Voi niitä aikoja Suomessa, kun istuin puisella torimyyjän penkillä Tampereen Tammelantorilla,
ja ahmin kuumaa mustaamakkaraa suoraan voipaperista.
Tampere on mustamakkara, ja mustamakkara on Tampere.
Vierelläni istuivat Italiassa kasvaneet lapseni, jotka olivat senverran etelänmaalaisia, että mustanmakkaran sijaan nauttivat jäätelöstä.
Ajat ovat muuttuneet.
Nykyään aikuinen esikoispoikani Petrik asuu Tampereella, ja on ihan virallisestikin tamperelainen.
Rakastaa T...... mustaamakkaraa,
sitä ainoaa oikeaa ja alkuperäistä.
( Nimi sensuroitu, ei viitsi ilmaiseksi mainostaa.)
Kiikuttaa Italiaan asti tuliaisiksi äidilleenkin.
Eihän se toriherkun veroista ole kestopaketissa, mutta riemulla ei ole silti rajoja, kun tämä paljasjalkainen tamperelainen saa mustamakkarapaketin käsiinsä.
Sergioni ei ole uskaltanut Suomessa edes haistaa, saati sitten maistaa,
tätä Tampereen ylpeyttä.
Italiassa syö eläinten keuhkot, suolistot ja sydämet,
jopa siankynnet.
Ei.
Ei siankynsiä.
Niitä ei taida syödä kukaan.
Ei ole ukollani tamperelaisverta,
eikä himoa mustaan.
Päätin opettaa Sörtsöä nauttimaan
verimakkarasta, kun sitä nyt kerran oltiin tuotu Italiaan asti.
Ettei jäisi miesparka paitsi elämänsä maukkaimmasta ruuasta.
Laitoin valkoiselle posliinilautaselle 30-senttiä pitkän pötkön Tapolaa.
(Hups! Mainostin.)
Siinä se makasi.
Tumman ruskea pötkö.
Ymmärsin, että kieltämättä,
"eitamperelaiselle"
näky voisi olla hiukan,
sanoisinko outo.
Tai vähintäänkin erikoinen.
Mustaa makkaraa vai kakkaraa?
Kuulen Sötrsön askelista, että tulossa keittiöön.
Teen nopean mutta viisaan päätöksen:
Syön verimakkaran itse.
Hotkin.
En raaski antaa italialaiselle.
Liian hyvää.
Liian kallisarvoista.
Maistakoon Sörtsö mustaamakkaraa jossain muualla.
Tämä on minun.
Ja sillä sökö.
PS.Kuva rannalta, evääksi mustaamakkaraa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti