Suomeen ja suomalaisiin.
Kuin kävisi kylässä ystävällä, tai viettäisi iloisia hetkiä sukulaisten seurassa.
Mahtavaa.
Italian ja Suomen väliset kilometrit katoavat hetkessä.

On luonnollista, että kirjoitan suurimman osan kommenteistani suomeksi, koska juttelen useimmiten suomalaisten kanssa.
Jotkut italialaiset ystäväni valittavatkin minulle asiasta, koska eivät ymmärrä mitä kirjoitan.
Haluaisivat tietää mitä "puhun".

Varsinkin miespuolisten kommentit ovat huvittavia: " Leila! Kirjoita italiaksi! Facebooksivusi vilisee kauniita naisia, eikä ymmärretä kommenteista mitään!"

Vai niin.

Ette usko, miten minusta on kiva katsella kuvia lumisateesta, järvistä, tutuista teistä tai kahviloista, joissa olen aikaani viettänyt ystävieni kanssa.
Laajennan kuvaa, jotta näen, mitä ihania pullia on tarjolla myyntitiskillä.
Ja kuolailen nettiin.

Luulen, että ketään ei kiinnosta kuva Stockmannin ovesta ja roskakorista.
Minussa sekin herättää tunteita.

Mukavaa on myös se, että voin hypätä sisälle tuttujen arkielämään kommenttien kautta.
Kun painan koneesta nappulaa "tykkää", se ei ole kohteliaisuus tai tapa.
Minähän tykkään, ja kovasti tykkäänkin.

Joku on viettänyt sateisen mutta romanttisen viikonlopun kesämökillä.
Jostain on tullut äiti tai mummo.
Joltain on revennyt housut töissä.
Joku on syönyt aamupalaksi neljänviljanpuuroa.
Joku ei ole viitsinyt tehdä mitään koko päivänä.

Suomielämää suorassa lähetyksessä.
Facebookelämää?
Kiiltokuvaelämää?
Ei minusta.
Elämmekö me elämääkään ilman minkäänlaisia naamareita?

Enhän lähde kauppaankaan yöpuvussa ja tukka pystyssä.
Miksi laittaisin sellaisia kuvia naamakirjaan?

Paitsi jos välttämättä haluatte.

PS.Kuva Spoleton ravintolasta; elämästä ja nautinnosta.

Tweet

People have read this post.

Äitienpäivä

Äidillä on spanielin silmät
karheat kädet
ja rikkinäiset aamutossut.
Ja vaikka keittiössä tuoksuu pulla
minä lähden.
Maailma on magneetti
ei sille mitään voi.

Ikävä jo ennen lähtöä.

Leila

Hannu Tarmio: Elämän viisauden kirja;
"Hyvästi äiti" Leila Karin Kiiskinen
( 19-vuotiaana )

Tweet

People have read this post.

Mies sairastaa

Herra terveyden perikuva sairastui flunssaan.

Kerronpa siitä,
näin meidän kesken,
nimiä mainitsematta.
Tämä on sitä praivasia.

Kun miehet sairastavat,
olisi parasta juosta pakoon,
vaikka vuorille,
tai Amerikkaan.
Aina ei voi.
Kun on kyse omasta miehestä.

Jos lasten syntyvyys riippuisi miehistä,
niin maailmassa ei olisi lapsia.

Kun ensimmäinen mies olisi  synnyttänyt, ja kertonut muille miehille synnytyskivuista, niin kukaan toinen mies ei enää haluaisi synnyttää.
Tämä on totuus.
Lue vaikka Wikipediasta.

Mutta nyt sairastavaan mieheen.

Potilas makaa sängyssä peiton alla.
Niin kurja olo!
On nuhaa, ja kurkkukin kipeä.
Kuumetta 37,2 .
Ymmärrän.
Tai olen ymmärtäväni.

Samassa tilanteessa, olisin siivonnut kotia, pessyt pyykkiä, käynyt kaupassa, laittanut ruokaa, käyttänyt koiran ulkona pissalla ja vienyt pojan jalkapalloreeneihin.
Ja mennyt sitten illalla tunnin tavallista aikaisemmin nukkumaan, koska flunssa ja pieni lämmönnousu väsyttää.

Mutta nyt tilanne on tämä:

Potilaani kurkku on kipeä, minä juoksen keittöön valmistamaan hunajateetä.

Potilaani yskii.
Kaksi kertaa.
Niin tuntuu rinnassa.
Pitäisiköhän soittaa omalääkärille,ettei mitään vakavaa?

Potilaani lihaksia särkee.
Laitan tyynyjä jalkojen alle,
jos vaikka helpottaisi.

Potilaalla on kylmä.
Haen vaatehuoneesta lisäpeiton,
jotta raukka lämpiäisi.

Potilaalla on jano.
Äkkiä lasillinen raikasta vettä.
Kukas nyt janoa kestäisi.

Potilaalla on tunne, että kuume on nousussa.
Etsin kuumemittarin ja mittaan kuumeen kärsivältä.
Potilas oli oikessa.
Kuume on noussut.
37,3 .

Potilaalle on tulossa päänsärkyä kuumeen noususta.
Peiton alta kuuluu epämääräistä ulinaa ja valitusta.
Juoksen nopeasti hakemaan kipulääkettä.

Mietin: "Antaisinko kolminkertaisen annostuksen?
Jos vaikka nukahtaisi."

Hiljaisuus.
Potilas nukahti.
JEEEE!!!!

Istun olohuoneen sohvalle lepuuttelemaan jalkojani.
Kun on kulunut kymmenisen hiljaista minuuttia,
makuuhuoneesta kuuluu ääni: "Pahinta on, että jos minun pitää mennä ensi-apuun, niin en osaa edes selvittää missä kipu on, kun joka paikkaa särkee."

Laitan tyynyn kasvoilleni, ettei potilas kuulisi, ja nauran aivan hulluna.

Tweet

People have read this post.

Suukkoja!

Siskoni Leena oli miehensä Matin kanssa lomalla Italiassa, meidän vieraanamme.

Sunnuntaina oli kutsu anoppilaan lounaalle, minne sitten iloisin mielin suuntasimmekin.
Tunsinhan hyvin italialaisen alkupala-pasta- pääruoka-vihannekset-kakku-spumante-hedelmä-espresso-grappa makoisan sunnuntailounaan.
Kuka hullu siitä kieltäytyisi?

Astuimme sisälle lasagnen ja uunilihan tuoksuiseen kotiin.
Tervehdimme toisiamme:
Anoppi oli juuri antamassa Matille poskisuudelmia, kun Matti ojensi ujosti hymyillen kätensä tervehdykseksi.

Illalla kotona kerroin Matille, miten Italiassa tervehditään poskisuudelmilla.

Siitähän riemu alkoi.
"Ai niinkö?" Sanoi Matti, ja kohteliaana, mukavana miehenä, sopeutui välittömästi käytäntöön.

Seuraavan päivän Matti jakeli poskisuukkoja joka suuntaan.
Lihakaupan myyjälle,
naapurin mummolle
ja kaikille vastaantuleville tutuilleni.
Ilo oli ylimmillään ja minua nauratti.

Nyt oli tullut väärinkäsitys.
Suukkoja annetaan sukulaisille ja ystäville.
Ei koko kylän asukkaille.

Tilanteessa, missä Suomessa olisi luonnollista halata, on suukkojen paikka Italiassa.
Eihän Suomessakaan mennä pankkiin ja halata kassaneitiä.
Elleivät ajat ole muuttuneet.

Minua tilanne huvitti, mutta annoin Matin suukotella.
Oli niin hellyyttävää katsella suomalaista miestä, joka moiskautteli kaikki vastaantulijat.

Uskon, että Matti sai monta ihmistä iloiseksi sen päivän aikana.
Naapurin mummokin näytti melkein kolmekymppiseltä hymyillessään Matille rappukäytävässä.

Seuraavana päivänä päätin kuitenkin selventää Matille "poskisuudelmakäytännön sääntöjä",
ettei kaupungilla leviäisi huhu suomalaisesta, kaikkia suutelevasta naistenmiehestä.

Tiedä vaikka uutinen olisi päässyt sanomalehteen.
Olisihan se ollut hiukan noloa.
Leena-siskolleni.

Tweet

People have read this post.