Kun näin ensimmäisen kerran italialaisen hautausmaan, juoksin isosta rautaportista sisään ja huudahdin: " Mikä tämä on?!"
Ympärilläni oli noin kolme metriä korkeita betoniseiniä, jotka olivat täynnä päällekkäin olevia kiintonaisia "oviluukkuja", kuin pienessä kerrostalossa: Hautoja.
Jokaisen luukun edessä oli hylly, joka oli täynnä kukkia; ruusuista auringonkukkiin. Näkymä oli yhtä kukkamerta.
Tunnelma ei ollut ollenkaan pelottava tai surullinen.
Italialaiset elävät edesmenneet rakkaansa, niinkuin he olisivat edelleen elossa, vaikka ei näkyvästi.
Eräällä vanhalla miehellä oli jopa oma tuoli haudan edessä, missä hän istui "jutellen" päivänsä tapahtumista vaimolleen.
Hautojen " hyllyissä" ei ole vain kukkia, vaan kaikenlaisia edesmenneen rakkaita tavaroita: Posliiniesineistä nalleihin, niinkuin kodin ikkunalaudalla.
Lisäksi jokaisessa haudassa on myös valokuva. Ei mikään totinen tuijottaja, vaan hymyileviä ja nauravia kasvoja. Kivoja kuvia ihmisen elämästä, kuten häistä tai lomalta.
On jopa kuvia rannalta uikkareissa!
Hautakirjoituksissa on runoja, rakkaudentunnustuksia ja joskus jopa huumoria kuten tässä:
" Minähän sanoin, etten voinut hyvin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti