Suttupaperi

Käyn nykyään useammin mammografiassa kuin kampaajalla,  joten taas tuli kutsu kotiin puolivuotistarkastukseen.
Eilen sitten pyyhälsin tissinlitsauksen, joka on siis Suomen toisella virallisella kielellä eli ruotsiksi tisslits, ja japaniksi kuulemma  lit saa tis  sisi.
Ihan vain infona.

Otin Sörtsön mukaan henkiseksi tueksi,  vaikka hänellä ei ole kokemuksia tissinlittauksen  kauhuista, sattuneesta syystä.

Sörtsö parkkeerasi  autoa sairaalan parkkipaikalla, ja minä seisoin  tienvieressä odottamassa, kun auto pysähtyi  viereeni.
Auton  ikkuna avattiin ja ikkunasta kurkisteli  kolmekymppinen nainen,  tyylikkäästi pukeutuneena  ja hiukset  viimeistä hiusta myöten föönättyinä.
Hän  kysyi minulta kirurgisen osaston  sijaintia.
Olin kuuntelevinani  mitä hän puhui,  mutta tosiasiassa tuijotin vain naisen kasvoja.
Hänellä oli valkoisia tahroja kasvoissaan.
Yksi nenänpäällä, yksi poskessa ja yksi leuassa.
Joko hän  oli juuri syönyt kermamunkin tai  hän oli pessyt hampaansa kiireessä ja räiskinyt  hammastahnaa sinne sun tänne pitkin kasvoja.
Mietin pitäisikö asiasta huomauttaa, kermavaahto kasvoilla kun oli jotenkin ristiriidassa hänen jakkupukuunsa.
Nääh, mitäs tosta.
Tunsin salaista helpotusta, etten ole ainoa spoletolainen suttupyttynainen.
Minähän kuljen joka päivä kaupungilla kahviviiva nenänpäällä, josta kaikki minulle huomauttelevat.
Ongelmani on selvästi anatoominen.
Pohjoismaalainen perunanenäni  ei ylety  pienen  espressokupin ulkopuolelle niinkuin italialaiset nenät, vaan jää kahvikupin sisään.
Juon päivittäin espresson baarissa.
Kävelen päivittäin ihmismassassa nenänpää kahvissa.
Loogista, eikö.

Pahinta tissinlitsauksessa on odottaa  vuoroaan odotushuoneessa.
Tekisi mieleni  karata, mutta en voi kun Sörtsökin mukana.
Hän ottaisi minut kiinni ja toisi  narussa takaisin.

Niinpä otin laukusta suttupaperin ja piirtelin siihen hermostuksissani  kaikenlaista:
Kukkia, irvisteleviä ja kieltään näyttäviä naamoja, nimeäni, blääh  ja yäk-kirjoituksia;  kaikkea sellaista millä suttasin matikankirjanikin  12-vuotiaana.
Kun kyllästyin,  otin kännykän esiin ja napsin kuvia  sairaalan käytävästä.
Sergio näytti minulle merkkejä,  että "istu alas" ja yritti epätoivoisesti  kuiskata minulle voimakkaalla äänellä täydessä odotussalissa:
"Kuvaatko sä täälläkin! Kaikki katsoo sua, voisitko lopettaa."
Vastasin rauhallisesti mutta päättäväisesti: "En voi lopettaa, voin tarvita näitä kuvia blogipostauksiini."

Olin juuri ottamassa kuvaa hienosta "hengenvaaramerkistä" röntgenhuoneen ovessa, kun ovi aukesi.
Sekuntti ja salama välähti radiologin kasvoilla.
Ops!
Tuli kuva väärästä kohteesta ja heilahtanutkin vielä.
Sergio katseli ulos ikkunasta, niinkuin ei olisi aavistustakaan, kuka minä olen, joku tuntematon tyyppi.

Hetken päästä ovi aukesi uudestaan ja ovelta huuteli radiologi  minun vuoronumeroni.
Se sama radiologi, jonka jo tunsin.
Olihan minulla jo valokuvakin hänestä.

Astuin sisälle kuvaushuoneeseen.
Radiologi:  "Annatko mulle sun lähetteen."
Minä: "Minkä lähetteen?"
Radiologi: "Sen kutsun mammografiaan, mikä tuli sulle kotiin."
Kulmat kurtussa mietin hetken, mikä  kutsu minulle oli tullut postissa, kunnes minulla välähti.
Olihan minulla se kirje laukussa.
Se oli se minun suttupaperi.

Ojensin " irvistelevillä naamoilla ja kääk-huudoilla" täydennetyn paperin ja selittelin nolona: "Anteeksi, mä vähän piirtelin siihen. En tiennyt, että se pitää antaa takaisin."
Nuori , hento radiologineito heilautti ponnariaan  ja hymyili itsekseen katsoessaan lähetetettäni.
Totesi lopuksi nauraen: "Ei se haittaa, saitpa tylsästä paperista villin näköisen."

