lauantai 8. helmikuuta 2014

Ystävät

Minä ja sydänystäväni Riitta istumme junassa Roomasta Napoliin.
Hälinä junassa on kuin asemahallissa: Napolilaiset ovat Italian vilkkaimpia ihmisiä.
Nuori mies kävelee ohitsemme työntäen myyntikärryä huudellen:
"Caffè! Acqua! Panini!" "Kahvia! Vettä! Sämpylöitä!"
Hänen vanavedessään kulkee toinen napolilaispoika, joka myy vessapaperia, johon on painettu Juventuksen vaakuna.
(Napoli ja Juventus ovat toistensa
"vihollisjoukkueita")
Myynti näkyy olevan runsasta, ilmeisesti napolilaiset ovat tyytyväisiä saadessaan Juventusvessapaperia vessaansa.

Minä ja Riitta nauramme ja höpötämme suomeksi naisten juttuja, maailman menosta ja selluliitistä.
Riitalla ja minulla on se yhteinen piirre, että olemme kumpikin vilkkaita ja hiukan kovaäänisiä.

Olemme asuneet yli 20 vuotta Italiassa, mutta silti minä koen itseni edelleen "paljasjalkaiseksi tamperelaiseksi" ja Riitta pohjanmaalaiseksi. Niinpä "Mää lähen mettään." ja Riitta "Lähtee mehtään"
On Riitassa vielä muitakin pohjanmaalaisten piirteitä, tässä niistä pari: Ylitsevuotava sydämellisyys. Kun Riitta lähtee Suomeen viikoksi lomalle, hän ostaa tuliaiset sukulaisille, ystäville, hammaslääkärille, entiselle matematiikanopettajalle (ala-asteella) ja naapurin koiralle.
Toinen piirre on se, että kun Riitta hermostuu, on parasta ottaa jalat alle. Onneksi Riitta suuttuu vain vakavista asioista, kuten että joku ohittaa hänet jonossa. Riitan sanojen mukaan: "Voisin ampua ton!"

Jonojahan Italiassa riittää, makkaratiskijonoista toimistoihin ja terveyskeskuksiin, asukkaita kun on 60 miljoonaa.
Vaikka en tiedä, voiko niitä jonoiksi sanoa, kun 30 ihmistä on laumana tiskin edessä huudellen: "Hei, se on mun vuoro!" "Ei ole kun mun!"
Onneksi viime vuosina  moniin paikkoihin on laitettu numerolaput yleisen kaaoksen estämiseksi.
Vaikka aina sielläkin on välissä niitä, jotka omaa numeroaan odotellessa, lähtevät baariin cappuccinolle. (Tunnustan, olen tässä joukossa.) Usein tulevat takaisin kun heidän numeronsa on jo ohitettu.
Niinpä sitten valittavat kovaan ääneen: "Mun numero meni ohi, minun vuoroni on nyt!"

Minä ja Riitta jatkamme juttujamme suomenkielellä, kova-äänisesti.On helppo puhua mitä tahansa ja kenestä tahansa, kun tietää, että kukaan ympärillä ei ymmärrä mitään.
Yhtäkkiä komea, tyylikäs, vanhempi herrasmies tulee meitä kohti, katsoo silmiin ja tokaisee: "Voisitteko olla hetken hiljaa, häiritsette matkustajia jatkuvalla puheellanne."

Häh?! Sanon minä. Suomalaiset häiritsevät puheliaisuudellaan napolilaisia, jo on aikoihin eletty.











People have read this post.