Haastattelu

Tänään vastaan blogini lukijan, toisen bloggarin haastatteluun. Kysymykset tulevat New Yorkista, ulkosuomalaiselta Irmalta, joka kirjoittaa ihanaa blogia http://wondersbykaari.com

Huomenta, Cara Leila!

Olen ilolla seurannut blogiasi, oppinut tuntemaan sinua lähemmin sen kautta. Jaat hauskoja kokemuksiasi ja kerrot päiväsi kulusta. Tarjoat meille hauskat hymyhetket tai jopa vahvat naurut. Elämää osaat katsella joka kantilta! Mieleni tekee kuitenkin kysyä sinulta niin paljon lisää. Vastaisitko kysymyksiini?

Mikä blogatessa on se, mikä antaa sinulle takaisin? Palkitsee?

- Kun kirjoitan blogiani, teen sen spontaanisti, intohimosta kirjoittamiseen.
En mieti, mitä kirjoituksestani ajatellaan, ymmärretäänkö mua, tai tykätäänkö tekstistä.
Muuten en pystyisi kirjoittamaan rehellisesti, sydämellä.
Ainoa kriteerini on, että koitan aina kirjoittaa positiivisessa hengessä.
Kirjoittaessani  joskus nauran, joskus liikutun ja joskus jopa itken.
Jos sitten postauksesta tykätään ja kommentoidaan, niin tottakai se saa mut iloiseksi!
Kiitos lukijoille!
Vastakaiku palkitsee aina!

Luetko toisten blogeja?

-Luen moniakin blogeja, aina kun eteeni sattuu joku blogikirjoitus,mutta järjestelmällisesti  vain muutamia, yksinkertaisesti aika ei riitä enempään. Ikävä kyllä.
Tykkään lukea ja tutkailla toisten kirjoitustyyliä ja ihailen ulkoasua ja valokuvia.
Mullahan valokuvat ovat omia puhelinkuvia, eli aikas surkeita.
Joskus heilahtaneitakin.
Kääk!

Seuraatko maailmanmenoa ja politiikkaa?

-Seuraan. Mulla on "pakkomielle" katsoa heti aamulla, herättyäni uutiset tai "oon koko päivän pihalla", jos en tiedä mitä maailmalla on tapahtunut.
Katson myös poliittisia keskusteluja TV: stä ja luen suomalaisen lehden netistä joka ilta.
Saan siitä kuvaa suomalaisesta näkemyksestä maailman tilanteesta, ja pysyn kärryillä suomalaisten julkkisten "eroista ja häista".
Suomeni mukana arkipäivässäni näin.

Minne kauas haluaisit matkustaa?

-Ihan mihin vaan! Matkustelu on parasta elämässä! No, ekaksi ehkä johonkiin paratiisisaarelle..Fidzi saarille, Indonesiaan, Caribialle tai sellasta.
Aaaah!!

Minkälaisesta seurasta nautit, suuresta vai intiimistä?

-Kummastakin.
Oon luonteeltani seurallinen ja vilkas, joten nautin viettää iltaa meluisassa porukassa, missä saa nauraa itsensä kipeeksi.
Mutta kaipaan myös kahdenkeskisiä syvällisiä keskusteluja ystävän kanssa: pohdintaa, ajatusten vaihtoa, kuuntelemista, rohkaisua.

Olet kasvanut luterilaisessa maassa. Kuinka koet nyt toisen uuden kotimaasi uskonnon, katolilaisuuden?

-Kun tulin Italiaan, mulla oli joitain ennakkoluuloja katolilaisuutta kohtaan.
Ajan kanssa, oon kokenut katolilaisuuden rikkaudeksi, koska se on avannut mun silmäni näkeen avarammin kristinuskoa.
Jumalalle me ei olla "katolisia eikä luterilaisia" vaan ihmisiä.
Jumala näkee sydämen.

Onko usko keskeinen elämässäsi?

-On, usko on mulle tärkeä.
Sisäinen rauha elämässä.

Tunnetko, että jotain on jäänyt tekemättä? Minkä haaveesi toivoisit vielä toteutuvan?

-Olisin halunnut opiskella psykologiksi; auttaa vaikeuksissa eläviä lapsia ja nuoria,
mutta en kerinnyt kun innostuin omien lapsien tekoon.
Haaveenani on kirjoittaa kirja, sen toivoisin  vielä joskus toteutuvan.

