Olen saanut ihania kyseleviä, ihmetteleviä, huolestuneita ja rohkaisevia maileja, teiltä blogini lukijoilta, koska minusta ei ole kuulunut mitään.
Kiitos teille!
Kirjoitan nyt.
En tiedä mistä.
Kunhan hölötän.
Kevät on tullut Suomeenkin ja siitä olen niin iloinen, että voisin maata vatsallani maassa ja syödä uutta vihreää nurmikkoa.
Mutta allergia estää sen.
Talvi oli kamalaa. Ei se kylmyys, siitä selviää kun istuu sisällä lämpimässä ja popsii perunalastuja TV:n edessä.
Mutta se lumi, jota oli seitsemän metriä ja kuusi senttiä.
En osannut kävellä lumessa.
Kengät uppoaa hankeen, ja nostelet sitten jalkoja puolimetriä kuin aerobic-tunnilla, jotta pääset eteenpäin.
Kun kävelin bussipysäkiltä 100 m. kotiin, niin olin niin poikki, että piti ottaa päikkärit.
Vitsi vitsi!
Totuuden nimissä.
Italiassakin otin aina päikkärit, vaikka kävelin vain hiekassa.
Taisin nyt sekoittaa asioita.
Sitten kun lumi suli, ja huokaisin helpotuksesta,
niin se mokoma jäätyi yöllä kiiltäväksi peiliksi tielle.
Jotain soraa teille oli heitetty, mutta ne oli aina eri kohdissa kun mun jalkani.
Minä tyhmä luotin hiekotukseen ja lähdin reippaasti kävelemään kohti pysäkkiä.
Kunnes toinen jalka liukui johonkin ihan odottamattomaan suuntaan.
Eikähän ihminen voi seistä toinen jalka paikalla ja toinen vasemmalla viistossa parin metrin päässä.
Vai voiko?
Multa se ei ainakaan onnistunut, olin joka päivä pepullani jossain keskellä tietä.
Omituisin tapaus sattui, kun menin ystävälleni kylään.
Soitin ovikelloa, ja samaan aikaan kun kaverini aukaisi oven, mun toinen jalka lähti liukuun Ruotsia kohti.
Lensin naamalleni.
Ovesta sisään.
Makasin eteisen lattialla vatsallani.
Jalat olivat oven ulkopuolella ja loppu kroppa vatsasta ylöspäin sisäpuolella.
Laukku lensi jonnekin keittiön puolelle.
Nostin litistyneen nenäni lattiasta ja katsoin ylöspäin ystävääni.
Huikkasin rauhallisesti, niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan:
"Moi! Mä tulin nyt!"
Ps.Kuvassa talviurheilua. Luistelen. Kai.