Tiimityöskentelyä

Tommi - poikani oli unohtanut maksaa jokavuotisen autoveron, joten postissa tuli karhukirje ja maksulappu peloitteluineen sakoista, jollei veroa makseta välittömästi.

Thomas asuu tuhansien kilometrien päässä verotoimistosta, siellä Finlandiassa,  joten meidän vanhusten piti lähteä verotoimistoon hoitamaan asiaa.
Lupasin lähteä Sörtsön mukaan kahdesta syystä: 1. Hänen ei tarvitsisi yksin jonottaa tuntitolkulla täpötäydessä toimistossa , kun tiedän miten nämä asiat hoidetaan sutjakasti  Italiassa.
2. Verotoimiston vieressä on kenkäkauppa.

Voit selvitä jopa tunnissa tai parissa, jos olet onnekas, että virkailija ei lähde välillä kahvitauolle,  jättäen lapun lasiin: "Ritorno subito" eli "Palaan heti".
Heti tarkoittaa n.30-40 minuuttia, sillä virkailija ei mene kahville takahuoneeseen,  vaan keskustan kahvilaan viiden kilsan päähän, sieltä kun saa kaupungin parhaat croissantit.

Astuimme sisälle toimistoon, missä oli kolme miesvirkailijaa istumassa, jokainen omassa kopissaan, lasiluukkujensa takana valmiina palvelemaan asiakkaita.
Hiphei ja hurraat!  Sali oli melkein tyhjä, edellämme oli vain yksi naisasiakas.
Otin numerolapun ja tuijotin tyytyväisenä digitaalitaulua vaihtuvine numeroineen.
Tästähän selvitään nopeasti!

Väärin.
Italialaisilla kun on taito yllättää,  koskaan ei tiedä varmasti, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Meidän numero  oli A67.
A tarkoitti laskujen maksajia, lisäksi oli  B-jonotusnumero muiden asioiden selvittelyyn.
Istuimme pehmustetuille penkeille, ja odotimme vuoroamme.
Taululta kuului "DIN!" ja tuli esille  numero A66.
Ainoa meidän lisäksi salissa oleva asiakas, siis se nuori nainen, meni luukulle yksi.
Herra luukkuyksi lähetti hänet välittömästi luukulle kolme, selkänsä taakse, tämä asia kun hoidetaan vain luukulla kolme.

Tiesin, että tästä ei hyvää seuraa.
Nainen meni luukulle kolme hoitamaan asioitaan.
Herra luukkukolme oli innokas työntekijä; täytettiin papereita, keskusteltiin vaihtoehdoista, soitettiin johonkin ja puhuttiin ja puhuttiin.

Herra luukkukaksi,  näiden kahden välissä opiskeli kovasti jotain.
Luulisin, että millainen on hyvä asiakaspalvelu.
Kännykällä.
Ei ottanut edes ääntä pois mokoma.
Salissa kaikui  piip-piip-piip-piip, kun ukko kommentoi facebookissa kavereittensa lomaterveisiä.

Näyttötaululle ilmestyi B67, luukku yksi.
Meillä oli A.
Herra luukkuyksi käytti tilaisuutta hyväkseen, sillä eihän salissa ollut B-asiakkaita.
Takahuoneesta ilmestyi joku kaveri, jonka kanssa vaihtoivat kuulumisia nauraen iloisesti.

Sali oli tyhjä.
Vuoroaan odottivat vain kaksi yksinäistä: Leila ja Sörtsö.
Luukkuyhdellä oli hauskaa, mukaan jutusteluun oli ilmestynyt takahuoneesta myös ponnaripäinen nainen.
Olikohan takahuoneessa enemmänkin jengiä?
Bileet?
Luukkukaksi tuijotti iphoniaan hymyillen tyytyväisenä, tuskinpa edes muisti olevansa työpaikalla.
Luukkukolme veti laatikosta koko ajan uusia papereita byrokratian kiemuroihin ja selitti asiakkaalle papereiden täyttämistä.

Me odotimme.
Yhtäkkiä luukulla yksi jutut loppuivat ja virkailija jäi yksin.
Samassa digitaalitaulu kilahti ; A67, luukulle 1.
Sörtsöni käveli ripeästi luukulle, ja minä jäin tarkkailemaan tilannetta.
Herra luukkuyksi sanoi Sörtsölle kohteliaasti:
"Ole hyvä ja mene luukulle kolme, tämä asia hoidetaan siellä."
Vai niin.

Sörtsörukka meni odottamaan luukulle kolme, herra luukkukakkosen kännykän näpytys taustamusiikkinaan.
Kun nainen luukulla kolme nousi vihdoin tuolistaan, ja Sörtsö pääsi asioimaan, aikaa oli kulunut 50-minuuttia siitä kun olimme astuneet sisälle tyhjään toimistoon.

Minä olin ymmärtänyt hyvin tänä aikana virkailijoiden tehtävänkuvat:
Herra luukkuyksi lähettää luukulle kolme.
Herra luukkukaksi hoitaa sosiaalista elämäänsä naamakirjan kautta.
Herra luukkukolme hoitaa työt.

Tämä on italialaista tiimityöskentelyä.