Oletko kohdannut esteitä elämässäsi, joiden yli et uskonut selviytyväsi? Kuinka olet ne voittanut?

-Olen. Avioeron jälkeen jäin tyhjän päälle. Olin yksin kahden lapsen kanssa, työtön ja sairas.
Selvisin luottamalla ja uskomalla parempaan tulevaisuuteen,
pinnistellen päivän kerrallaan.

Mistä olet itsestäsi ylpeä?

-Pojistani, että kaikesta huolimatta oon kasvattanut kaksi onnellista, toiset huomioonottavaa, tasapainoista nuortamiestä.
Oon kiitollinen heistä.

Mikä on sinun kaunein piirteesi, toisten mielestä?

- Ajattelisin, että fyysisesti silmät,
ja luonteessani rehellinen avoimuus,kyky elää toisten rinnalla.

Kuinka hemmoittelet itseäsi?

- Lähden extempore matkalle merenrannalle; nauttimaan auringosta, merestä ja herkullisista merenelävistä.

Mitä odotat tulevalta?

- En mitään erikoista, että olisin onnellinen niinkuin nyt.
Että lapseni olisivat terveitä ja onnellisia, voisivat täyttää toiveensa ja haaveensa elämässään.

Pelkäätkö mitään?

-Sairauksia ja tutkimuksia,
en haluaisi mennä minkäänlaisiin kontrolleihin.
Pelkään, että jos tutkitaan, niin varmasti löytyy jotain.
Hullu ajatus, mutten voi sille mitään.

Uskotko ennustuksiin ja horoskooppeihin? Onko sinulla kuudetta aistia?

-Joskus nuorena luin viikkolehtien horoskooppeja huvikseni, niihin sen kummemmin uskomatta.
Joissain elämäni isoissa käännöskohdissa oon vaistonnut tilanteen etukäteen, niinkuin mua olisi valmisteltu taivaasta ottamaan muutos vastaan.

Mitä parisuhde sinulle merkitsee?

-Elämäni pohja. Turvasatama.
Takertumatta toiseen, säilyttäen itsenäisyyden.

Päivän sammuttua iltaan, kun kaivaudut Sörtsön kainaloon, mikä tekee sinut onnelliseksi?

- Se että vierelläni on Sörtsö.
Rehellinen, turvallinen mies, jonka läsnäoloon voin luottaa kaikissa elämän tilanteissa.

Oletko tyytyväinen päivääsi?

-Riippuu päivästä. Joskus oon vaan laiska, enkä viitsis tehdä mitään ja kyllästynyt olo.
Yleisesti ottaen kuitenkin herään aamulla tyytyväisenä.
Täällä paistaa usein aurinko niin se saa mut jo iloiseksi.
Nautin kahvin ulkoilmakahvilassa lukien päivän lehden ja siitähän se kiva päivä alkaa.

Eli oletko sinut itsesi kanssa?

-Oon, hyväksyn itseni tällaisena.

Niinkun joku mua viisaampi on sanonut: "Ole oma itsesi, sillä muut ovat jo varattuja."

Toivon, että maltat vastata, terveisin utelias ystäväsi kaari3.

- Kiitos Irma!<3

PS. Kuva bloggausnurkkauksestani.

Taivaansininen

Olin hoitamassa ekaa päivää upouutta hoitolastani Celesteä.
Celeste tarkoittaa taivaansinistä,
mikä kuvastaa hyvin tätä 4-vuotiasta tyttöä:
Suuret siniset silmät ja vaalea kihara tukka.
Enkeli.

Celeste oli ollut päiväkotiryhmässäni,
jossa olin opettajana, joten tunsimme toisemme jo ennestään.
Minulla oli mielikuva "rumasta lapsesta", mikä ei siis pitänytkään paikkaansa.
Ajatukseni tuli "jostain aivojeni taka- alueelta, tai sen ulkopuolelta",
negatiivisesta muistosta:
Celestellä ei ollut enää vaippaa, mutta kakkasi joka päivä housuihinsa.
Minä olin se uhri, joka pesi kakut pois.
Onneksi sitä ongelmaa ei enää ole,
tämä haiseva kehitysvaihe on ohi.

Hain Celesten päiväkodista, minkä jälkeen menimme hänen kotiinsa.
Koti oli pieni mutta kaunis, moderneilla huonekaluilla sisustettu, tyypillinen italialainen nuorenparin rivitaloasunto.
Asunnon edessä iso kivilaattaterassi ruokapöytineen ja lepotuoleineen.
Vihreä, juuri leikattu nurmikko, reunustoilla pensaita ja kukkia ja keskellä nurmikkoa leikkimökki.
Aurinko paistoi ja lämpöäkin oli yli +20°, joten päätimme jäädä pihaan leikkimään.

Nurmikolla hyppelehti harmaa siiamilaiskissa, jonka Celeste esitteli minulle: "Tämä on mun kissa, sen nimi on Giorgia." "Tulee Finlandiasta."
Ai jaa.
Ymmärsin, että äiti oli kertonut Celestelle, että tulen Finlandiasta.
Meni vähän kissat ja leilat sekaisin.
No, valaisen asiaa ajan kanssa.

Kyllästyttyämme ulkoleikkeihin,
menimme takaisin sisälle välipalalle.
Tainnutettuamme nälän ja janon,
jatkoimme sisäleikeillä.
Celeste näytti minulle sormellaan korkeasta hyllystä peliä, mitä haluaisi pelata.
Minulla "ei mennyt jakeluun", mistä
pelistä oli kyse, sillä pelin nimi oli outo ja Celesten lausuma ärrä melkein ällänä, ei helpottanut asiaa.
Esittelin pelilaatikoita toistellen:
"Tämäkö?" "Tämäkö?"
Kunnes selkäni takaa kuului hiljainen huokaus:
"Questa non capisce niente."
"Tää ei ymmärrä yhtään mitään."
Parissa tunnissa hoitolapseni oli luokitellut minut näin.
Että se siitä"opettajan arvovallasta."

Pahemminkin olisi kyllä voinut käydä.
Kokemusta on.
Muutama vuosi sitten, autoin läksyjen teossa, kahta alle kymmenenvuotiasta marakattiveljestä.
Ensimmäisenä työpäivänäni, olin pukeutunut vaaleisiin, kulahtaneisiin farkkuihin, missä oli "muodikkaat repeämät" polven yläpuolella reisissä.
Kun esittelin itseni pojille, menin kyykkyyn, saadakseni katsekontaktin.
KRACKS!!!
Farkkuni repesivät kahtia kummastakin reidestä.
Katastrofi?
Ei ollenkaan.
Pojat nauroivat katketaakseen.

Hyväksyivät minut heti.

Symppis.
Hauska tyyppi.

PS. Kuvat ovat omiani, sieltä täältä, ei Celesten kodista.

Sairaalassa

En ole pystynyt viikkoon kirjoittamaan blogiani, sillä tasaisen rauhallinen elämämme teki stopin maanantaina iltapäivällä.

Katselin rauhassa televisiota sohvalla kun puhelin soi.
Sergio oltiin viemässä ambulanssilla sairaalaan.
Hän oli remontoimassa vuokralle laitettavaa asuntoaan, kun yllättäin sai sairauskohtauksen.
Pyörrytti niin, ettei voinut kuin maata lattialla ja oksensi voimalla.

Nakkasin kengät vain jalkaan jättäen avaimenkin oveen, ja kaahasin autollani, sekavissa tunnelmissa sairaalaan, ensiapuun.

Sergio istui käytävällä rullatuolissa, väsähtäneen näköisenä, mutta tajuissaan, kun saavuin paikalle.
Ehdimme vaihtamaan pari sanaa, ennenkuin Sergio juoksutettiin paareilla huoneeseen tutkittavaksi.

Rauhotuin hieman, koska näin Sergion reagoivan ja puhuvan normaalisti.
Jäin odottamaan käytävälle, kävelin hermostuneena edes takaisin.
Koin olevani yksin.
Maailmassa, joka oli nyt meitä vastaan.

Vihdoin Sergio tuotiin pois huoneesta ja siirrettiin osastolle.
Huone oli kahden hengen huone, mutta toisessa sängyssä ei ollut potilasta, joten saimme olla kahden, rauhassa.
Sergio laitettiin tiputukseen ja minä katselin ulos ikkunasta, sairaalan sisäpihalle. Ajattelin: "Miten tässä näin kävi?" "Miksi olemme täällä?"

Huoneessa oli myös oma vessa, missä ravasin vähän väliä hermostuksissani.
Sergio ei pystynyt nostamaan edes päätään tyynystä oksentamatta.
Istahdin Sergion sängynviereen tuolille ja silittelin häntä varovasti, hiuksista, käsivarresta, kädestä.
En voinut enkä osannut tehdä muuta.

Sairaanhoitajat tulivat ja menivät.
Vaihtoivat tiputuspulloa ja kyselivät kuulumisia.
Kaksi lääkäriä kävi myös tutkimassa tilannetta ja juttelemassa.
En tiedä oliko kyseessä, neurologi, ylilääkäri vai joku muu; toinen naislääkäri, toinen mies.
Tärkeintä oli, että Sergio oli sairaalassa turvassa, koin hoitajien ja lääkärien vastuullisuuden ja inhimillisyyden sekä Sergioa, että minua kohtaan.

Jäätyämme huoneeseen kahden,
Sergio otti minua kädestä sanoen:
"Anteeksi Leila, että sain tällaisen sotkun aikaiseksi elämässäsi."
Niin Sergioani.
Huolehtii muista tilanteessa kuin tilanteessa.

Tiputusten jälkeen lääkäri tuli ilmoittamaan, että veisivät Sergion toiseen kerrokseen, magneettikuvaukseen.
Jäin taas yksin käytävälle.
Tuijotin seiniä, kattoa, käsiäni, ensiavun sisäänkäyntiä.
Kaikki oli niin epätodellista.
Kun olisin katsellut sivusta jotain typerää elokuvaa, joka ei liittynyt mitenkään Sergion ja minun elämään.

Magneettikuvauksesta selvisi, että Sergiolla oli ollut verenvuoto aivoissa, ilmeisesti katkennut pieni verisuoni.
Olin kiitollinen, että Sergiolle ei ollut jäänyt mitään ruumiillisia seurauksia tapahtumasta.
Vain väsymys ja tahtiaan hidastava pyörrytys ja oksentelu.

Sain jäädä yöksi Sergion luokse, ja olin siitä iloinen.
Yksin kotona olisin ollut huolissani, olisinkin varmaan odottanut aamua sairaalan oven takana seisten.

Huoneessa oli yövieraalle tarkoitettu nahkatuoli, jonka sai tarvittaessa sängyksi.
Laitoin tuolin makuuasentoon ja kurkin Sergioa alhaata ylöspäin, korkeaan sairaalan vuoteeseen.

Sergio oli selvästi paremmassa kunnossa, sillä vitsailikin jo:
"Jos joudutaan oleen täällä pitempäänkin niin pyydän parisängyn."

Katsoin nauravaa Sergio ja ajattelin:
"Kuinka ihminen voi näyttää noin terveeltä sairaanakin?"
Sergio oli ruskea kuin Kanarian saarilta juuri palannut turisti,
valkoiset hampaat vilkkuivat nauraessa.
Minä näytän sairaalta terveenäkin.

Illan hämärtyessä, sairaalan käytävän valojen pilkistäessä oven raosta, Sergio nukahti rauhallisesti,
ylen väsyneenä.

Katselin Sergioa, joka nukkui kyljellään, selkä minuun päin.
Niin lähellä mutta niin kaukana.

Viiden aikaan aamusta en kestänyt enään. Päätin ottaa riskin:
Hyppäsin sänkyyn Sergion seläntaakse , kiersin käteni hänen ympärilleen.
Olin kotona.

Yritin nukkua toinen silmä puoliksi auki, ettei sairaanhoitaja aamukierroksella yllättäisi meitä.

PS. Kuva Spoleton sairaalan hiljaisesta yöstä.

Lauantai-ilta

Minä, Sörtsö, suomalainen ystäväni Riitta ja hänen italialainen miehensä Franco, ajoimme iloisissa lauantaitunnelmissa kohti pizzeriaa.

Franco, joka oli kuskinamme, huomasi yllättäin, että olimme väärällä tiellä.
Sitä sattuu.
Tiellä ei näkynyt sillä hetkellä muita autoja, joten Franco päätti tehdä "italialaisittain" nopean u-käännöksen tienpäällä.

Italialaiset kadut ovat pimeitä, ilman katuvaloja, joten emme nähneet, tien vieressä seisovaa yleisöä.
Kaksi ratsipoliisia tuijottivat meitä silmät pyöreinä, kun koukkasimme auton takaisintulosuuntaan poliisien varpaitten edestä.
BINGO!

Kuka hullu tekee u-käännöksen poliisien silmien alla, kun sen voi tehdä myös 100-metrin päässä, poliisien näkymättömissä?
Me.

Poliisit olivat niin yllättyneitä käytöksestâmme, etteivät reagoineet mitenkään.
Tuijottivat vain automme valoja.

Pizzeria oli kaunis, romanttinen, keski-aikainen rakennus kukkivine puutarhoineen ja himmeine valoineen.
Ilta oli kesäisen lämmin,
mutta päätimme silti syödä sisällä.

Sali oli sisustettu antiikkisilla lasikaapeilla, roomalaisilla pylväillä,
ja kauniilla vanhoilla esineillä siellä sun täällä.
Pöytiä oli paljon ja asiakkaita ja melua vielä enemmän.
Olihan lauantai-ilta.

Tilasimme alkupaloja ja pizzoja, ja talo tarjosi meille pizzerian omaa rosmariinirieskaa, mitä maistelimme muita ruokalajeja odotellessa.

Kaikki näytti täydelliseltä illalta, kunnes ruoat tuotiin pöytään.
Pöytä oli liian pieni 4-hengelle.
Pöytä täyttyi hetkessä lautasista, viini ja vesilaseista, tarjoilulautasista, leipäkorista jne.
Tulos oli, että söimme lasit käsissä,
koittaen samalla syödä ruokaa lautasiltamme.
Hosuimme toistemme yli pöydän antimia.
Niinpä lähdimme pois vatsat hyvästä ruoasta kylläisinä, mutta päättäväisinä, ettemme enää palaisi.
Ainakaan ennenkuin pöytiä on suurennettu.

Keski-yön jälkeen Riitta ja Franco veivät meidät autolleni Bastiaan, parkkipaikalle, mistä meidän oli tarkoitus jatkaa vielä matkaa 50- km. kotiimme Spoletoon.
Silloin näin jotain, mitä en ole koskaan nähnyt.

Autoni nokka oli yltäpäältä vaniljajäätelössä.
Pelliltä valui noroina hitaasti mutta varmasti, sulanut jäätelö, kohti asfalttia.
Eikä tässä kaikki.
Auton oikea sivu ikkunoineen, oli "koristeltu" tomaattikastikkeella.
Aivan kuin Mutti-tomaattipullo olisi räjähtänyt autoni ulkopuolella.

Ajattelin: "Mitä on tapahtunut?"
"Joku ei taida tykätä minusta?"
Ymmärrän sen kyllä, minulla kun on vähän huono tapa sanoa mielipiteeni vähän joka asiaan, kysytään sitä minulta tai ei.
Jos en olisi Leila, en haluaisikaan olla Leilan ystävä.
Mutta nyt on pakko olla.
Tilanne on tämä, kun on itse Leila.
Minkäs teet.

Seuraavana päivänä, nukutun yön jälkeen, ymmärsin autoni kohtalon.
Kyseessä ei ollut leilakiusa.
En kai minä nyt niin karmea tyyppi sentään, että pitää boikotoida.
Vai?

Autoni oli parkkeerattu toisen samanlaisen ja värisen Pandan viereen kuin minulla.
Nuoret olivat tehneet pilan kaverilleen, mutta tehneet sen väärään autoon.
Leilan Pandaan.

Yksi kysymys vaan:
"Miksi aina minulle tapahtuu?"

No, ei ollut tylsä lauantai- ilta.

PS. Kuvat illasta: Rosmariinirieskaa, pizzaa ja kuva baarista, missä kävimme vielä "keskiyöjätskillä".

Jos oppisin

Runosuoni nyt sykki niin, että kirjoitin tämän, vaikka ei olekaan sellaista tekstiä kun yleensä kirjoitan.
Koittakaa kestää.
Tai jättäkää lukematta, meette vaikka lenkille ja saunaan.

Onhan tänään lauantai.

Lähimmäiselleni; "Jos oppisin."

Jos oppisin rakastamaan itseäni,
olisin vapaa rakastamaan sinua.

Jos oppisin olemaan heikko vahvuudessani,
en odottaisi sinulta täydellisyyttä.

