Bileet

Sörtsön työpaikan firma järjesti työntekijöilleen leppoisan päivän.
Päivällä oli go-kart kilpailu ja nautintoa kylpylässä uimassa ja hierottavana, illalla sitten yhteinen päivällinen kauniissa ravintolassa.

Minä olin mukana vain ravintolassa illalla, muut jutut jätin väliin.
Hyvä ruoka kun minulle maistuu useimmiten, tai totta puhuen aina.

Kun astuimme ravintolaan, se oli vielä melko tyhjillään, joten nappailin kuvia sieltä sun täältä, ja valitsin pöydän isojen avonaisten lasiovien vierestä, jotta tuulenhenkäys ylettyisi pöytäämme asti, sillä päivä oli tukalan kuuma.
Pyyhälsin valitulle paikalleni vieden melkein lattialla seisovan lampun mukanani.
Ohitin liian läheltä.
Lampunvarjostin jäi heilumaan vinona viereeni koko loppuillaksi, merkkinä paikastani.

Pöydässä oli seuranani tietysti Sörtsöni, ystäväpariskuntamme  Gian-Luca ja  8.kuukaudella raskaana oleva vaimonsa Lucia, hiljainen nuoripari pikkutyttöineen, samasta muotista äiti ja tytär silmälasineen, sekä tuttumme Fabio vaimonsa ja  ekaluokkalaisen tyttärensä kanssa.
Fabio oli salin kovaääninen vitsiniekka, joka kädet heiluen ja nauraen heitti juttua taukoamatta koko illan.

Ravintolan pihan nurmikolle , katoksen alle , oli katettu aperitiivi seisovasta pöydästä: Proseccoa ja kaikenlaista naposteltavaa täytetyistä tomaateista munakoisoihin, oliiveihin, friiteerattuihin salvioihin, ja palapizzaan.
Täytin lautaseni herkuilla ja istahdin Lucian kanssa ulkopöydän tuoleille.
Sörtsöä ei näkynyt eikä kuulunut, kierteli jossain lautasensa kanssa, työkavereittensa kanssa höpöttämässä.
En tuntenut ihmisiä ympärilläni, joten istuin mielelläni ystäväni Lucian kanssa sivupöydässä jutellen ja sivusta vieraita tarkkaillen.
Olen niitä tyyppejä, joka ei ole vaivautunut missään eikä kenenkään seurassa.
Olisin hyvinkin voinut istua  Carl Philipin häissä rennosti, kuninkaallisten seurassa ja tarkkailla muniiko täysverisetkin itseään, putoileeko ruokaa pieluksille ja sellaista.
No, minua ei kutsuttu häihin, tiedä sitten miksi.

Auringon laskiessa, taivaan muuttuessa punertavaksi, ja tuulen vaihtuessa kuumasta lempeäksi, me  astuimme takaisin sisälle ravintolaan aloittaaksemme varsinaisen illallisen.
Tarjoilivat juoksuttivat pöytiin kylmiä valkoviinipulloja jääpalolla täytettyihin astioihin ja heti perään alkupalalautasia vauhdilla pöydästä toiseen.
Lapsia oli paljon, ja he jo popsivat ruokaansa, sillä heille oli tehty oma lastenruoka, joka tuotiin ennen aikuisten ruokailun aloittamista.
Näin innokkaat lapset pääsivät kahden lastenhoitajan kanssa ulos nurmelle leikkimään ja syömään hattaroita.
Katselin ympärilleni ja tajusin, kuinka paljon Italiassakin nykyään erotaan, vaikka tilastojen mukaan erotaankin vähiten Euroopassa.
Monet pienten lasten vanhemmat olivat jo toisella kierroksella.

Salissa oli laulaja, joka viihdytti meitä hiljaisilla, romanttisilla, italialaisilla rakkauslauluilla,  silläaikaa kun me  nautimme ruoasta.
Tunnelma olisi ollut täydellinen, jos pöydässämme ei olisi istunut kovalla äänellä jatkuvasti pölöttävää Fabiota.
Alkuillasta hänen juttunsa naurattivat, mutta sitten haikailinkin jo suomalaisen hiljaista ravintolaseuraa.
Enkä ollut ainoa.
Lucia kuiskasi korvaani, että mentäisiinkö ulos ottamaan hiukan happea, seuraavaa ruokalajia odotellessa.
Vatsassa oleva vauvakin oli saanut tarpeekseen Fabion hilpeydestä, ja potki tyytymättömänä äitinsä masussa.
Ymmärsin hyvinkin pienokaista. 
Minunkin teki mieli potkia.
Fabion nilkkoja.

Istahdimme Lucian kanssa nurmikon reunalla olevalle penkille.
Ilta oli tyypillinen italialainen kesäilta: tähtitaivas,  heinäsirkat sirkuttivat kilpaa pimeässä lämpimässä yössä.
Nurkan takaa juoksi iloinen lapsilauma.
Lucia katseli heitä ja mumisi: " Leila, millainen äiti musta oikeen tulee, en kestä kakaroitten kiljumista."
"Ai", vastasin.
Mitäs siihen muuta.

Kun palasimme takaisin saliin, Fabio oli hidastanut tahtia, ja pöytäämme oli ilmestynyt uudet lautaset, missä tryffelirisottoa.
Tuijotin lautasta, ja mietin, että mistä saisi varavatsan, kyseessä kun oli herkkuruokani, mutta vatsa oli alkupaloista pullollaan viimeistä senttiä myöten.
Salin etuosaan ilmestyi  "juontaja", joka jakoi mitaleja päivällisestä leikkimielisestä go-kart kisasta.
Lopuksi hän sanoi :" Haluan myös kiittää kahta firmamme pitkäaikaista, kehitykseen voimallisesti vaikuttanutta työntekijää."
Toinen heistä oli oma Sörtsö Puluni.
Kaikki taputtivat, ja ajattelin nousta seisomaan ja kiitellä vienosti, kuninkaallisesti tervehtien, heiluttaen oikealle ja vasemmalle.
Olin melko ylpeä miehestäni.
Sörtsö istui vierelläni viilipyttynä, tavalliseen tapaansa, niinpä minäkin pidin sitten vaan peppuni tuolissa ja jatkoin risottoni haarukoimista.

Minun ruokailuni loppui risottoon, mutta ilta jatkui vielä nauhamakarooneilla ja pääruoaksi filettä, papuja, ja perunauunipaistosta.
Pihvin olisin vienyt mielelläni Maxim-koiralleni, mutta en uskaltanut laittaa sitä taskuuni, koska Herra Häpeäjä alias Sörtsö, tuijotti minua alta kulmiensa.

Illan lopuksi, keskiyön aikaan, tarjoiltiin vielä hedelmiä, mantelijäädykettä ja espressoa.
Jäädyke oli taivaallisen hyvää.

Tallustelimme autollemme väsyneinä mutta tyytyväisinä, ilta oli ollut kiva kaikin puolin.
Annoin Lucialle hyvänyön poskisuukot, ja silitin pyöreää vatsaa todeten: "Taisi olla neidin ekat bileet."
Lucia hymyili ja hymyili.
Rakastava äiti hänestä tulee.
Pidetään peukkuja, ettei lapsi kilju.