keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Paluu

Tein hätäisen päätöksen, kun ajattelin, että en kirjoita enää tänne.
Minulla on ollut surkea olo ilman tätä blogiani, joten päätin, että jatkan sittenkin.
Täällä on minulle rakkaimmat kirjoitukseni, vuodatukset, ilot, seikkailut, ongelmat ja surut eli arkipäiväni, miten olisi mahdollista että jättäisin tämän kaiken.
Kaipasin myös teitä lukijoita ja teidän kommenttejanne, olette tehneet tätä matkaa kanssani, ja monista on tullut minulle tuttuja, jopa ystäviäkin.
Tarvitsen teidän läsnäoloanne ja rohkaisua, jotta pystyn kirjoittamaan ilolla, avoimesti.

Kirjoitan siis edelleen tänne elämästäni,  vaikka kirjoitankin Et-lehden verkkosivuillekin, erilaiset tarinat vain.
Näin on hyvä ja saan rauhan sielulleni.

Italiassa on edelleen mukavan lämmintä, vaikka välillä sateleekin.
Kun aurinko paistaa, niin päivälämpötila nousee yli parinkymmenen asteen.

Tänä aamuna istuimme aamiaispöydässä Sörtsön kanssa ja katselimme ulos ikkunasta, pilvetöntä taivasta.
Koira istui jaloissani ja tuijotti minua, pyytäen silmillään joka-aamuista herkkukeksiä.
Otin keksin käteeni ja tarjosin sitä Maximilie.
Hän nuuhkaisi sitä ja käänsi sitten välinpitämättömästi päätään.
Ei maistunut mamin keksit.

Ilmassa pörisi kärpänen.
Maxim tuijotti pörriäistä hetken hiljaa ja hyökkäsi sitten sen kimppuun, hypäten nopeasti ilmaan.
Aukaisi suunsa ammolleen ja söi kärpäsen sekunnissa, ilmalennossa.

Katsoimme Sörtsön kanssa toisiamme ja sitten keksipakettia.
Ajatuksemme yhtyivät:
"Minkälaisia keksejä me syömme, jos koira syö mieluummin kärpäsiä kuin meidän keksejä?"

Jatkan blogiani ensi viikolla, sillä olen lähdössä lyhyelle matkalle ystäväni Marjan kanssa Napolin rannikolle, Caprin saarelle, Sorrentoon, Positanoon.
Ajattelin, että kun tulen takaisin, arvon kaksi kirjaani, kaikkien blogini lukijoiden kesken, jotka ovat käyneet sillä aikaa täällä kommentoimassa.
Kiitokseksi siitä, että olette olemassa.

Nyt pakkaamaan!

Ps. Kuvassa oliivipuulaakso ja takana Spoleton linna.