Jos oppisin ymmärtämättömyydestäni,
hyväksyisin sinun erilaisuutesi.

Jos oppisin antamaan anteeksi,
sinun olisi mahdollista antaa anteeksi minulle.

Jos oppisin kuuntelemaan.
Voisit olla oma itsesi lähelläni.

Jos oppisin kohtaamaan surun,
lohduttaisin sinua rehellisesti.

Jos oppisin vihastumaan vihaamatta,
haavoittumaan katkeroitumatta,
uskaltaisit olla ystäväni.

Jos oppisin hyväksymään inhimillisyyteni,
olisin sinulle ihminen ihmiselle.

-Leila-

Me

Eilen oli hurja päivä.
Saatoimme Tommin ja ystävänsä Simonan Rooman lentokentälle;
minä, Sergio ja Simonan äiti.
Nuoret lähtivät innoissaan Suomeen lomalle.

Palatessamme kotiinpäin auto hajosi.
Se sama ruotsalainen, minkä olin kerran "valellut hunajalla",
jos muistatte.
Jäimme moottoritien varteen Rooman hurjan liikenteen sekaan.
Ei naurattanut.
Onneksi saimme hinausauton paikalle, ja matkustimme Spoletoon 200 km. hinausautossa,
istuen korkealla kopissa kuin sillit suolassa.
Matka maksoi 350 euroa.
Taaskaan ei naurattanut.

Keski-ikäinen roomalainen mieskuski jutteli niitä ja näitä Simonan äidin kanssa.
Nauroivat.
Heillä oli hauskaa, ymmärsivät toisiaan.
Minä olin pihalla kuin lumiukko.
Tunsin itseni erilaiseksi.

Ajattelin: "Miksi minä ja Sergio ymmärrämme toisiamme?"
"Miksi olemme kuin halkaistun omenan kaksi puolta?"

Kysymykseeni ei ole minkäänlaista järjellistä vastausta.

Meillä ei ole yhteistä menneisyyttä, ei lapsuutta, ei ympäristöä, ei kulttuuria tai kasvatusta.
Ei mitään.

Minä olin tavallisen supisuomalaisen perheen kaupunkilaistyttö,
Sörtsö italialaisen maalaistalon poika.
Minä istuin pulpetissa Takahuhdin koulussa, ja söin kotona ruoaksi äitini tekemiä lihapullia.
Tein lumilinnoja talvipakkasessa,
ja pyöräilin kesäpäivinä läheiselle järvenrannalle uimaan.

Sergio kävi koulua Spoleton vanhassa keskustassa, keräsi syksyllä oliiveja oman oliivitarhan puista,
ja polskutteli kesälomalla meren aalloissa.
Herkutteli simpukkaspaghetilla.

Ei tiennyt Leila edes miltä simpukka näyttää, ei tiennyt Sergio mitä on seistä bussipysäkillä pakkasessa sormet jäässä.
Ainoastaan makaroonivelli kuiskaili tulevasta kohtalostani;
alle kymmenvuotiaana olisin halunnut syödä sitä joka päivä.

Miksi kansallisuus ei vaikuta toisen ihmisen ymmärtämiseen?
Miten kahdessa niin eri maailmassa kasvanutta ihmistä voivat löytää yhteisen tien?

Kun minä ajattelen, että "tekisi mieleni pizzaa",
Sörtsö kysyy kymmenen sekunnin kuluttua: "Haluaisitko mennä pizzalle?"
Näyttääkö kasvoni pizzalta kun ajattelen pizzaa?

Miten tiedämme vain vilkaisemalla, miksi toinen on huolissaan tai surullinen?
Miksi osaamme rohkaista tai osoittaa hellyyttä juuri silloin,
kun toinen sitä eniten tarvitsee?
Miksi nauramme kippurassa samoille asioille?

Sergiosta on kasvanut Italian auringon alla tyyni, kohtelias, varautuvainen mutta vahva, turvallinen ja hauska mies.
Minusta kylmässä Pohjolassa spontaani, tunteellinen taiteilijasielu,
joka innostuu tyhjästäkin ja räjähtelee välillä tulivuoren lailla ilman sen kummempaa syytä.

Mistä löytyy meidän yhteenkuuluvaisuuden tunne?
Varmuus siitä, että tässä haluan olla, tämän ihmisen kanssa elää.

Meillä on yhteinen sielu:
Yhteinen ajatusmaailma,
yhteinen näkemys elämästä.

Yhteinen sielu ei kysele, eikä näe kansallisuutta.
Se syntyy tyhjästä.

PS.Kuvassa..arvaatte varmaan "kekkä"..sanoo tamperelainen.

Nonno Pietro

Poikieni italialainen pappa,
nonno Pietro, on yli kahdeksankymppinen, mahakas kaveri.
Niin mahakas, että kun turvavyö tuli pakolliseksi aikoinaan Italiaan,
lopetti autolla ajon.
Ei saanut turvavyön hihnaa kiinni vatsansa ympärille.

Pituutta on puolitoista metriä,
eli aika samoihin menee leveyden kanssa.
Neliö.

Silti pirteä ja terve papparainen,
joka on tottunut pitämään huolta itsestään jo kymmeniä vuosia,
Dora mummun kuoltua.
Kaikki paikalliset tuntevat nonnon
kokkaustaidot, sillä nonno kutsuu mielellään vieraita syömään kotiinsa itse kehittämäänsä tulista pastaruokaa nimeltään "rautatieläinen".
Nonno oli 40- vuotta rautateillä töissä.
Minkä muun nimen pastalle olisi voinut antaa?

Keittiön kaappien hyllyt ovat pullollaan nonnon itsetekemiä, rivissä seisovia etikkavihannespurkkeja.
Sieltä löytyy paprikasta, maa-artisokkaan ja minunkin herkkuni
"valkosipulipersilja munakoiso".

Päivisin nonno käy tapaamassa kylän pappia.
Ylimmät ystävät.
Yhteinen kasvimaa kirkon takapihalla.
Siunattuja vihanneksia.

Kesäiltaisin nonno kiiruhtaa läheisen baarin terassille istumaan.
Viitisen pikkasta vaille satavuotiasta pelaa korttia yhdessä.
Voittaja tarjoaa kahvit, jäätelöt tai limoncellot.
Samalla puhutaan kovaäänisesti jalkapallosta, joku huitoo käsiään painostaakseen asian ydintä:
Perugian D-sarjan jalkpallojoukkue ansaitsee Italian mestaruuden.
Vika on erotuomarissa.

Nonnon suurin rakkaus ovat kuitenkin lapsenlapset,
Petrik ja Thomas.
Minun poikani.
Sattumalta.

Nonno on opetellut sen vuoksi jopa tietokonetekniikkaa.
Käyttämään Skypeä.
Joka ilta nonno skypettää Petrikille Tampereelle.
Kysyy aina saman kysymyksen:
"Onko kaikki hyvin?"

Ei muuta.
Loppuajan tuijottaa Petrikkiä ruudusta, kunnes nonnoa alkaa nukuttamaan ja joskus jopa torkahtaa koneen ääreen.

Nonnolla on tämä lahja.
Jokaisella  meidän yhteisellä
lounaalla perheen kesken, viimeistään vaiheessa
"ruoanpäälleespresso",
nonnon pää kupsahtaa rinnuksille,
ja alkaa kuorsaus.

Thomas käy nonnolla yleensä kerran viikossa kylässä, lounaalla.
Nonno osoittaa ilonsa Tommin vierailusta, täyttäen lapsenlapsensa lautasen kaikilla mahdollisilla herkkuruoilla.
Lopuksi tökkää Thomaksen taskuun rahaa, ja huikkaa:
"Mene vaikka Makkedoralsiin."
Englantia on turha enää nonnolle opettaa.

Tommi ja nonno käyvät myös yhdessä kalassa.
Nonno ei ole "kunnon kalamies",
kuten lapsenlapsensa,
joten hän kyllästyy nopeasti
ja alkaa kyselemään muutaman minuutin välein:
"Nappaako?"
"Eikö vieläkään tule kalaa?"

Lopulta he palaavat kotiin.
Tyhjin käsin.
Kalat karkaavat muille vesille,
pakoon puheliasta nonnoa.

Tommia hymyilyttää silti.
Taskuun on ilmestynyt 20-euroa.

Sellainen Pietropappa.

PS. Kuvassa Thomas ja nonno Pietro,  Thomaksen Kandin- valmistujaisissa.