sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Naurattaa

Ajan Spoleton keskustaan oikopolkua, eli maalaistietä.
Olen vähän hermostuksissani, sillä tabletissani on vaihteeksi jotain häikkiä, ja haluan päästä nopeasti perille, vakiliikkeeseeni, jossa nuoret miehet korjaavat hetkessä, odottaessa, tietokoneita.
Kyllä nuoret osaa.
Minä en.
Jos tablettini ei toimi täysin vaivattomasti, huudan: "Mun tablettini ei toimi!"
Olen huomannut, että asia ei selviä sillä, joten tietokonehirmujen huoltoon.
Käyn liikkeessä kymmenenä päivänä viikossa.

Edelläni ajaa kaupungin vanhin asukas; 104-vuotias ukkeli.
Sörtsö on minua informoinut vanhuksen iästä, sillä tämä ei ole suinkaan eka kerta, kun papparainen köröttelee tiemme tukkona.
Vauhti hurjaa 30 km. tunnissa, pääsisin nopeammin perille pyörällä.
Pakko koukaista, Pandaa pumputtaen ohrapellon kautta.
Maalaisohitus.

Parkkeeraan autoni liikkeen eteen, ja rynnistän juoksujalkaa kohti liikkeen ovea.
Tunnen jo hikoilevani niskahiuksieni alta, ja harmittelen mielessäni etten laittanut ponnaria.
En minä juoksuvauhdista hikoile, sillä tapanani ei ole tehdä starttijuoksuja kaupungin keskustassa, vaikka ripeäliikkeinen olenkin.
Kello 9.36. Lämpötila yli kolmekymmentä.
Italian kevättä.
Kesän alku on määrätty virallisesti kalenterin mukaan 21.6. oli ilma mikä tahansa. Siihen ei ole mitään sanomista, koska virkavalta tai joku muu ääliö on  päättänyt näin. 
Tämä kuuma ja kostea ilma on siis hellekevättä.

Astun sisälle kauppaan tabletti kädessä, pää alaspäin, etsien valmiiksi jo sivua, missä kohdin on ongelman ydin.
Tämä siksi, että pojat ovat tekniikan ihmemiehiä, mutta suomenkielen ymmärtäminen on hiukan vajavaista.
Viime kerralla etsivät kirjaani  "Terkkuja Leilalta Italiasta" , kun katsoin tietskarin näyttötaulua, siinä luki  "Vanhainkodissa kielletään nokkamukit kesäksi".
Pojat olivat Iltalehdessä.
Onneksi eivät ymmärtäneet tekstiä, artikkelissa kun ei ollut mitään järkeä.
Ehdottaisin, että tämän kieltolain päättäjä voisi itse juoda pari kesäkuukautta haarukalla lasista vettä, ja toivon vielä päälle, kirsikkana kakussa, kunnon hellekesää.

Kaupassa on kaksi myyjää; toinen parikymppinen komistus seksikkäällä parransängellä, toinen sössöttävä kolmekymppinen.
Uusia myyjiä, ajattelen mielessäni.
Valitsen sössöttäjän, koska tunnen itseni kotoisammaksi keskustellessani hänen kanssaan, kuin kiiltokuvapojun kanssa.
Parikymppisenä olisin valinnut komistuksen, ja ollut kenties jo samana iltana hänen kanssaan terassilla, nenät vastakkain, vienosti hymyillen, samettitaivaan alla hörppimässä huurteista.
Mutta ne ajat ovat ovat olleet ja menneet jo muutamia vuosia, tai vuosikymmeniä sitten.
Pysähdyn sössöttäjän eteen, ja selvitän vuolaasti ongelmaani, tablettiani heilutellen.
Liike on täynnä miesasiakkaita, niinkuin usein näissä tietokonetekniikka liikkeissä.
Sössöttäjää naurattaa.
Kaikki liikkeen asiakkaat tuijottavat minua, ja jokaista naurattaa.
Pysäytän pölötykseni kuin seinään ja katson ympärilleni: Kaupan seinät ovat tupaten täynnä onkia, uistimia, saappaita, märkäpukuja, kaikkia niitä omituisia juttuja, mitä kalastaja tarvitsee.
Tietokone-kalastuskauppa?
Sössöttäjä katsoo minua silmiin ja sössöttää virnistellen: "Emme korjaa tietokoneita." "Tämä on kalastustarvikkeiden kauppa."  "Etsimäsi kauppa on viereinen ovi."

Juoksen ovesta pihalle, aukiolla räjähdän vapauttavaan nauruun.
Sörtsö soittaa: "Missä sä oot? Monelta sä lupasit koiralle tulevasi kotiin?"
Naurustani ei tule loppua.

Laitan poikkeuksellisesti oheen kuvan tästä naisesta.
Esittelen itseni teille.
Näytän näin normaalilta, kaikesta huolimatta.
"Leila, hauska tutustua blogini lukija."
Vai olisiko tabletin kuva ollut sittenkin parempi?