torstai 19. marraskuuta 2015

Tervetuloa!

Kun muissa perheissä äiti jää Suomeen ja lapset lähtevät  maailmalle, niin meidän perheessä äiti on maailmalla ja lapset  lähtevät  Suomeen.

Nuorempikin "italialaispoikani"  Thomas,  muutti vuosi sitten  Tampereelle, veljensä  Petrikin perässä.
En tiedä, olenko ollut hyvä äiti,  mutta ilmeisesti rakkauden  synnyinmaahani  Suomeen,  olen  sytyttänyt kummankin poikani  sydämeen.
Vaikka ikävä on välillä sydäntä raastavaa, niin olen kuitenkin onnellinen siitä, että veljekset saavat elää yhdessä  siellä Suomessani.

Maanantaina Thomas tuli kotiin, lomalle Italiaan viikoksi.
Tällä kertaa hän ei tullut yksin, vaan Thomaksella oli mukanaan oma  rakas, Anne nimeltään.
Sergion kanssa, haimme heidät Rooman lentokentältä, tämä kun oli  "miniän"  ja  "anopin"  ensitapaaminen, niin aloitettiin kohteliaisuudella, ettei nuorten  tarvinnut körötellä junalla Roomasta Spoletoon.

Aamulla lähtiessä silitin koiraani  Maximia ja kerroin  hänelle iloisen uutisen:  "Mami  lähtee hakemaan Thomasta lentokentältä, veljesi tulee kotiin! Odota täällä, ota pienet torkut sohvalla, niin sitten mami tulee takaisin veikkasi kanssa."
Maxim heilutteli päätään puolelta toiselle, kuunnellen keskittyneesti.
Minusta hän hymyili.
Sergio seisoi  oviaukossa ja sanoi hiljaisella äänellä:  "Kerro nyt sitten kuitenkin Maximille, että ei Thomas jää tänne,  vaan palaa Suomeen viikon päästä.
Ettei tule mitään pettymyksiä, kun Thomas lähtee."
Pistettiinköhän minua jotenkin halvalla?

Lähdimme ajelemaan kohti Roomaa.
Kello oli vasta 7.30, joten aurinko paistoi vaisusti tienvarren puihin ja kukkiin, pelloilla oli usvaa ja hentoja valkoisia pilviä liiteli hiljaa paikasta toiseen, alhaalla vuorten rinteiden edessä.
Minä olin onnellinen.
Kohta halaisin rakasta poikaani, jota toiset jo mieheksi kutsuvat.

Samassa jännitys pyöri vatsassani:  Miten tervehdin Annea? Jos annan käden, se voi tuntua kylmältä tervehdykseltä. Jos halaan, hän voi säikähtää ensitapaamisella syliin hyppelevää anoppia.
Otin puhelimen esille, ja näpytin "muutamalle" läheisille ulkosuomalaisystävilleni viestin facebookiin (n.1500 hengen ryhmään):  Miten minun pitää käyttäytyä?!
Sain viitisenkymmentä vastausta: Kuka kehotti tietysti halaamaan, kuka antamaan poskisuukkoja, kuka oli sitä mieltä, että ensitapaamisella annetaan kättä ja esitellään.
Siskoni Tiina oli minua jo neuvonut edellisenä päivänä: "Koita nyt olla vähemmän oma itsesi, esitä pidättyväistä, ettei Anne heti pelästy sua."
Vai niin.

Kun saavuimme lentokentälle, aurinko paistoi jo korkealla taivaalla, ja ilma oli kesäisen lämmin.
Juoksimme tuloaulaan, minä edellä ja Sörtsö harppoen kymmenisen metriä perässä.
Pysähdyin saapuvien lentokoneiden taulun eteen, katsomaan joko kone Helsingistä oli laskeutunut.
Taulussa luki saapuneet lentokoneet: Barcellona, Tokio, New York,  Bangkok.
Helsinkiä ei ollut listassa.
Paniikki!

Eikö kone ole lähtenytkään  Suomesta?
Onko kone kaapattu ja matkustajat viety  Siperiaan?
Oliko Helsinki-Rooma reitillä vaihto  Bangkokissa?
Tällaisia realistisia ajatuksia tulee, kun ihminen on jännittynyt.
Tai ainakin minulle tuli.
Repäisin ohi kävelevää lentokentän työntekijää hihasta ja huolissani huudahdin:" Eikö  Helsingin kone ole laskeutunut? Miksi  Helsinkiä ei näy taulussa? "
Virkailija katsoi minua silmiin ja vastasi rauhallisesti: "Helsingin koneet laskeutuvat tulohalliin numero 1, olette tulohallissa numero 3."
Että sellaista.
Olimme väärässä hallissa.
Samassa soi puhelin.
Thomas. Yhdeksän vastaamatonta puhelinsoittoa.
Vastaan ja kuulen Thomaksen ääneen:"Äiti, missä ihmeessä sä oot?!"

Kun vihdoin käytävällä löysimme toisemme, olin niin iloinen, että unohdin viralliset ja epäviralliset käyttäytymissäännöt: Juoksin vauhdilla, laukku olkapäällä keikkuen kohti Thomasta ja Annea, ja halasin helpottuneena kummankin.
Anne hymyili iloisen avoimesti.
Olin välittömästi varma, että kiva likka!
Olin kyllä kuullut jo etukäteen, että Anne on iloinen ja välitön.
Pari Thomaksen serkkutyttöä olivat jo tavanneet hänet Tampereella kahvilassa.
Siskoni Helsingistä oli kuullut kehuja heiltä, ja kertonut asiasta Tampereen siskontytölle, joka oli kertonut veljelleen, joka oli kertonut siskolleen Amerikkaan, joka oli kertonut äidilleen Suomeen, joka laittoi minulle  viestin Italiaan: "Mukava tyttö se Anne."
Mutta tästä ei kerrota Annelle.
Tervetuloa Italiaan ja ihanaan hauskaan sukuumme!

Ps. Kuvassa Anne ja Thomas: Bella ja crazyboy









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti