Suttupaperi

Käyn nykyään useammin mammografiassa kuin kampaajalla,  joten taas tuli kutsu kotiin puolivuotistarkastukseen.
Eilen sitten pyyhälsin tissinlitsauksen, joka on siis Suomen toisella virallisella kielellä eli ruotsiksi tisslits, ja japaniksi kuulemma  lit saa tis  sisi.
Ihan vain infona.

Otin Sörtsön mukaan henkiseksi tueksi,  vaikka hänellä ei ole kokemuksia tissinlittauksen  kauhuista, sattuneesta syystä.

Sörtsö parkkeerasi  autoa sairaalan parkkipaikalla, ja minä seisoin  tienvieressä odottamassa, kun auto pysähtyi  viereeni.
Auton  ikkuna avattiin ja ikkunasta kurkisteli  kolmekymppinen nainen,  tyylikkäästi pukeutuneena  ja hiukset  viimeistä hiusta myöten föönättyinä.
Hän  kysyi minulta kirurgisen osaston  sijaintia.
Olin kuuntelevinani  mitä hän puhui,  mutta tosiasiassa tuijotin vain naisen kasvoja.
Hänellä oli valkoisia tahroja kasvoissaan.
Yksi nenänpäällä, yksi poskessa ja yksi leuassa.
Joko hän  oli juuri syönyt kermamunkin tai  hän oli pessyt hampaansa kiireessä ja räiskinyt  hammastahnaa sinne sun tänne pitkin kasvoja.
Mietin pitäisikö asiasta huomauttaa, kermavaahto kasvoilla kun oli jotenkin ristiriidassa hänen jakkupukuunsa.
Nääh, mitäs tosta.
Tunsin salaista helpotusta, etten ole ainoa spoletolainen suttupyttynainen.
Minähän kuljen joka päivä kaupungilla kahviviiva nenänpäällä, josta kaikki minulle huomauttelevat.
Ongelmani on selvästi anatoominen.
Pohjoismaalainen perunanenäni  ei ylety  pienen  espressokupin ulkopuolelle niinkuin italialaiset nenät, vaan jää kahvikupin sisään.
Juon päivittäin espresson baarissa.
Kävelen päivittäin ihmismassassa nenänpää kahvissa.
Loogista, eikö.

Pahinta tissinlitsauksessa on odottaa  vuoroaan odotushuoneessa.
Tekisi mieleni  karata, mutta en voi kun Sörtsökin mukana.
Hän ottaisi minut kiinni ja toisi  narussa takaisin.

Niinpä otin laukusta suttupaperin ja piirtelin siihen hermostuksissani  kaikenlaista:
Kukkia, irvisteleviä ja kieltään näyttäviä naamoja, nimeäni, blääh  ja yäk-kirjoituksia;  kaikkea sellaista millä suttasin matikankirjanikin  12-vuotiaana.
Kun kyllästyin,  otin kännykän esiin ja napsin kuvia  sairaalan käytävästä.
Sergio näytti minulle merkkejä,  että "istu alas" ja yritti epätoivoisesti  kuiskata minulle voimakkaalla äänellä täydessä odotussalissa:
"Kuvaatko sä täälläkin! Kaikki katsoo sua, voisitko lopettaa."
Vastasin rauhallisesti mutta päättäväisesti: "En voi lopettaa, voin tarvita näitä kuvia blogipostauksiini."

Olin juuri ottamassa kuvaa hienosta "hengenvaaramerkistä" röntgenhuoneen ovessa, kun ovi aukesi.
Sekuntti ja salama välähti radiologin kasvoilla.
Ops!
Tuli kuva väärästä kohteesta ja heilahtanutkin vielä.
Sergio katseli ulos ikkunasta, niinkuin ei olisi aavistustakaan, kuka minä olen, joku tuntematon tyyppi.

Hetken päästä ovi aukesi uudestaan ja ovelta huuteli radiologi  minun vuoronumeroni.
Se sama radiologi, jonka jo tunsin.
Olihan minulla jo valokuvakin hänestä.

Astuin sisälle kuvaushuoneeseen.
Radiologi:  "Annatko mulle sun lähetteen."
Minä: "Minkä lähetteen?"
Radiologi: "Sen kutsun mammografiaan, mikä tuli sulle kotiin."
Kulmat kurtussa mietin hetken, mikä  kutsu minulle oli tullut postissa, kunnes minulla välähti.
Olihan minulla se kirje laukussa.
Se oli se minun suttupaperi.

Ojensin " irvistelevillä naamoilla ja kääk-huudoilla" täydennetyn paperin ja selittelin nolona: "Anteeksi, mä vähän piirtelin siihen. En tiennyt, että se pitää antaa takaisin."
Nuori , hento radiologineito heilautti ponnariaan  ja hymyili itsekseen katsoessaan lähetetettäni.
Totesi lopuksi nauraen: "Ei se haittaa, saitpa tylsästä paperista villin näköisen."

Minä huokaisin helpotuksesta, että Sörtsö oli odotushuoneessa, eikä ollut näkemässä minun villin näköistä taideteostani  mammografialähetteessä.

Ps. Ainoa kuva, mikä onnistui  sairaalan käytävältä. Olisin ottanut kuvan missä heilutan teille, mutta kun ei Sörtsö suostunut kuvaamaan minua.

Muisto

Luin Petran hauskan ja mielenkiintoisen  blogipostauksen ( Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä) hänen turkkilaisesta anopistaan,  ja innostuin minäkin kirjoittamaan ja kertomaan italialaisesta anopistani.

Kun menin aikanaan naimisiin, olin 25-vuotias  tyttönen, joka ei osannut  tehdä mitään muuta kotona kuin siivota.
Minulla ei ollut aavistustakaan, miten laitetaan ruokaa tai silitetään, olin elänyt opiskeluaikani kaupasta ostetuilla valmiilla  täytetyillä sämpylöillä ja kuljin puhtaissa mutta ryppyisistä ryppyisemmissä vaatteissa.
Eikä se haitannut minua tippaakaan.
Anoppiani haittasi.
Hän silitti alushousutkin.
Italialaiset silittävät  kaiken ja perusteellisesti,  ja ajattelen,  että se on myös yksi syy siihen, miksi italialaiset näyttävät niin tyylikkäiltä.
Vanhat  vaatteetkin näyttävät juuri  kaupanhyllyistä haetuilta, kun ne on silitetty pikkutarkasti.

Anoppini  oli vilkas, iloinen ja hyväsydäminen nainen, mutta hänessä oli kaksi luonteenpiirrettä, jotka saivat suhteemme usein räiskymään kuin tulivuori kun kohtasimme.
Hän oli itsepäinen jääräpäisyyteen asti,  ja hän ei jättänyt koskaan sanomatta ajatuksiaan ja mielipidettään joka asiasta,  oli hän sitten lääkärissä, kaupassa tai minun kodissani.
Kerran olin hänen kanssaan torilla,  kun hän väitti  villapuseroidenmyyjälle, että viikko sitten heillä oli ollut myynnissä tiettyjä puseroita myös vihreänä, vaikka myyjä kuinka selitti, että sitä puseromallia ei edes tehdä vihreänä.
Anoppini  väitteli niin kauan, että myyjän oli lopuksi pakko todeta, että "ok, signora", jotta pääsisi hänestä eroon.
Anoppini oli lähtiessään kovin tyytyväinen lopputulokseen,  ja käveli kymmenen metrin päähän luokseni ylpeänä ja suorana kuin heinäseiväs.
Minä häpeilevänä, vaatehyllyjen takana piilossa, tuhisin ja mumisin itsekseni.

Eräänä lauantai-iltapäivänä olimme menossa mieheni kanssa ruokaostoksille markettiin, kun tuttu anoppini  "asiahan on näin" mölötys  kuului  hedelmäosastolta kaupan sisäänkäyntiin asti.
Mieheni  käänsi ruokakärryn nopeasti kuin  Räikkönen Ferrarinsa,  takaisin kohti ulko-ovea.
Ruokaostokset  jäi tekemättä, mutta helpompi paastopäivä, kuin anoppini korkeadesibelinen keskustelu täydessä ruokamarketissa.

Tilanne kärjistyi kotonani, kun anoppi tuli kylään. Minä  vasta-avioiitunut sisustin uutta kotiamme innoissani, kun anoppi  astui  ovesta sisään ja huudahti välttömästi: " Karmea sohva! Kuka hullu ostaa mustan sohvan! Vie se heti takaisin kauppaan!"
Niin monet kerrat mieheni , töistä kotiin tultuaan, löysi minut itkuisena kotona.
Anoppi oli taas sanonut suoria mielipiteitään.
Mieheni otti heti auton ja ajoi  äidilleen pitämään puhetta tilanteesta.

Anoppini käytös ei muuttunut, mutta minä opin vuosien myötä ottamaan tilanteen huumorin kannalta, sulkemaan korvani ja tekemään asiat oman pääni mukaan.
Ymmärsin, että anoppini käytös ei ollut tahallista ja jästipäisyyden takana oli piilossa myös hyvä sydän.

Anoppini oli ompelija,  ja hän oli innoissaan ja iloinen saadessaan tehdä minulle vaatteita.
Minulla oli jatkuvasti uusia, anopin ompelemia housuja, takkeja ja mekkoja.
Hän teki minulle jopa talvitakit.
Kun hän näki minun päälläni tekemiään vaatteita, hän hymyili onnellisena, ja minä ymmärsin, että se oli hänen keinonsa osoittaa minulle huolenpitoaan ja välittämistään.

Usein meillä oli hauskaakin yhdessä, sillä anoppini oli välitön ja sosiaalinen.
Kun hän kutsui meidät kotiinsa illalliselle, nauroimme  yhdessä mitättömille, hölmöille  naistenjutuille, mieheni ja appiukkoni katsoessa meitä kummastuneina sivusta.
Anoppini ei koskaan saanut minua kokemaan, että olisin ollut jollainlailla erilainen  tai vähemmän arvostettu miniä vain siksi, että olin ulkomaalainen.
Olin hänelle vain Leila.

Anoppini  sairastui  59-vuotiaana  syöpään. Kaikki tapahtui nopeasti ja yllättäin. Pari kuukautta sairaalassa, kotona, sairaalassa.
Väsymystä, kipua, oksentelua ja laihtumista silmissä luurangoksi.
Olin anoppiani lähellä, miten osasin; talutin vessaan,  vietin öitä sairaalassa.
Hän sairastui kesäkuussa ja kuoli syyskuun ensimmäisenä päivänä.
Kaksi päivää ennen kuolemaansa olimme olleet yhdessä värikkäässä lasten huvipuistossa.
Pienet poikani Petrik ja Thomas hyppivät iloisina pomppupatjalla.
Anoppini, peruukki päässä, väsyneen varjot kasvoilla, katseli lastenlastensa iloa verkkoaidan takaa ja hymyili.
Hän oli onnellinen.
Tämä jäi viimeiseksi muistokseni  italialaisesta anopistani.

Ps. Kuva italialaiselta vaatetorilta.

Paradiso di Assisi

Viime aikoina turismi  Pohjoismaista; Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta on kasvanut huomattavasti Umbriaan.
Assisi ja kotikaupunkini  Spoleto ovat suosituimmat kohteet, joten ajattelin laittaa muutamia kuvia, jotka otin tänä aamuna Assisin Paradisosta.
Paradiso eli Paratiisi, oikea nimi tälle paikalle, eikö?

Syyskuu on viinirypäleitten ja loppukesän lämpöisen tuulen aikaa.
Aurinko lämmittää vielä hellästi kasvoja,  mutta polttava kuumuus on väistynyt hiljaa hiipivän syksyn tieltä.
Luonto huokuu rauhaa.

Tortoreto

Tiedän.
Hävisin kuin  pieru  Saharaan.
Mistähän minulle tulee aina mieleen näitä kivoja sanontoja?

En ole kuukauteen kirjoittanut blogia.
Hups!
Kaikki hyvin kuitenkin täällä.
Toivon, että teilläkin siellä.
Onko joku kaivannut minua?

Minulla oli melkein kolme viikkoa vieraita Suomesta; ystäviä ja sukulaisia, kaikkia ihania sellaisia.
Jäi nettielämä  täysin hyllylle, kun elin niin innokkaasti  tätä oikeaa elämää.
Lopuksi sitten vielä vietin loman Tortoretossa, merenranta-mökissäni  kahden mieheni, eli Sörtsön ja Maxim-koirani  kanssa.
Laitan kuvia sieltä, Italian kesästä, joka näkyy jatkuvan, vaikka 9 - miljoonaa italialaisopiskelijaa aloitti koulun eilen,  3-kuukauden kesäloman jälkeen.
Toivottavasti kuvista on iloa: Ne ovat hetkiä sieltä sun täältä, mitä minä siellä pienessä merenrantakylässä touhuan.
Vai tuleeko teillä jo korvista minun rantakuvani?
No, ensi kerralla kerron sitten taas jotain hölmöä tarinaa.

Syyskuussa rannalla on hiljaista, joten nautimme aurinkokylvyistä yhdessä Maximin kanssa:

Nautimme värikkäistä, elämäniloisista,tuoksuvista toreista. Nyt saa uikkarit pullakahvin hintaan....vai jos sittenkin pullakahvit? 

Vaikea lomalaisen jättää nämä tiskiin, mutta mitä elämä olisi ilman ruokanautintoja?  Hampaiden kiristelyä.

Onneksi ollaan Sörtsön kanssa himokävelijöitä, kymmenisen kilsaa menee vihellellen. Aamulla auringonnousun aikaan rantahiekassa, päivällä kyliä ja palmubulevardeja, illalla keskustan kävelykatuja ihmishulinassa. Jos vaikka puolikkaan munkin saisi kulutettua, tai ainakin sokerit päältä. 

Ei minulla muuta. Varjot kiinni ja syksy tulkoon.

Halit teille kuvassa näkyvältä hulivilipariskunnalta.

Pulinoita

Sain joku aika sitten Annalta haasteen hänen blogissaan: http://.anniinankulma. blogspot.it.
Anteeksi Anna,  että vastaan vasta nyt kysymyksiisi,  on ollut niin kiireistä: uimista,  tai siis kellumista meressä, auringonottoa, illallisia ystävien kanssa kyläjuhlilla ja vessaakin on pitänyt pestä ja sellaista.
Anna osaa kirjoittamisen taidon, ja tekee sen lisäksi persoonallisesti, kevyesti ja leppoisasti, joten menkäähän kurkkimaan hänen blogistaan, millaista on elää Milanossa.

Tämän haastattelun tarkoitus on tuoda esille blogeja, ja tutustua bloggareihin blogien takana,
niinpä olisi kiva, jos mahdollisimman moni muukin bloggari vastaisi  kysymyksiin ja julkaisisi sitten vastaukset omalla blogisivullaan.
Vastaathan sinäkin!
Grazie!

Tässä näitä kysymyksiä, ja minun rehellisiä "puheripulivastauksiani":

1. Mitä sinulle merkitsee olla suomalainen?

-Kaikkea.
Siellä olen kasvanut tällaiseksi ihmiseksi, aikuiseksi ja naiseksi.
Suomi on tehnyt minusta minut.
Jos olisin japanilainen,  olisin pidättyväisesti hymyilevä hento, pieni nainen, mutta koska olen suomalainen, olen suorasukainen, hölmöyteen asti rehellinen nainen, joka tarvitsee yksinäisyyttä ollakseen tasapainoinen, vaikka viihtyy seurassakin, ja käyttää 40-numeron kenkiä.
Olen kävelevä  Suomi  Italiassa.
Perusluonne ja ulkomuoto ovat  kotisuomesta, Italia on antanut siihen vain joitain vivahteita vuosien myötä.

2 . Mikä on mullistavin muutos elämässäsi?

-Muutoksia on ollut paljon, olen aina pelännyt enemmänkin paikalleenjäämistä kuin muutoksia.
Että minulla ei olisi rohkeutta tehdä tai vastaanottaa elämälleni riskialttiita mutta positiivisia muutoksia.
Muutos on pelottavaa, mutta myös tarpeellista, jotta elämä on elämää, mielenkiintoista seikkailua.
Viimeaikaisin mullistavin muutos on ollut se,  että kumpikin poikani, sekä Petrik että Thomas , on muuttanut Suomeen asumaan.

