torstai 6. helmikuuta 2014

Villapaita

Huristelen Pandallani kohti lempi vaatekauppaani. 

Minulla on kiire, sillä tänä aamuna Italiassa ovat alkaneet alennusmyynnit.
Parhaat vaatteet häviävät hyllyistä nopeasti, joten haluan olla nenä kiinni kaupan ovilasissa, kun se aukaistaan.

Astun sisälle kauppaan ja heti katseeni osuu villapaitaan, joka kutsuu minua:
"Hei blondi! Olen kaunis , olen kaunis. Osta minut ja tulet onnelliseksi."

Hypistellessäni puseron kaulusta tunnen, että oloni on jotenkin outo.
Pyörryttää.
Samassa kaadun maahan kuin perunasäkki.
(Olisin toivonut, jos  kerran yleisellä paikalla pyörryn, että olisin edes kaatunut kevyesti, naisellisesti.)

Herään vilkkaaseen puheensorinaan.
Aukaisen silmäni, mutta haluaisin sulkea ne samantien uudestaan:
Kymmeniä nappisilmiä kurkkii minua uteliaana.
Ei siksi, että hävettäisi.
Italian vuodet ovat tehneet tehtävänsä:
En häpeä mitään.

Hälinän seasta erottuu miehen  ääni: "Tilatkaa ambulanssi."

"Ei ambulanssia!" Huudahdan minä.
Kömmin lattialta jaloilleni niin nopeasti  kuin pystyn.
Kävelen hoippuen kohti vaatehyllyä ja pelastan itselleni "puseroni".
Maksan kassalle.

Italialaiset tuijottavat minua  hyllyjen väleistä, kun astun kaupanovesta ulos.

Tänä iltana pizzalle.
Uudessa villapaidassa.












People have read this post.