maanantai 9. kesäkuuta 2014

Giulian rippijuhlat

Viime aikoina minun ja Sergion elämä on ollut yhtä juhlaa, mikä alkaa näkymään kohta päälle poksahtavissa vaatteissani.
Eilen vietettiin Sergion lapsenlapsen Giulian rippijuhlia, mitkä toistaiseksi olivat viimeiset hilpeät ylensyöntikemut.
Onneksi.

Rippimessu oli askeettisessa, tunnelmallisessa, pienessä kyläkirkossa.
Liian pienessä.
Kirkkoon mahtui vain osa sukulaisista ja ystävistä, joten kirkon sisäänkäynti oli tukossa ihmismassasta, jotka yrittivät kurkkia toistensa hartoiden yli, mitä alttarilla tapahtuu.
Minä ja Sergio olimme litistyneinä tässä joukossa.

Osa italiaanoista seisoi oven ulkopuolella varjossa valitellen kuumuutta, ja osa oli jo antanut periksi ja istui kirkon lähibaarissa juhlavaatteissaan, aurinkovarjojen alla siemaillen kylmää juotavaa.

Minä nostelin jalkojani tungoksessa, sillä korkeat sandaalit eivät ole parhaat mahdolliset kengät seistä paikoillaan hellepäivänä.
"Kauneuden takia pitää kärsiä", sanoisi äitini.
Tuijotin pappia ja haaveilin lämpimästä suihkusta.
Kuulit oikein, lämpimästä.
+36° lämmössä, kylmä suihku laittaa elimistön vain hikoilemaan yhä enemmän, sen sijaan lämmin suihku pitää ruumiinlämmön suhteellisen tasaisena.
Minä käytän kyllä myös omaa italialaisille tuntematonta keinoa kuumuutta vastaan: Makaan kylmällä marmorilattialla välillä selälläni, välillä vatsallani ja vaihdan aina paikkaa kun lattia lämpiää allani.
Kekseliäs suomalainen.

Kolme tuntia kestäneen ( Siltä se ainakin tuntui.) messun jälkeen kaahasimme autojonossa, nälkäisinä ja ennenkaikkea janoisina, kohti ravintolaa syömään juhlalounasta.
Ajoimme mökkitietä aina vain ylemmäksi vuorille, kunnes olimme perillä.
Maisema oli henkeäsalpaava korkeuksissa, josta näkyi alhaalla laaksossa sijaitseva Spoleton kaupunki.

Puutarhassa tarjoilijat juoksuttivat tervetulomaljoja, ja naiskokki friteerasi nälkäiselle joukolle salviaa,kesäkurpitsaa ja sieniä alkupalaksi.

Sen jälkeen siirryimme sisälle vanhaan rakennukseen, mikä oli onneksi viileä kiviseinineen ja lattioineen.
Sergio oli tietysti unohtanut lukulasinsa kotiin, joten kysyin miten nyt näkee mitä syö.
Vastaus: "Ei mun tarvi nähdä mitä syön, riittää kun nään mitä sä syöt ja kuinka paljon."
Virnistin.
Maailmankuulua sergiohuumoria.

Ruokaa tarjoiltiin pöytiin alkupalaruuista, pastaan, riisiin, vihanneksiin ja erilaisiin liharuokiin.
Tarjoilijan käsi vaihtoi lautasen nenäni alta n.10 kertaa.
Olin täynnä kuin turusenpyssy vaiheessa risotto, mutta söin silti urheasti kaikki ruokalajit loppuun asti.
Onneksi mekko oli väljä ja maha piilossa pöydän reunan alla.

Välillä nostimme maljoja ja huusimme onnea ja hurraata Giulialle.
Lapset  ( ja pari koiraakin ) juoksivat kiljuen ja nauraen edestakaisin ravintolan ovesta sisälle ja ulos puutarhaan.
Heitä ei ruoka erikoisemmin houkutellut, oli kivempaa tekemistä. Napsivat vain silloin tällöin ohikulkiessaan jotain syötävää pöydästä.
Giulia käyttäytyi kuin kuka tahansa 12-vuotias, välillä juoksenteli lapsena pienempien mukana, välillä neitinä chattaili puhelimellaan.

Lopuksi kaunis käsintehdyillä ruusuilla koristeltu kakku tuotiin saliin.
Ipadit, kamerat ja puhelimet räpsähtelivät kun Giulia aukaisi lahjoja ja poseeraasi kakun vierellä
silminnähden onnellisena.

Minä söin kakkua pari palaa, vaikka
en tiedä mahtuiko enää edes mahaan asti vai jäikö sulamaan kurkun alueelle.
Mutta hyvää oli.

Ennen kotiinpaluuta lapset vielä pulahtivat riemuissaan ravintolan uima-altaaseen.
Katselin heitä altaan reunalta, auringon polttaessa kasvojani ja ajattelen:
"Huomaako joku jos tuikkaan nopeasti veden alle?"

Kurjaa olla aikuinen,
Ihan joka päivä.

PS.Kuva ravintolasta.










People have read this post.