Dottor Thomas

Minun oli tarkoitus kirjoittaa italialaisista mummotyypeistä,
mutta eilen oli niin tärkeä päivä, sekä Thomakselle, että tälle suomalaisäidille, että jätän nyt mummojutut toiseen kertaan,
ja kerron eilisestä päivästä.

Thomas valmistui Perugian yliopistosta, matemaattisluoonontieteellisestä tiedekunnasta,
väestönsuojelun kandidaatiksi.

Aamulla, jo auringon noustessa kodissani oli hulinaa.
Petrikkikin oli tullut Suomesta veljensä valmistujaisiin,
joten pojat yhdessä valmistautuivat juhlaan.
Puku päälle, lankkia kenkiin, kravatti kaulaan, geeliä tukkaan.
Minä, papiliotit päässä, makuhuoneessa,
heittelin kenkiä pitkin lattiaa etsien vaatteisiini sopivaa paria.
Thomas oli neuvonut: "Pukeutukaa nätisti mutta rennosti, ei liian elegantisti."  "Äiti! Nämä ei ole häät!"

Thomaksen piti olla yliopistolla ennen yleisöä,
joten pojat kiiruhtivat jo edeltä matkaan.
Minä ja Sergio otettiin valmistelut rauhallisemmin.

Liian rauhallisesti.

Lopulta ajoimme sataakahtakymppiä kohti yliopistoa, ja minä itkulinssissä hoin koko matkan: " Me ei keritä!" Multa jää näkemättä poikani gradun luento!"
Olin todella hädissäni ja ihmettelin "miten tässä näin kävi!"

Saavuimme paikalle muutamaa minuuttia ennen Thomaksen astumista juhlasaliin arvokkaasti, puku päällä.
"Huh huh! Ehdin!" ajattelin ja ryntäsin eturiviin.
Halusin nähdä tapahtuman mahdollisimman läheltä.

Thomas seisoi kahdeksan yliopiston professorin edessä,
täydessä juhlasalissa, esitelmöiden tietokoneen ja valkokankaan avulla projektiaan.
Vautsi!

Olin niin jännittynyt Thomaksen puolesta,
että en kerinnyt edes liikuttumaan saatika itkemään.
( Mikä on todella erikoista tältä itkupilliltä.)
Tuijotin Thomaksen hiukan täriseviä käsiä ja auoin varmaan suutanikin puheen tahdissa.
Kaikki meni kuitenkin loistavasti:
Itsevarmasti, tyylikkäästi, rennosti, välillä omin sanoin ajatuksiaan lisàten ja täydentäen kirjallista projektiaan.
Lopuksi yleisö taputti kovaäänisesti, ja minun olisi tehnyt mieli nousta seisomaan tuolille ja huutaa yleisölle: "Minä olen äiti!"
Onneksi en sitä tehnyt.
Rajansa kaikella.
Äidin ylpeydelläkin.

Kun Thomas astui ulos juhlasalista helpottuneen rentoutuneena, poksautimme kuohuviinipullon, ja laitoimme Tommin päähän traditionaalisen laakeriseppeleen.
Huusimme kurkku suorana:
"Auguri Thomas! Complimenti!"

Sitten valokuvausta:
Thomas, Petrik ja tämä äiti.
Thomas, Petrik ja isä-Luciano.
Thomas ja Giada pussaillen kaulakkain.
Thomas ja täti.
Thomas ja lapsuudenystävä Moreno.
Thomas, äiti ja Sergio.
Thomas, isä ja Renata.
Koko sekalainen seurakunta.
Hauskin kuva tuli Thomas ja nonno- pappa Pietro: Nonno raukka seisoi pitkän Thomaksen kainalon alla.

Lopulta nälkäinen juhlaporukka suunnisti kohti Lucianon kotia.
Ilo oli ylimmillään kun Petrikin tyttöystävä Esterikin saapui paikalle, suoraan Rooman lentokentältä, lennettyään Italiaan Suomen suvesta.

Jokainen oli tehnyt jotain syötävää, joten pöytä notkui tarjoiluista: Italian herkuista, salvia ja margherita pizzoista munakoisoihin ja riisisalaattiin, sekä suoraan Suomesta lentäneestä savulohesta, ja minun "tavaramerkistäni", kalavoileipäkakusta.
Lisäksi oli kolme kakkua ja leivoksia.

Italialais-suomalainen "laaja- perhe" juhli riemulla, italialaisella desibelillä nauraen ja iloiten.

Katselin Thomasta ja ajattelin:
Siinä se nyt on.
Poikani.
Dottore. Laureato.

Sydämeni oli täynnä iloa ja äidin ylpeyttä.
Kiitollisuutta.
Ennen kaikkea siitä, mitä Thomas on: Tasapainoinen, onnellinen, rehellinen, kohtelias, hyväkäytöksinen, hellä, lähimmäisiään rakastava mies.

Mitä muuta äiti voi toivoa elämältään?
Ei mitään.
Siinä on kaikki.

Tweet

People have read this post.