torstai 29. toukokuuta 2014

Lentokentällä

Seison Thomaksen kanssa Rooman lentokentän saapuvien matkustajien uloskäynnin edessä.

Tuijotan aukeavaa liukuovea, mistä  kävelee ulos kansainvälinen ihmismassa.

Nojaan käsilläni lasiseen puoliseinään, mikä jakaa meidät odottajat saapuvista matkustajista.
Tunnen kuinka käteni hikoavat lasia vasten; odotuksesta ja Rooman kuumasta kosteasta ilmasta.

Etsin joukosta poikaani Petrikkiä ja mietin: Vaikka ihmisiä on joka puolelta maailmaa, tunnen joukosta  suomalaiset, kotimaani kansalaiset.
Kasvonpiirteistä, tyylistä, hiljaisesta keskustelusta, harhailevasta mutta rauhallisesta katseesta.

Mukana on myös nuoria ulkosuomalaisäitejä, jotka työntävät rattaissa suklaasilmäisiä lapsia.
He etsivät italialaisen isän ja aviomiehen iloista "tervetuloakotiin hymyä" odottavien ihmisten joukosta.

Näen oman elämäni heissä.
Kuinka usein olen itsekin, vuosien varrella, matkustanut yksin, kahden poikani kanssa, lomalle Suomeen.
Kerännyt hikihatussa leluja istuimien alta koneen laskeutuessa, sekä tyynnytellyt lapsiani:"Kohta korvakipu menee ohi." "Olemme pian mummulassa."

Ja palannut Italiaan sekavin tuntein:
Jalat Roomassa, pää vielä Tampereella ja sydän haljenneena kummassakin päässä.

Joskus tuntuu, että vain lentokoneessa olet kotona.
Olit sitten Italiassa tai Suomessa niin aina on ikävä jotakin ja johonkin.










People have read this post.