Lähdin parikymppisenä Italiaan, pyöräytin pari poikaa, joille puhuin suomea ja Suomesta, jotta hekin oppisivat rakastamaan äitinsä kotimaata.
Oppivathan he.
Lähtivät Suomeen.
Äiti jäi kun nalli kalliolle Italiaan syömään pizzaa.
Ikävä on.

3. Miten hemmottelet itseäsi?

-Kesällä extemporè ulkonasyönti- illallisilla tähtitaivaan alla, pimeässä kesäillassa, heinäsirkkojen sirkuttaessa ympärillä.
Niinä hetkinä huokailen onnesta, että asun Italiassa.
Talvella takkatulen ääressä.
Paistellen pihvejä Sörtsön kanssa.
Voiko takkatulen ääressä tehdä jotain muutakin?

4. Millaisesta kodista haaveilet?

-En ole koskaan haaveillut olevani rikas, kunhan rahat riittävät elämään, missä on myös iloja.
Mutta auta armias kun puhutaan minkälaisen kodin haluaisin!
Ison ja upean,  missä alakerrassa valtava sali, open space lasiseinillä, maisemana meri.
Luksuskylppäreitä jokaiseen makuhuoneeseen, missä marmorinkiilto häikäisee silmiä.
Parinkymmenen hengen tukeva, kokopuinen antiikkipöytä keskellä lattiaa.
Sen ympärille istumaan ja nauttimaan italialaisesta ruoasta, viinistä ja mukavasta illasta, ystävät, tutut, ja  joku tuntematonkin.
Ei ole niin nöpön nuukaa, vaikka ei tunnettaisikaan, aina yhdelle ihmiselle paikka löytyy.

5. Minkä kotikeittiösi salaisuuden haluat jakaa meille muille?

-Kaikista tuoreista vihanneksista tulee kevyitä ja namnam-hyviä pastakastikkeita.
Voit käyttää melkein mitä tahansa, munakoisoista kesäkurpitsoihin ja latva-artisokkaan tai tuoreisiin tomaatteihin.
Heität vihannekset tehosekoittimeen ja kastike on valmis.
Voit lisätä valkosipulia, sipulia tai vaikka anjoviksen paloja  tai mozzarellaa, vain mielikuvitus rajana.

6. Mikä sinua ärsyttää juuri  nyt?

-Miten lehtikirjoitukset ovat puolueellisia ja poliittisia, yksityisten ihmisten näkemyksiä ja mielipiteitä, mutta ne esitetään tietona ja totuutena.

7.  Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?

-Yllätykset.
Kun joku rakkaistani on tulossa yllättäin Italiaan luokseni, tai kun avaan ulko-oven, ja kotona odottaa katettu pöytä ja lempiruokani.  Kiitos Sörtsön!

8. Jos edessäsi olisi nyt ammatinvalinta, mitä haluaisit tehdä?

-Haluaisin olla ihan oikea kirjailija.
Yksi kirja ei tee kirjailijaa, mutta antaa kokemusta.
Toivon saavani mahdollisuuden jatkaa kirjoittamista ja kehittyä siinä sekä kielellisesti, että persoonallisessa tyylissä.

9. Millä tavoin yllätät sinulle tärkeän ihmisen?

-Antamalla omastani; 
aikaa, vieraanvaraisuutta, iloa, saadakseni toiselle hyvän mielen, ja osoittaakseni, että välitän.

10. Kolme asiaa, joista iloitset nykyisessä elämäntilanteessasi :

-Omani ja rakkaitteni terveys, sitä osaa arvostaa kaksin verroin sen jälkeen kun on ollut vastoinkäymisiä.
-Seesteinen ja tasapainoinen elämä pienine iloineen.
- Huhhuh-helteet on ohi, mutta kesä jatkuu vielä pitkään, ja saan jouluksi rakkaitani Suomesta syömään kinkkua kanssani.

11. Mitä toivotat lukijoillesi? 

- Toivotan elämää, missä jokainen päivä on eletty, meillä kun on vain yksi elämä. Ja toivoisin lukijoiltani paljon kommentteja postauksiini, sillä niiden kautta opin tuntemaan teitä lähemmin ja keskustelu muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Ettei tarvitse täällä itsekseen pölistä.

Tiimityöskentelyä

Tommi - poikani oli unohtanut maksaa jokavuotisen autoveron, joten postissa tuli karhukirje ja maksulappu peloitteluineen sakoista, jollei veroa makseta välittömästi.

Thomas asuu tuhansien kilometrien päässä verotoimistosta, siellä Finlandiassa,  joten meidän vanhusten piti lähteä verotoimistoon hoitamaan asiaa.
Lupasin lähteä Sörtsön mukaan kahdesta syystä: 1. Hänen ei tarvitsisi yksin jonottaa tuntitolkulla täpötäydessä toimistossa , kun tiedän miten nämä asiat hoidetaan sutjakasti  Italiassa.
2. Verotoimiston vieressä on kenkäkauppa.

Voit selvitä jopa tunnissa tai parissa, jos olet onnekas, että virkailija ei lähde välillä kahvitauolle,  jättäen lapun lasiin: "Ritorno subito" eli "Palaan heti".
Heti tarkoittaa n.30-40 minuuttia, sillä virkailija ei mene kahville takahuoneeseen,  vaan keskustan kahvilaan viiden kilsan päähän, sieltä kun saa kaupungin parhaat croissantit.

Astuimme sisälle toimistoon, missä oli kolme miesvirkailijaa istumassa, jokainen omassa kopissaan, lasiluukkujensa takana valmiina palvelemaan asiakkaita.
Hiphei ja hurraat!  Sali oli melkein tyhjä, edellämme oli vain yksi naisasiakas.
Otin numerolapun ja tuijotin tyytyväisenä digitaalitaulua vaihtuvine numeroineen.
Tästähän selvitään nopeasti!

Väärin.
Italialaisilla kun on taito yllättää,  koskaan ei tiedä varmasti, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Meidän numero  oli A67.
A tarkoitti laskujen maksajia, lisäksi oli  B-jonotusnumero muiden asioiden selvittelyyn.
Istuimme pehmustetuille penkeille, ja odotimme vuoroamme.
Taululta kuului "DIN!" ja tuli esille  numero A66.
Ainoa meidän lisäksi salissa oleva asiakas, siis se nuori nainen, meni luukulle yksi.
Herra luukkuyksi lähetti hänet välittömästi luukulle kolme, selkänsä taakse, tämä asia kun hoidetaan vain luukulla kolme.

Tiesin, että tästä ei hyvää seuraa.
Nainen meni luukulle kolme hoitamaan asioitaan.
Herra luukkukolme oli innokas työntekijä; täytettiin papereita, keskusteltiin vaihtoehdoista, soitettiin johonkin ja puhuttiin ja puhuttiin.

Herra luukkukaksi,  näiden kahden välissä opiskeli kovasti jotain.
Luulisin, että millainen on hyvä asiakaspalvelu.
Kännykällä.
Ei ottanut edes ääntä pois mokoma.
Salissa kaikui  piip-piip-piip-piip, kun ukko kommentoi facebookissa kavereittensa lomaterveisiä.

Näyttötaululle ilmestyi B67, luukku yksi.
Meillä oli A.
Herra luukkuyksi käytti tilaisuutta hyväkseen, sillä eihän salissa ollut B-asiakkaita.
Takahuoneesta ilmestyi joku kaveri, jonka kanssa vaihtoivat kuulumisia nauraen iloisesti.

Sali oli tyhjä.
Vuoroaan odottivat vain kaksi yksinäistä: Leila ja Sörtsö.
Luukkuyhdellä oli hauskaa, mukaan jutusteluun oli ilmestynyt takahuoneesta myös ponnaripäinen nainen.
Olikohan takahuoneessa enemmänkin jengiä?
Bileet?
Luukkukaksi tuijotti iphoniaan hymyillen tyytyväisenä, tuskinpa edes muisti olevansa työpaikalla.
Luukkukolme veti laatikosta koko ajan uusia papereita byrokratian kiemuroihin ja selitti asiakkaalle papereiden täyttämistä.

Me odotimme.
Yhtäkkiä luukulla yksi jutut loppuivat ja virkailija jäi yksin.
Samassa digitaalitaulu kilahti ; A67, luukulle 1.
Sörtsöni käveli ripeästi luukulle, ja minä jäin tarkkailemaan tilannetta.
Herra luukkuyksi sanoi Sörtsölle kohteliaasti:
"Ole hyvä ja mene luukulle kolme, tämä asia hoidetaan siellä."
Vai niin.

Sörtsörukka meni odottamaan luukulle kolme, herra luukkukakkosen kännykän näpytys taustamusiikkinaan.
Kun nainen luukulla kolme nousi vihdoin tuolistaan, ja Sörtsö pääsi asioimaan, aikaa oli kulunut 50-minuuttia siitä kun olimme astuneet sisälle tyhjään toimistoon.

Minä olin ymmärtänyt hyvin tänä aikana virkailijoiden tehtävänkuvat:
Herra luukkuyksi lähettää luukulle kolme.
Herra luukkukaksi hoitaa sosiaalista elämäänsä naamakirjan kautta.
Herra luukkukolme hoitaa työt.

Tämä on italialaista tiimityöskentelyä.

Sattuuhan sitä

Olin viikon Tortoretossa, merenranta-asunnollani  kuumuutta paossa.
Nautin oikein olan takaa merestä,  auringosta ja iltaisin romanttisista rantaravintoloista ja kyläjuhlista.
Jengiä riitti, kun elokuu italialaisten lomakuukausi.

Eräänä aamuna menin keskustan apteekkiin, niin ei löytynyt parkkipaikkaa, joten parkkeerasin jalkakäytävän viereen.
Minusta siinä oli hyvä parkkipaikka nopealle apteekissa kävijälle.
No, taisi siinä kohtaa olla mutkakin ja mikälie risteys.
Lappuliisa juoksi perääni, mutta italialaismummo hellehatussaan ehti ensin, minua auttamaan.
Jäi seisomaan keskelle tietä, pysäytti liikenteen ja hoputti minua: "Nyt lähde nopeasti, ennenkuin saat sakot."
Sinne jäi Lappuliisa nielemään Pandani pakokaasupilveä.
Kiitos mummelin!

Kuumuus on noussut minulla hattuun,  ja teen vieläkin omituisimpia juttuja kuin yleensä hössöttäessäni.
Yhden päivän aikana olin kulkenut kaupungilla paitapusero nurinpäin päällä, istunut  autoni takapenkille, unohtaen että olen itse se kuski, ja laittanut juuston haarukoitten ja veitsien sekaan pystyyn kuivaustelineeseen,  enkä jääkaappiin,  minne juusto yleensä laitetaan.

Mutta nämä hölmöilyt eivät vedä vertoja sille, mitä tein hotellin uima-altaalla.
Saksalaiset ja ranskalaiset makasivat tyylikkäästi aurinkotuoleissaan, kylmät juomat  kädessä uima-altaan reunoilla,  kun saavuin paikalle.
Italiassa uimalakki on pakollinen uima-altaalla, joten kaivoin laukustani omaa mustaa uima-hattuani,  laittaakseni sen päähäni.
Kun änkesin hiuksia sisälle uimalakkiini, tunsin sormissani ison reiän.
Ihmettelin moista,  ja otin lakin pois päästäni.
Tottakai hatussa oli reikä.
Lakki kun ei ollutkaan lakki, vaan mustat alushousut.
Päässäni oli alushousut.
Olin ottanut kiireessä matkalaukusta mustan uimahatun  sijaan mustat alkkarini.
No, sattuuhan näitä.
Päätin silti siirtyä aika nopeasti sisälle asuntooni.

Onneksi eilen , parin kuukauden kuumuuden ja kuivuuden jälkeen, saimme vuosisadan rankkasateen.
Happea aivoillekin, jos hiukan helpottaisi neuroonien työtä.
Vesi tulvi pitkin katuja, sillä korppukuiva maa ei pystynyt imemään vettä nopeasti.
Olimme Sörtsön kanssa autolla liikenteessä ja Sörtsö varoitti minua:
"Ole varovainen kun ajat autolla siltojen alta, sinne kerääntyy vesi ja tulvii,  auto voi  jäädä jumiin veteen."
Lisäsi sitten: "Ai  niin, osaathan sä uida."

Kuvittelin itseni, uimamaisterin uimassa kuravedessä sillan alla ja totesin:  "Ai jaa."

Kuvat: Näillä selviää koko kesän, kun asuu merenrannalla.