Kun on asunut kolmekymmentä vuotta ulkomailla, tässä tapauksessa saapasmaassa, niin ei ole aina kovin helppoa toimia suomalaisena Suomessa.
Lomapäivästä synnyinmaassa voi tulla seuraavanlainen:
Astun Tampereen keskustaan menevään linja-autoon.
Kaivan rahapussista viime Suomilomaltani säästyneen bussilipun ja ojennan sen kuljettajalle.
Hymyilen aurinkoisesti toivottaen huomenet.
Bussikuski vastaa: "Huomenta!" "Tällainen lippu ei ole ollut enää käytössä kahteen vuoteen."
"Vai niin", sanon minä ja ajattelen:"Onko se nyt pakko vaihdella näitä bussilippujakin tiuhaan tahtiin!"
Kymmenet silmäparit tuijottavat minua totisina, salainen nauru silmäkulmissaan.
Oloni on vaivautunut,
koen itseni pystymetsästä kaupunkiin tulleeksi hölmöksi.
Asiaa helpottaisi, jos minulla olisi vaikka japanilaisia piirteitä ja musta tukka.
Vaikuttaisin turistilta.
Mutta ei.
On vain tämä sama "suomalaisen pälliäisen naama", vaikka asuukin Italiassa.
Leilasuomestapäivää.
Ei onnistu harhautus.
Saavuttuani keskustaan, poikkean Sokokselle ostamaan huulipunan.
Lumenea tietysti.
Kassajonossa mietin, että "nyt ei voi mennä mikään pieleen, rahat käteen ja sillä sökö."
Ojennan rahan kassaneidille, joka huikkaa salamana puhuen nopeasti kuin kiinalainen kiinaa:" Onko S-korttia?"
Kriisin paikka.
Katson myyjää silmiin, suu jää auki,
( Ei mukava näky keski-ikäiseltä rouvalta) ja totean viisaasti: "Hä?"
Sisäinen ääneni huutaa: "S-korttia?!" Kaikillahan nyt se kortti on!" " Mulla ei ole ässää ämmää eikä mitään muutakaan!"
Laitan nopeasti huulipunan laukkuuni ja häivyn paikalta vähinäänin.
Päätän, että illalla tutkin netistä kaikki mahdolliset ja mahdottomat infot S-kortista.
Vakuutan itselleni, että seuraavalla kotimaanlomalla, rahapussini on pullollaan kaikkien kirjaimien kortteja, jotta selviän nolostelematta jokaikisillä Tampereen kauppojen kassoilla.
Kysykää korttia,
täältä pesee.
Minusta tulee Hämeenläänin tunnetuin korttinainen.
Josta puhutaan myös Ruotsissa.
Tapaan Tampereen kauneimman naisen, ystäväni Mimmen kahvilassa.
Siinä kahvia hörppiessä ja sillivoileipiä syödessä,
jutellaan niitä ja näitä.
Iloista olemista vanhojen ystävien kesken.
Kolme tuntia menee nopeasti, kun on vuoden tapahtumat kerrottavana.
Mutta nyt on aika lähteä, sillä pehva puutuu tuoliin.
Kysyn Mimmeltä hyvästellessä:
"Mikä on lyhyin tie Tammelantorille?""Käännynkö työttömyystoimiston nurkalta?"
Mimme purskahtaa nauruun:
"Leila! Se on työvoimatoimisto eikä työttömyystoimisto!"
Ei selityksiä.
Pässi mikä pässi.
Bussia odotellessa, se oikea lippu taskussa,
päätänkin vielä poiketa läheisessä ruokakaupassa.
Ostan hedelmiä illaksi ja sitten reippain askelin kassalle.
"Hedelmät pitää punnita hedelmäosastolla", tiedottaa parikymppinen kassaneiti kimeällä äänellä.
Tuijotan neiti tietäväisen nenärengasta ja " valaistun":
Heitän banaanit liukuhihnalle,
ja juoksen bussiin.
Mennessäni huudan: "Sorry!"
Puhelimeni soi.
Hullunhauskat ystäväni Kirsi ja Markka kyselevät tavattaisiinko illalla.
"Joo, kiva!" Huudahdan.
Ehdotan tapaamista kahvila Leivonpesässä.
Kännykästä kuuluu vastaus:
"Ei Leivonpesää enää ole."
"Tavataan Cafè Euroopassa."
Haluaisin kysyä:
"Missä se Café Europa on?"
"Brysselissä?"
Ei Leivonpesää.
Ei minun Suomeani.
Surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti