Makaan selälläni olohuoneen sohvalla, suu ammoisen auki kuin hammaslääkärissä. Puristan sinappia suuhuni suoraan tuubista.
En tarvitse makkaraa. Sinappi on hyvää näinkin.
Sergio kävelee ohitseni ja mumisee hymyillen: "Mistä mä olen tuollaisen naisen löytänyt?"
Joka tarkoittaa: "Kulta, olet niin ihanan omituinen nainen."
Tunnustettakoon, että olen
"buona forchetta" niinkuin italialaiset sanovat. Vapaasti käännettynä:
"Maistuu ruoka kuin ruoka".
Olen aina valmis lähtemään trattoriaan syömään italialaisia ihanuuksia pastasta tryffeliin, mereneläviin ja villisikaan.
Mutta kun saan kuukausien jälkeen jotain suomalaista ruokaa,
menetän täydellisesti kontrollin syömisessäni: Voin syödä sinappia kahvinkin kanssa, tai vaikka pullan päällä.
Nyt taisin liioitella.
Ongelma on se, että syön koko perheelle tarkoitetut suomalaiset ruoat. En anna mitään enkä kenellekään.
Meille kylään tulevat ystävät ja sukulaiset tuovat tuliaisiksi minulle, Thomakselle ja Sergiolle ruisleipää, suklaata, salmiakkia jne.
Syön ne kaikki. Päivässä.
No, ruisleipää voi vähän jäädä seuraavallekin päivälle.
Thomas yrittää epätoivoisesti pelastaa oman osuutensa piiloittamalla suklaat ja salmiakit huoneeseensa. Laittaa herkut pussiin, jonka laittaa laukkuun, jonka laittaa sisälle matkalaukkuun, jonka laittaa sängyn alle.
Hyvin piilotettu.
Ei tarpeeksi hyvin Leilalle.
Etsivä löytää. (Kun ei anna periksi.)
Syyllisyys tulee jälkikäteen: " Mikä se sellainen äiti on, joka syö lapsensa saamat tuliasherkut?" Vannon itselleni, että vien Thomaksen illalla pizzalle.
Mutta tiedättekö koska iloni on ylimmillään?
Kun löydän käsilaukkuni pohjalta salmiakin, mikä on ollut siellä piilossa laukun vuorien välissä kuukausia.
Puhallan karvat pois, pesen salmiakin vesihanan alla, ja NAM!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti