Täällä minä pakkailen bikineitäni,
ja vähän joitain muitakin vaatteita,
sillä huomenaamulla lähdemme rantalomalle Riccioneen.
Luvattu aurinkoista ja +30°,
joten tulevat päivät vaikuttavat täydellisiltä rantalomalle.
Bikinit ovat ehdottomat rannalle,
sillä kokouimapuvussa voi äkkiä hikoilla niin, että tuntematon vierustoveri rantatuolissa,
voi luulla, että on pahempikin vaihdevuosihikoilukohtaus menossa.
Lisäksi kokouikkareissa vatsa jää kokonaan valkoiseksi,
näyttäen sen jälkeen hunajameloonilta.
Viimeiset päivät olen syönyt pelkkiä proteiineja, litteämmän vatsan toivossa,
ja karjunut nälissäni sekä Sergiolle, että kaupan kassalle,
Riccione kun on sellainen VIP- paikka, missä vilisee täydellisiä etumuksia ja takamuksia.
Rima on korkea, mutta minun valttini onkin se, että olen sikahauskaa seuraa.
Kun monet muut keski-ikäiset kuorsaavat puolenyön jälkeen hotellihuoneessa,
niin minä ja Sörtsöni olemme ehkä kolmelta yöllä, sukeltelemassa pilkkopimeässä meressä.
Tai tanssimassa salsaa rantadiscossa, niin että hiekka lentää.
Mukaanotettavat kengät ovat vaikein valinta, sillä maratoonarimiehen kanssa,
illallisesta, romanttisesta rantakatukävelystä,
voi tulla puolimaratooni.
Tunnen mieheni;
hänelle se läheinen hyvä jätskibaari, voi olla kymmenen kilometrin päässä.
Olen kävellyt kyseisen matkan,
yli 10-sentin korkokengissä,
mieheni ihmetellessä huonoa kuntoani,
kun 7-kilometrin kohdalla hidastin tahtia.
Kokemuksesta viisastuneena,
tällä kertaa naisellisimmat kenkäni ovatkin kiilapohjaiset.
Niillä pääsen aika pitkälle,
ja pahimmassa tapauksessa,
jatkan matkaani bussilla,
heilutellen ikkunasta innokkaalle maratonkävelijälleni.
Änkeän matkalaukkuuni pari
tanssimekkoa, mustan ja värikkään,
mutta tiedän jo etukäteen,
että tulen käyttämään vain sitä mustaa.
Kaikki naiset tietävät miksi.
Mutta ei yksikään mies.
Ainakin siitä päätellen,
kuinka monia mahakkaita miehiä,
kävelee kadulla,
vaaleanpunaisessa t-paidassa.
Lopuksi monia kevyitä puseroita,
mitä voi vaihdella tarpeentullen,
jos ruokailussa "tahnat ja kastikkeet" tippuvat etumuksille.
"Eikö sulla muka tipu mitään?"
Tekniikan ihmeet, jätän kotiin.
Facebook ja blogini saavat odottaa minua Spoletossa.
Kotiin palattuani postailen sitten taas, uudella innolla.
Voin vaikka repäistä muutamalla valokuvallakin.
Ainakin kahdella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti