perjantai 14. marraskuuta 2014

Naapuri

Sörtsö on kertonut minulle, että naapurin harmaahapsinen mies on sokea.

Tai ainakin sanoo olevansa.
Todisteeksi siitä, pitää mustia aurinkolaseja päivin öin.

Minulla on epäilys, että sokea näkee.
Ei kuitenkaan varmuutta,
vaikka olen parisen vuotta tutkaillut verhon raosta, hänen tekemisiään ja liikkeitään.
Tutkimukset ovat vielä kesken.

Yhtenä iltana roikuin  makuuhuoneen avonaisessa ikkunassa, pimeässä, ihaillen tähtitaivasta,
kun kiinnitin huomioni sokeaan naapuriini, joka käveli tien reunaan.
Aikeena ilmeisesti ylittää katu.
Vetäydyin vähän kauemmaksi ikkunasta, tarkkailemaan tilannetta.
Olisinhan voinut, auttavana ihmisenä huudella sokealle: "Varo auto!" "Nyt ei tule autoa!" "Juokse!"
(No, tuskin olisi köpöttelijä kovaa juossut, oli sokea tai ei.)

Olin hiirenhiljaa.
Ikkunassa ei kyttäillyt Leila,
vaan tutkiva rikospoliisi Miss Kiiskinen.

Sokea ei liikahtanutkaan.
Sitten kuului yli kukkuloiden ja laaksojen:
PRRRRR!

Herra sokea pieraisi.
Vapautuneesti.
Mitä se todistaa?
Luuliko sokea olevansa yksin?
Vai oliko hänellä pidättämättömän paljon ilmaa suolessaan?
Siinäpä pulma.

Äkkiä ikkuna kiinni.
Huh.

Eilen iltapäivällä asia sitten selvisi.
Roikuin taas ikkunassa, olohuoneen
sellaisessa, ihailemassa naapurin ruusuja.
Sokea naapurini tuli ulos ovesta,
pöytäliina kainalossa.
Pudisteli liinasta muruja.
Liinan sisältä leijaili kivetykselle servetti.

Hahaaa!
Mielenkiintoista.
Mitä nyt tapahtuu?
Nostaako sokea servetin?

Sen saatte tietää seuraavassa jaksossa.
Sorry.
Jakso loppui tähän.



Ps. Kuvassa naapurin, edelleen kukkivat ruusut.