Minä huokaisin helpotuksesta, että Sörtsö oli odotushuoneessa, eikä ollut näkemässä minun villin näköistä taideteostani  mammografialähetteessä.

Ps. Ainoa kuva, mikä onnistui  sairaalan käytävältä. Olisin ottanut kuvan missä heilutan teille, mutta kun ei Sörtsö suostunut kuvaamaan minua.

Muisto

Luin Petran hauskan ja mielenkiintoisen  blogipostauksen ( Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä) hänen turkkilaisesta anopistaan,  ja innostuin minäkin kirjoittamaan ja kertomaan italialaisesta anopistani.

Kun menin aikanaan naimisiin, olin 25-vuotias  tyttönen, joka ei osannut  tehdä mitään muuta kotona kuin siivota.
Minulla ei ollut aavistustakaan, miten laitetaan ruokaa tai silitetään, olin elänyt opiskeluaikani kaupasta ostetuilla valmiilla  täytetyillä sämpylöillä ja kuljin puhtaissa mutta ryppyisistä ryppyisemmissä vaatteissa.
Eikä se haitannut minua tippaakaan.
Anoppiani haittasi.
Hän silitti alushousutkin.
Italialaiset silittävät  kaiken ja perusteellisesti,  ja ajattelen,  että se on myös yksi syy siihen, miksi italialaiset näyttävät niin tyylikkäiltä.
Vanhat  vaatteetkin näyttävät juuri  kaupanhyllyistä haetuilta, kun ne on silitetty pikkutarkasti.

Anoppini  oli vilkas, iloinen ja hyväsydäminen nainen, mutta hänessä oli kaksi luonteenpiirrettä, jotka saivat suhteemme usein räiskymään kuin tulivuori kun kohtasimme.
Hän oli itsepäinen jääräpäisyyteen asti,  ja hän ei jättänyt koskaan sanomatta ajatuksiaan ja mielipidettään joka asiasta,  oli hän sitten lääkärissä, kaupassa tai minun kodissani.
Kerran olin hänen kanssaan torilla,  kun hän väitti  villapuseroidenmyyjälle, että viikko sitten heillä oli ollut myynnissä tiettyjä puseroita myös vihreänä, vaikka myyjä kuinka selitti, että sitä puseromallia ei edes tehdä vihreänä.
Anoppini  väitteli niin kauan, että myyjän oli lopuksi pakko todeta, että "ok, signora", jotta pääsisi hänestä eroon.
Anoppini oli lähtiessään kovin tyytyväinen lopputulokseen,  ja käveli kymmenen metrin päähän luokseni ylpeänä ja suorana kuin heinäseiväs.
Minä häpeilevänä, vaatehyllyjen takana piilossa, tuhisin ja mumisin itsekseni.

Eräänä lauantai-iltapäivänä olimme menossa mieheni kanssa ruokaostoksille markettiin, kun tuttu anoppini  "asiahan on näin" mölötys  kuului  hedelmäosastolta kaupan sisäänkäyntiin asti.
Mieheni  käänsi ruokakärryn nopeasti kuin  Räikkönen Ferrarinsa,  takaisin kohti ulko-ovea.
Ruokaostokset  jäi tekemättä, mutta helpompi paastopäivä, kuin anoppini korkeadesibelinen keskustelu täydessä ruokamarketissa.

Tilanne kärjistyi kotonani, kun anoppi tuli kylään. Minä  vasta-avioiitunut sisustin uutta kotiamme innoissani, kun anoppi  astui  ovesta sisään ja huudahti välttömästi: " Karmea sohva! Kuka hullu ostaa mustan sohvan! Vie se heti takaisin kauppaan!"
Niin monet kerrat mieheni , töistä kotiin tultuaan, löysi minut itkuisena kotona.
Anoppi oli taas sanonut suoria mielipiteitään.
Mieheni otti heti auton ja ajoi  äidilleen pitämään puhetta tilanteesta.

Anoppini käytös ei muuttunut, mutta minä opin vuosien myötä ottamaan tilanteen huumorin kannalta, sulkemaan korvani ja tekemään asiat oman pääni mukaan.
Ymmärsin, että anoppini käytös ei ollut tahallista ja jästipäisyyden takana oli piilossa myös hyvä sydän.

Anoppini oli ompelija,  ja hän oli innoissaan ja iloinen saadessaan tehdä minulle vaatteita.
Minulla oli jatkuvasti uusia, anopin ompelemia housuja, takkeja ja mekkoja.
Hän teki minulle jopa talvitakit.
Kun hän näki minun päälläni tekemiään vaatteita, hän hymyili onnellisena, ja minä ymmärsin, että se oli hänen keinonsa osoittaa minulle huolenpitoaan ja välittämistään.

Usein meillä oli hauskaakin yhdessä, sillä anoppini oli välitön ja sosiaalinen.
Kun hän kutsui meidät kotiinsa illalliselle, nauroimme  yhdessä mitättömille, hölmöille  naistenjutuille, mieheni ja appiukkoni katsoessa meitä kummastuneina sivusta.
Anoppini ei koskaan saanut minua kokemaan, että olisin ollut jollainlailla erilainen  tai vähemmän arvostettu miniä vain siksi, että olin ulkomaalainen.
Olin hänelle vain Leila.

Anoppini  sairastui  59-vuotiaana  syöpään. Kaikki tapahtui nopeasti ja yllättäin. Pari kuukautta sairaalassa, kotona, sairaalassa.
Väsymystä, kipua, oksentelua ja laihtumista silmissä luurangoksi.
Olin anoppiani lähellä, miten osasin; talutin vessaan,  vietin öitä sairaalassa.
Hän sairastui kesäkuussa ja kuoli syyskuun ensimmäisenä päivänä.
Kaksi päivää ennen kuolemaansa olimme olleet yhdessä värikkäässä lasten huvipuistossa.
Pienet poikani Petrik ja Thomas hyppivät iloisina pomppupatjalla.
Anoppini, peruukki päässä, väsyneen varjot kasvoilla, katseli lastenlastensa iloa verkkoaidan takaa ja hymyili.
Hän oli onnellinen.
Tämä jäi viimeiseksi muistokseni  italialaisesta anopistani.

Ps. Kuva italialaiselta vaatetorilta.

Paradiso di Assisi

Viime aikoina turismi  Pohjoismaista; Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta on kasvanut huomattavasti Umbriaan.
Assisi ja kotikaupunkini  Spoleto ovat suosituimmat kohteet, joten ajattelin laittaa muutamia kuvia, jotka otin tänä aamuna Assisin Paradisosta.
Paradiso eli Paratiisi, oikea nimi tälle paikalle, eikö?

Syyskuu on viinirypäleitten ja loppukesän lämpöisen tuulen aikaa.
Aurinko lämmittää vielä hellästi kasvoja,  mutta polttava kuumuus on väistynyt hiljaa hiipivän syksyn tieltä.
Luonto huokuu rauhaa.

Tortoreto

Tiedän.
Hävisin kuin  pieru  Saharaan.
Mistähän minulle tulee aina mieleen näitä kivoja sanontoja?

En ole kuukauteen kirjoittanut blogia.
Hups!
Kaikki hyvin kuitenkin täällä.
Toivon, että teilläkin siellä.
Onko joku kaivannut minua?

Minulla oli melkein kolme viikkoa vieraita Suomesta; ystäviä ja sukulaisia, kaikkia ihania sellaisia.
Jäi nettielämä  täysin hyllylle, kun elin niin innokkaasti  tätä oikeaa elämää.
Lopuksi sitten vielä vietin loman Tortoretossa, merenranta-mökissäni  kahden mieheni, eli Sörtsön ja Maxim-koirani  kanssa.
Laitan kuvia sieltä, Italian kesästä, joka näkyy jatkuvan, vaikka 9 - miljoonaa italialaisopiskelijaa aloitti koulun eilen,  3-kuukauden kesäloman jälkeen.
Toivottavasti kuvista on iloa: Ne ovat hetkiä sieltä sun täältä, mitä minä siellä pienessä merenrantakylässä touhuan.
Vai tuleeko teillä jo korvista minun rantakuvani?
No, ensi kerralla kerron sitten taas jotain hölmöä tarinaa.

Syyskuussa rannalla on hiljaista, joten nautimme aurinkokylvyistä yhdessä Maximin kanssa:

Nautimme värikkäistä, elämäniloisista,tuoksuvista toreista. Nyt saa uikkarit pullakahvin hintaan....vai jos sittenkin pullakahvit? 

Vaikea lomalaisen jättää nämä tiskiin, mutta mitä elämä olisi ilman ruokanautintoja?  Hampaiden kiristelyä.

Onneksi ollaan Sörtsön kanssa himokävelijöitä, kymmenisen kilsaa menee vihellellen. Aamulla auringonnousun aikaan rantahiekassa, päivällä kyliä ja palmubulevardeja, illalla keskustan kävelykatuja ihmishulinassa. Jos vaikka puolikkaan munkin saisi kulutettua, tai ainakin sokerit päältä. 

Ei minulla muuta. Varjot kiinni ja syksy tulkoon.

Halit teille kuvassa näkyvältä hulivilipariskunnalta.